Arvostelu: A Star Is Born

Yritin antaa tälle mahdollisuuden. Istuin sen läpi odottaen, että ihastuisin elokuvaan. Yritin jopa valehdella itselleni elokuvan finaalissa, että tämä on koskettava kohtaus. Viikkokausia elokuvan jälkeen yritin kirjoittaa luonnosta luonnoksen perään, jossa väkisin vääntämällä saisin ne elokuvan muutamat hyvät pointit vaikuttamaan elokuvaa kantavilta ja kannattelevilta tekijöiltä. Päätin kuitenkin, että tällaiseen älylliseen pelkuruuteen en sorru. Puhutaan asioista asioina. Tämä ei ole hyvä elokuva.

Bradley Cooper on vaihtanut näyttelemisen kantrimusiikkiin ja nyt hänellä on morkkis. Voi Bradley parkaa. Mutta ei hätää! Apuun syöksyy pop-tähti Lady Gaga, joka ei olekaan pop-tähti vaan vielä tuntematon laulajattaren alku. No ei siinä sokeakaan ole näkemättä, että yks kaks yllättäen, kappas vaan kummoista, Lady Gaga ja Bradley ne yhteen soppii ja kun Gagasta tuleekin suurempi tähti ja Bradley Cooper alkoholinhouruissaan putoaa suosiosta, niin sitä ei miehen ego kestäkään.

Jos nyt jätetään jopa ihan ne rakentavat kritiikit elokuvaa kohtaan vielä hetkeksi taka-alalle, niin puhutaan ihan subjektiivisesti siitä, että oma elokuvakokemus oli tylsyyden saartama. Elokuvassa on enemmän suvantokohtia kuin meressä kaloja. Jopa ne vallankumoukselliseksi väitetyt konserttikohtaukset olivat auttamattoman ankeita.

Jossain haastattelussa Lady Gaga kertoi rakastuneensa Bradley Cooperin ideologiaan neljännen (tai oliko se nyt jopa viidennen) A Star Is Born-uudelleenfilmatisoinnin tekemisessä siinä, että tällä kertaa keksittäisiin uusi kulma siitä, että kamera kuvaisi esiintyjiä takaatapäin esiintymässä, jolloin elokuvankatsoja saisi kokemuksen siitä, miltä tuntuu katsoa tuhatpäistä yleisöä. No mutta anteeksi vaan, hei, mutta eipäs näin nyt vaan käykään.

Yleisö vilahtelee pari kertaa otoksessa, mutta kyllä se huomio aika kankeasti pidetään muutamissa Gagan ja Cooperin lähikuvissa. Ja tämä johtuu eittämättä siitä, että joo, vaikka leffa kuvattu livenä oikeasti lokaatiossa, eli jossain oikeilla festareilla, niin eipäs vaan kappas keppanaa leffaa kuvatakaan nopeasti festariesiintyjien settien välissä parissakymmenessä minuutissa. Tästä paistaa nimittäin törkeästi läpi se, että Bradley ei saanut kuin saanutkaan kunnon kuvamateriaalia näissä mahdottomissa olosuhteissa ja siksi tyydytty lähikuviin näyttelijöistä, koska kunnon kuvamateriaali kuitenkin kerätty studiolla lukuisten ottojen tahdittamana.

Että silleen. Leffaa kyllä surutta markkinoidaan sillä perusteella, että esiintymiskohtaukset "kuvattu livenä", mutta anteeksi vaan, minusta ne parit otokset eivät riitä kunnon perusteeksi, että tässä nyt olisi saavutettu jotain visionääristä.

Käsikirjoitus on ongelmallinen. Osaltaan tuntuu, kuin tässä olisi kaksi eri elokuvaa. Elokuvan alku nimittäin tuntuu paljon paremmalta elokuvalta, kuin elokuvan loppu. Alussa tarina on hieman tyypillinen boy-meets-girl-tarina, mutta se on kerrottu verrattain raikkaasti ja maanläheisesti. Näyttelijöitä uskoi vielä tässä kohtaa. He tuntuivat aidoilta ihmisiltä. Kohtaukset olivat rauhallisia ja hahmojen väliseen vuorovaiktukseen käytettiin paljon aikaa.

Mutta sitten nopeasti alun jälkeen, lähtee käyntiin toinen toistaan puuduttavammat montaasikohtaukset ja korkealiitoinen julkkiselämä, jossa kohtaa juonenkäänteistä tulee auttamattoman kliseisiä, päälleliimattuja ja tylsiä. Ketä oikeasti kiinnostaa jonkun tähtösen maineeseen nousu? Ja siinä vielä kierrätetään tyypillisiä kliseitä - on itsensä kaupalliseksi muovaavaa tähtöstä ja on ilkeää manageria ja on taakse jääviä sukulaisia. Ja kun tähän ei käytetä edes tarpeeksi aikaa. Katsojalle ei anneta syytä välittää tästä tematiikasta.

Miksi näin on? Koska katsoja on jo emotionaalisesti sitoutunut elokuvan toiseen osa-alueeseen, mikä on pääparin romanssi. Tällöin tuntuu, että kaikki muu tematiikka esim. julkisuuden tavoittelusta on vain turhaa ekspositiota ja harhautusta pääaiheesta.

Eniten elokuvassa kuitenkin ärsytti sen alleviivaavuus. Joka toinen kohtaus tuntuu siltä, kuin se olisi tehty vain ja ainoastaan sitä tarkoitusta varten, että siitä tulee hyvä klippi, jota pyörittää mainospätkissä tai Oscar-kampanjassa tai muussa vastaavassa. Kohtaukset ovat siis aivan liian dramaattisia ja nimenomaan tekodramaattisia. Ne eivät istu elokuvaan ja sen kerrontaan, vaan ne tuntuvat irrallisilta juonenkehityksen kannalta. Pitkät otokset jostain näyttelijän reaktiosta esimerkiksi ovat puuduttavia. Ja nämä kohtaukset keräävät vain volyymia, mitä pidemmälle elokuva edistyy. Loppua kohden emme muita kohtauksia saakaan, kuin näyttelijät vain reagoimassa muka-dramaattisiin tilanteisiin. Näitä dramaattisia tilanteita emme näe - koska kuten todettu, ne peitetään johonkin ihme-montaasi-kohtauksiin tai sitten vain suoraan jätetään näyttämättä.

Lopputulos on siis äärettömän surkuhupaisa. Sen sanon, että Lady Gaga yrittää parhaansa. Bradley Cooper olisi tarvinnut ohjaajakseen jonkun muun kuin Bradley Cooperin. Jonkun vahvemman, määrätietoisemman. Nyt hänen roolisuorituksensa jää hyvin, hyvin hiomattomaksi ja kuin pienen pojan yritykseksi yrittää vakuuttaa siihen vielä moneen, moneen vuoteen pystymättä.

Mutta laulut olivat kivoja.

Grandma (Grandma)

Vaikka suhtaudunkin intohimoisesti moneen asiaan ja välitän maailman tapahtumista enkä haluaisi nähdä vääryyttä missään, harva asia saa vertani kiehumaan yhtä paljon kuin abortin vastustus. Eikä se edes liity siihen, että onko nainen raiskauksen takia raskaana vai ei, kuten monesti kuulen argumentoitavan. Kysymys on siitä, että naisella tulisi olla oikeus päättää omasta kehostaan ja elämästään. Abortti tehdään sikiölle, ei vauvalle, joten siitä turha murmuttaa, että se olisi viattomien lasten tappamista - sillä sitä se ei ole.

Grandma kertoo Lily Tomlinin esittämästä Ellestä, jonka lapsenlapsi Sage (Julia Garner) tulee pyytämään tältä apua ja rahaa. Vielä kovin nuori Sage on raskaana ja on päättänyt lopettaa sen. Elle on kuitenkin tilapäisesti puilla paljailla. Tarina kuvaa yhtä päivää isoäidin ja lapsenlapsen välillä kun he yrittävät kasata kokoon aborttiin vaadittavaa rahasummaa. Molemmat yrittävät välttää Sagen äitiä ja Ellen tytärtä (Marcia Gay Harden), joka pystyisi rahallisesti auttamaan, mutta myös holhoavasti tuomitsemaan.

Grandma on erittäin sympaattinen, suloinen elokuva. Sen kesto on vajaa 80 minuuttia, joten sitä on ihan leppoisa katsoa. Itse rakastan tälläisä draamoja, jotka liikkuvat omalla rytmillään, esittelevät muutamat hahmot ja heidän väliset suhteensa eikä liioittele kerronnassaan sen enempää.

Tomlin on loistava valinta kovan ulkokuoren maailmalle kääntävän naisen rooliin, sillä hän on mestarillinen esittäessään haavoittuvaisuutta silmillään. Grace & Frankie-sarjassa tämä on erittäin näkyvää, kun hänen roolihahmonsa yrittää jatkaa elämäänsä tuhoutuneen avioliiton jäljiltä. Miksi kuitenkin hänen aitous on niin täydellistä tässä elokuvassa on, koska hyvin usein elämän kovettamien hahmojen sisin on lämmin ja empaattinen - huomioonottava, mutta se on pitänyt sulkea maailmalta, sillä muuten seuraukset sillä olisivat liian kivuliaat. Kaunista hahmokuvausta.

Elämme elämäämme aina omien silmiemme takaa. Hyvin usein unodamme sen, että emme voi koskaan asettua täysin toisen henkilön kenkiin. Emme tiedä, millaisena muut tämän kauniin maailmalmme näkevät. Meitä kaikkia ajaa myös erilaiset historiat. Tietyt tapahtumat ovat muovanneet meitä. Tietyt ihmiset ovat jättäneet jälkensä meihin. Siksi välitön ihmiskohtaaminen kahden toisiaan tuntemattoman ihmisen välillä on mielenkiintoista, mutta mikä on erittäin koskettavaa on suhde kahden ihmisen välillä, jotka ovat tunteneet toisensa aina. Koska silloin siitäkin voi kysyä, että ovatko he tunteneet toisiansa kuitenkaan koskaan? Lopussa on aina vain... tulikärpäsiä...

...=)

I'll See You in My Dreams (I'll See You in My Dreams)

Pidin tästä Blythe Dannerin uran ensimmäisestä pääroolista sen katsottuani. Mutta olin erittäin hämilläni. Ehkä saatoin (en myönnä mitään) kirjoittaakin tästä arvostelusta huomattavasti erilaisen version ensin ja saatoin jotain tekstin tynkää julkaistakin jo, mutta nyt mutusteltuani asiaa vähän kauemmin tuntuu, että hiffasin vasta, mistä tässä oli kyse.

Päällimmäinen kysymys, joka nousi elokuvan katsottuani mieleeni oli: "Miksi tämä elokuva on tehty?". Nimittäin tämä elokuva on juuri sellainen kuin sen ajattelisikin olevan. Paljon ei tapahdu ja kerronta on erittäin pehmeää, mukavaa ja sympaattista. Kaikin puolin siis mieluinen elokuva katsottavaksi. Mutta elokuva ei juuri ota kantaa asiaa eikä toiseen. Blythe Danner on elokuvan keskiössä eläköitynyt leskirouva ja Malin Åkermanin äiti, joka asuu aurinkoisessa Los Angelesissa ystäviensä lähellä. He pelaavat golfia ja pitävät kortinpeluuiltoja. Ja Blythe Dannerin koira kuolee. Sam Elliott hyysää mukana muutamissa kohtauksissa.

Muutaman elokuvan, lyhyen elokuvien katsomishistoriani aikana, olen tuominnut äkkiseltään ja joutunut myöhemmin muuttamaan mielipiteeni. Näiden elokuvien on täytynyt iskoistua vähän kauemmin mielessäni. I'll See You in My Dreams on hieno elokuva, vaikka syy siihen ei ole ilmeisin. Nimittäin se, että elokuva sijoittuu muutamalle päivälle, yhden vanhemman naisen elämästä ja kuvaus ei juuri hänen asuntonsa ulkopuolelle liiku ja mitään maailmaa mullistavaa ei elokuvan keston aikana tapahdu, tekee tästä niin mieluisan katselukokemuksen. Ei tule ymmärtää väärin, tämä ei suinkaan ole kaikkien elokuva, mutta me jotka olemmme jo kurkkua myöten täynnä Tarantinon veriefektejä, Whedonin kliimaksin kliimakseja sekä Vin Dieselin ainaista ajotaidoillansa pullistelua, tämä on kuin kauan kaivattu tuulahdus jotain muuta.

Blythe Danner on niin hyvä! Hän on elegantti, harmoninen, hillitty, kaunis, varma näyttelijä. Hän muistuttaa Phillip Seymour Hoffmania siinä, että paljoa hän ei tee, mutta sitäkin enemmän. Huomattavasti vähemmän hiotut roolisuoritukset ovat ennenkin voittaneet Oscareita, joten sanoisin, että Danner on kullan arvoinen. Se, että hän kanavoi äärimmisiä tunteita suurimmilla eleganssilla tekee hänestä sympaattisen, mutta silti hän ei halua tehdä hahmostaan uhria tai säälittävää. Hän on elämää nähnyt nainen, joka omaa omat ajatuksensa ja omistaa itse itsensä. Erittäin voimakas, kaunis roolisuoritus. Olen myös aina pitänyt Sam Elliottista, kuten pidän kaikista näyttelijöistä, joilla on yhtä vaikuttava ja eritoten vakuuttava ääni. Rhea Perlman ja Malin Åkerman eivät suinkaan kuulu suosikkinäyttelijöihini, mutta elokuva tavallaan riisuu heitä puhtaammaksi, kuin mihin heiltä on ehkä tottunut, joten mitään valitettavaa en löydä.

Tunnelmallinen Los Angeles, kaunis merimaisema romanttisen purjehduksen aikana ja sympaattinen suhde vanhemmalla rikkaalla naisella kaikista ihmisistä allaspoikaansa ovat kaikki mielenkiintoisia yksityiskohtia, joiden katsominen rentouttaa ja hurmaa katsojat, jotka päättävät olla olematta kyynikkoja. Tässä on lempeä, pehmeä, mukava, inhimillinen elokuva, joita on loppujen lopuksi aivan liian vähän.

...=)

Up in the Air (Up in the Air)

Tämä on loistava elokuva! Jos joku kysyisi minulta elokuvasuositusta, mainitsisin Jason Reitmanin vuoden 2009 draamakomedian Up in the Air ensimmäisenä.

Elegantti George Clooney on tässä Oscar-ehdokkuuden arvoisessa pääroolissa Ryan Binghamina, jonka työ on matkustaa ympäri Amerikkaa antamassa ihmisille potkuja. Sen lisäksi hän antaa motivaatioluentoja yksinelämisestä. Anna Kendrick esittää Binghamin firman uusinta työntekijää, joka on ottanut tehtäväkseen uusia koko alan, mistä Bingham ei tietenkään pidä, sillä tämä tarkoittaisi keskitettyä työntekoa, ja hän haluaa saavuttaa 10 miljoonaa lentomailia, näin ollen olla seitsemän siihen kyennyt ihminen. Yksinäisiin hetkiin hänellä on rakastajatar, Vera Farmigan mysteerinen Alex.

Miten niin ei ole naimisissa? Miksi hänellä ei ole lapsia? Mitä hän sitten tekee? Voin ainakin ymmärtää, miksi Clooney valittiin päärooliin, siinä missä hänellä on notoorinen maine yksinäisenä sutena, ikuisena poikamiehenä, on Ryan Binghamin hahmo kuin hänelle tehty. Ainakin siis vuonna 2009, nykyään hän on sitten... löytänyt onnen? Tämä on asia, minkä Up in the Air myöskin tunnistaa. Olemmeko vasta itsemme kun olemme jonkun kanssa? Onko perhe yhtä kuin onni, vai onko se vain jotain jolla yritämme täyttää olemassaolomme, jotta voimme kokea olevamme elossa. Onko yksinäisyys yhtä kuin epäonni, jopa kuolema? Tämä on kysymys, jota olen itse pohtinut kauemmin kuin kehtaan edes myöntää. Ajoittain se on johtanut jopa erinäisiin identiteettikriiseihin, jotka kulminoituvat kysymykseen "kuka minä olen?". Siitä se kaikki juontaa, eikö? Kun tunnemme itsemme, tiedämme mitä haluamme ja siten saamme elämällemme merkityksen. Pelkäämpä, että jos jatkaisin tästä, menisi ajatusvirta liian syvälliseksi, mutta saadakseni tälle filosofiselle harhailulleni jonkunlaisen johtopäätöksen, sanon vain, että pidän siitä, että on kerrankin olemassa elokuva, joka ei johda siihen, että päähenkilö kävelee auringonlaskuun elämänsä rakkauden kanssa.

"Up in the Air on syvällinen mestariteos, teemojen tulkitsija ja draamojen A-luokkaa"

Jason Reitman on yksi lempiohjaajistani. Hänellä on varma, viileä, urbaani tyyli, jota jaksaa katsella. Tässä on draama toteutettuna hyvällä maulla. Nimittäin elokuvan juoni on tarttuva, maailma mielenkiintoinen ja sen tulkitsemat teemat uskomattoman syvällisiä. Pidän paljon käsikirjoituksesta, Clooneyn hahmo on täyttä neroutta, täydennettynä tietenkin Clooenyn omalla hienostuneella näyttelemisellä. Pidän hahmojen vastakkainasettelusta ja siitä kuinka heidän avulla yritetään havainnollistaa elämää. Kyllä, näin upeaa ja hienovaraista voi olla elokuvanteko, tästä kaikki kiitos nerokkaalle Jason Reitmanille.

Olen aina ollut rakastunut elokuviin, jotka kertovat elämästä. Jotka käsittelevät elämää. Se on ikuinen lähde hyville elokuville ja siihen voi ottaa niin monta kantaa, että ei haittaisi jos kaikki elokuvat kertoisivat vain puhtaasti elämästä. Erityisesti elämänvalinnoista. Ainakin siihen tuntuu olevan keskittynyt Up in the Air. Kuvattuna tietenkin vain yhden miehen näkökulmasta, sen, jonka koti on tuolla taivaalla, matkustaen paikasta toiseen, kantaen omaisuuttaa vain yhdessä laukussa. Voisi siis sanoa, että hän tietää kuka hän on, kun kerran me jo tiedämme näin hyvin kuka hän on. Elokuvan alussa, Binghamille on täysin selvää kuka hän on ja mitä hän haluaa. Hänellä on tietty tavoite, eikä hän edes mieti toisia asioita. Sitten hänen maailmansa ryntää Anna Kendrickin tarmokas Natalie Keener, joka kyseenalaistaa jokaikisen aspektin herran elämästä. Kaiken lisäksi hän on aidosti rakastumassa Vera Farmigan esittämään sensuelliin ja ajoittain salaperäiseen Alexiin. Vaikka jo Natalien ja Ryanin keskinäinen vastakkainasettelu tarjoaa paljon, koen silti nerokkaaksi elokuvantekijöiden - Clooneyn, Reitmanin ja Farmigan tavan keskittyä myös Ryanin ja Alexin suhteeseen. Koska me tunnemme melkein heti kuka Ryan Bingham on, ei meille edes tule mieleen kysyä kuka Alex on? Tähän ongelmaan ehkä Ryankin törmää ja kun elokuva pääsee lähelle kliimaksiaan, Ryan joutuu jopa kyseenalaistamaan itsensä. Mitä tarkoitan? Mitä nämä kaksi naista kertovat muka Ryanista ja hänen elämästään? Tarkoitan tietenkin sitä, että täytyy kysyä kuka hän on. Tämän, elämän happamuuden, ironisuuden ja ehkä jopa tietyn mauttomuuden Up in the Air vangitsee upeasti. Tavoitteet ovat hyviä vain siihen asti kun ne ovat tavoitteita. Olemme tyytyväisiä siihen asti itsenämme, kunnes joudumme kysymään kuka me olemme. Silloin joudumme kohtaamaan itsemme ja oman elämämme. Tätä hetkeä yritämme estää tapahtumasta erilaisilla valinnoilla, ymmärsimme sitä tai emme. Me haluamme paeta itseämme, toiset tekee näin hakeutumalla vakaisiin oloihin, perustamalla perheen, toiset tekemällä juuri päin vastaista. Toisin sanoen, me elämme. Mikä sitten saa meidät tekemään tietyt valinnat? Ehkä se, että kysymme kuka me olemme.

Kuten sanoin, elokuvan teemat, niistä voisi keskustella iät ja ajat, mutta yritän nyt keskittyä itse arvosteluun ja selittämään vaikka George Clooneyn taidokasta näyttelemistä. Joku joskus sanoi, että pojilla on "swagia", herrasmiehillä on "tyyliä". George Clooney voisi olla tyylikkyyden määritelmä. Ryan Binghamin roolissa hän on syvällinen, luonteva, aito, lämmin, läsnä, sympaattinen, realistinen - kaikkea mitä dramaatiselta näytteljältä voisi pyytää. Hän tuo rooliin paljon itseään, mikä antaa hahmoon hallittua persoonaa ja karismaa ja täten meidän on helppo ymmärtää hahmoa ja tämän syvintä. Clooney on varma näyttelijä ja häntä on helppo seurata. Hän on kuin syntynyt valkokankaalle. Vera Farmiga täysin vedossa, näytellen George Clooneya vastaan ja pitäen puolensa, varastaen huomion kohtauksessa kuin kohtauksessa, saaden hahmoonsa karkeaa elämää, mutta kuitenkin hienontaen hahmonsa reunat, jotta meidän mielenkiintomme häntä kohtaan heräisi. Hän saa rooliinsa harkittua salaperäisyyttä ja syvyyttä, jota hän ammentaa, jotta ymmärrämme hänen hahmoaan ja sen tekemiä päätöksiä. Tämä on syvällistä, tasapainoista näyttelemistä, josta ei puutu tyyliä tai kauneutta. Anna Kendrick on ehkä hieman heikommassa roolissa, mutta osuu silti hahmonsa ytimeen ja vangitsee täydellisesti kuka hänen hahmonsa tulisi olla. Ja mikä olisikaan parempi vertauskuva elämälle kuin lentokenttä? Me kaikki liikumme terminaalista toiseen etsien määränpäätä, ja vaikka saavumme lentokoneella kohteeseemme, voimmeko sanoa olevamme perillä? Olemme silti aina ensin terminaalissa, sitten hakemassa matkalaukkuja, sitten jonottamassa taksia, sitten purkamassa laukkuja hotellihuoneessa, sitten menossa syömään jonnekin, olemmeko koskaan perillä? Ehkä tästä syystä, toiset hakeutuvat ympäri maailmaa ja toiset jäävät paikalleen, ehkä täten yritämme löytää päämäärämme, jotta ymmärtäisimme kuka me olemme?

Up in the Air on syvällinen mestariteos, teemojen tulkitsija ja draamojen A-luokkaa. Suosittelen.