Arvostelu: A Star Is Born

Yritin antaa tälle mahdollisuuden. Istuin sen läpi odottaen, että ihastuisin elokuvaan. Yritin jopa valehdella itselleni elokuvan finaalissa, että tämä on koskettava kohtaus. Viikkokausia elokuvan jälkeen yritin kirjoittaa luonnosta luonnoksen perään, jossa väkisin vääntämällä saisin ne elokuvan muutamat hyvät pointit vaikuttamaan elokuvaa kantavilta ja kannattelevilta tekijöiltä. Päätin kuitenkin, että tällaiseen älylliseen pelkuruuteen en sorru. Puhutaan asioista asioina. Tämä ei ole hyvä elokuva.

Bradley Cooper on vaihtanut näyttelemisen kantrimusiikkiin ja nyt hänellä on morkkis. Voi Bradley parkaa. Mutta ei hätää! Apuun syöksyy pop-tähti Lady Gaga, joka ei olekaan pop-tähti vaan vielä tuntematon laulajattaren alku. No ei siinä sokeakaan ole näkemättä, että yks kaks yllättäen, kappas vaan kummoista, Lady Gaga ja Bradley ne yhteen soppii ja kun Gagasta tuleekin suurempi tähti ja Bradley Cooper alkoholinhouruissaan putoaa suosiosta, niin sitä ei miehen ego kestäkään.

Jos nyt jätetään jopa ihan ne rakentavat kritiikit elokuvaa kohtaan vielä hetkeksi taka-alalle, niin puhutaan ihan subjektiivisesti siitä, että oma elokuvakokemus oli tylsyyden saartama. Elokuvassa on enemmän suvantokohtia kuin meressä kaloja. Jopa ne vallankumoukselliseksi väitetyt konserttikohtaukset olivat auttamattoman ankeita.

Jossain haastattelussa Lady Gaga kertoi rakastuneensa Bradley Cooperin ideologiaan neljännen (tai oliko se nyt jopa viidennen) A Star Is Born-uudelleenfilmatisoinnin tekemisessä siinä, että tällä kertaa keksittäisiin uusi kulma siitä, että kamera kuvaisi esiintyjiä takaatapäin esiintymässä, jolloin elokuvankatsoja saisi kokemuksen siitä, miltä tuntuu katsoa tuhatpäistä yleisöä. No mutta anteeksi vaan, hei, mutta eipäs näin nyt vaan käykään.

Yleisö vilahtelee pari kertaa otoksessa, mutta kyllä se huomio aika kankeasti pidetään muutamissa Gagan ja Cooperin lähikuvissa. Ja tämä johtuu eittämättä siitä, että joo, vaikka leffa kuvattu livenä oikeasti lokaatiossa, eli jossain oikeilla festareilla, niin eipäs vaan kappas keppanaa leffaa kuvatakaan nopeasti festariesiintyjien settien välissä parissakymmenessä minuutissa. Tästä paistaa nimittäin törkeästi läpi se, että Bradley ei saanut kuin saanutkaan kunnon kuvamateriaalia näissä mahdottomissa olosuhteissa ja siksi tyydytty lähikuviin näyttelijöistä, koska kunnon kuvamateriaali kuitenkin kerätty studiolla lukuisten ottojen tahdittamana.

Että silleen. Leffaa kyllä surutta markkinoidaan sillä perusteella, että esiintymiskohtaukset "kuvattu livenä", mutta anteeksi vaan, minusta ne parit otokset eivät riitä kunnon perusteeksi, että tässä nyt olisi saavutettu jotain visionääristä.

Käsikirjoitus on ongelmallinen. Osaltaan tuntuu, kuin tässä olisi kaksi eri elokuvaa. Elokuvan alku nimittäin tuntuu paljon paremmalta elokuvalta, kuin elokuvan loppu. Alussa tarina on hieman tyypillinen boy-meets-girl-tarina, mutta se on kerrottu verrattain raikkaasti ja maanläheisesti. Näyttelijöitä uskoi vielä tässä kohtaa. He tuntuivat aidoilta ihmisiltä. Kohtaukset olivat rauhallisia ja hahmojen väliseen vuorovaiktukseen käytettiin paljon aikaa.

Mutta sitten nopeasti alun jälkeen, lähtee käyntiin toinen toistaan puuduttavammat montaasikohtaukset ja korkealiitoinen julkkiselämä, jossa kohtaa juonenkäänteistä tulee auttamattoman kliseisiä, päälleliimattuja ja tylsiä. Ketä oikeasti kiinnostaa jonkun tähtösen maineeseen nousu? Ja siinä vielä kierrätetään tyypillisiä kliseitä - on itsensä kaupalliseksi muovaavaa tähtöstä ja on ilkeää manageria ja on taakse jääviä sukulaisia. Ja kun tähän ei käytetä edes tarpeeksi aikaa. Katsojalle ei anneta syytä välittää tästä tematiikasta.

Miksi näin on? Koska katsoja on jo emotionaalisesti sitoutunut elokuvan toiseen osa-alueeseen, mikä on pääparin romanssi. Tällöin tuntuu, että kaikki muu tematiikka esim. julkisuuden tavoittelusta on vain turhaa ekspositiota ja harhautusta pääaiheesta.

Eniten elokuvassa kuitenkin ärsytti sen alleviivaavuus. Joka toinen kohtaus tuntuu siltä, kuin se olisi tehty vain ja ainoastaan sitä tarkoitusta varten, että siitä tulee hyvä klippi, jota pyörittää mainospätkissä tai Oscar-kampanjassa tai muussa vastaavassa. Kohtaukset ovat siis aivan liian dramaattisia ja nimenomaan tekodramaattisia. Ne eivät istu elokuvaan ja sen kerrontaan, vaan ne tuntuvat irrallisilta juonenkehityksen kannalta. Pitkät otokset jostain näyttelijän reaktiosta esimerkiksi ovat puuduttavia. Ja nämä kohtaukset keräävät vain volyymia, mitä pidemmälle elokuva edistyy. Loppua kohden emme muita kohtauksia saakaan, kuin näyttelijät vain reagoimassa muka-dramaattisiin tilanteisiin. Näitä dramaattisia tilanteita emme näe - koska kuten todettu, ne peitetään johonkin ihme-montaasi-kohtauksiin tai sitten vain suoraan jätetään näyttämättä.

Lopputulos on siis äärettömän surkuhupaisa. Sen sanon, että Lady Gaga yrittää parhaansa. Bradley Cooper olisi tarvinnut ohjaajakseen jonkun muun kuin Bradley Cooperin. Jonkun vahvemman, määrätietoisemman. Nyt hänen roolisuorituksensa jää hyvin, hyvin hiomattomaksi ja kuin pienen pojan yritykseksi yrittää vakuuttaa siihen vielä moneen, moneen vuoteen pystymättä.

Mutta laulut olivat kivoja.