Arvostelu: Mission: Impossible - Fallout

Tanssimmeko aina samaa piirileikkiä, päivästä ja kuukaudesta toiseen? Nousemmeko koskaan ylös poteroistamme? Kuvittelemmeko, että ihmisyytemme pelastaa meidät ja samalla nukahdamme kun on meidän vahtivuoromme pitää siitä huolta? Leikimme kuoleman kanssa, hivelemme sormiamme veitsen terällä ja hukumme oman kuolemattomuutemme harhaan. Onko kukaan koskaan aikuinen, vai olemmeko ikuisesti tuomittuja pienuuteen? Mission: Impossible - Fallout on tutkielma siitä, kuinka laitamme luottomme toiseen ihmiseen, koska itse emme pysty tekemään vaikeita valintoja.

Jo elokuvan alku asettelee paikalleen hyvin erilaiset tarinanpalaset, joita saattaisi odottaa taas yhdeltä maailman suurimman elokuvatähden Tom Cruisen toimintaelokuvalta. Ensimmäisessä kohtauksessa pääsemme Ethan Huntin (Cruise) unen sisään, joka paljastaa miehen pahimmat pelot. Miehen pahin vihollinen (Sean Harris), joka vahingoittaa hänen rakastettuaan (Michelle Monaghan). Sitten Hunt säpsähtää hereille ja huohottaa. Miten hieno kohtaus. Millainen tapa esitellä katsojalle toimintaelokuvan sankari. Haavoittuneimmillaan.

Tarkasti hiottu kerronta jatkuu myös elokuvan edetessä. Ensimmäisessä toimintakohtauksessa Hunt laitetaan kovan paikan eteen, kun hän joutuu valitsemaan sen välillä suorittaako tehtävän onnistuneesti, vai pelastaako kaverinsa (Rhames). Hän valitsee jälkimmäisen ja joutuu maksamaan siitä koitunutta hintaa koko loppuelokuvan ajan. Elokuvan linja on kristallinen, kirkas kuin järven jää; erehtynyt, langennut sankari. Sankari, joka ei ole täydellinen.

Juonenkäänteitä seuraa lukuisia tämän jälkeen. Hunt joutuu jahtaamaan plutonium-nimistä alkuainetta hämärien ihmisten merestä ja labyrintista, jotta maailmaa ei uhkaisi ydinsota. Hunt joutuu yhä syvemmälle petosten, väärien motiivien, salaliittojen ja selkäänpuukotusten maailmaan. Suurin kamppailu käydään pään sisällä. Mikä on oikea valinta vaikeiden valintojen maailmassa - ideologia vai käytäntö?

Hienoissa ja totuudellisissa elokuvissa antagonistienkin motiivit ymmärtää. Se luo elokuvan maailmasta monitahoisen, syvällisen, aidon. Tässä he haluavat tutustuttaa kaoottiseen maailmaan taas järjestyksen ja rauhan eskaloittamalla nykyisen maailmanjärjestyksen. Kaaosta on aina seurannut rauha.

Myös puolestaan protagonistien motiiveista löytyy kyseenalaistettavaa. Miksi oma moraalinen koodi on aina arvokkaampi kuin toisen? Kuka sen valinnan tekee? Kenellä on valta tehdä sellainen valinta, että pelastaa yhden hengen miljoonan hengen sijaan? Ja vaikka valinta olisi oikea, onko sitä ohjaavat tekijät, motivaatio, väärä?

Sitä, mitä ohjaaja Christoper McQuarrie tekee tässä, voisi kutsua ikonoklasmiksi. Hän ottaa Tom Cruisen idean ja kääntää sen päälaelleen. Cruise, joka on muodostunut modernin elokuvataiteen kliseeksi, juoksukohtauksineen, moppihiuksineen ja leveine irvistyksineen. Hän on ollut elokuvissa jotain, mikä on ollut hyvin pateettista. Hän on ollut itse itsensä stereotypia. Esittänyt tyypillistä sankariroolia, jonka valintoja ei ole juuri kyseenalaistettu. Jotain, johon on uskottu lähes sokeasti.

McQuarrie purkaa kaiken tämän. Riisuu Cruisen ilmaisukielen lähes askeettiseksi. Mikä tekee Cruisen näyttelytyöstä taas jopa melkein lähestyttävää. Ainakin siedettävää, joka on jo paljon sanottu. Mutta sen lisäksi hän työntää pääosanesittäjänsä keskelle tematiikkaa ideologiasta. Sankarin merkityksestä modernissa maailmassa, totuuden jälkeisessä ajassa. Emme ole enää varmoja mistään. Emmekä koe kaipaavamme suurta ideologista johtajaa. Aikamme ilmiöt ovat pirstaloituneita. Globaaleja, hajanaisia, epäoleellisia.

Samalla lailla Mission: Impossible - Falloutissa kyseenalaistetaan sekä yhden miehen merkitys maailmassa että symbolien merkitys ylipäänsä. Läpi elokuvan hahmot paljastuvat maskien takaa toisiksi ihmisiksi. Kukaan ei ole se, joka väittää olevansa. Ja Hunt ei enää näyttele ikonisen sankarin roolia. Hänenkin merkitys, symbolinen sekä käytännönläheinen, kyseenalaistetaan. Mitä meistä jää jäljelle, kun meiltä poistetaan ne roolit, joita esitämme? Kun emme enää voi luottaa siihen, että mitä näemme maailmassa, olisi totta?

Elokuvan ote kysymykseen tuntuu raikkaalta. Se korostaa pienieleisesti jatkuvaa valintojen tekemistä ja sen merkitystä. Ja millainen on ihmisen osa. Jokaisen päätös uhrata oma elämänsä valintojensa eteen. Omistaa oma aikansa valitulle polulle, vaikkakin huojuvalle riippusillalle, jonka yli on vain juostava, katsomatta alaspäin.

Tässä ei nosteta yhtä miestä jumalan asemaan. Ei valeta sankarista kultaista patsasta. Vaan päin vastoin maadotetaan kansan rivien tasalle. Tehdään selväksi verrastus jokaiseen ihmiseen. Jokaisen ihmisen valintoihin. Kuinka sillä kaikella on arvo. Ja merkitys. Toiselle valinta on mennä työskentelemään lääkärinä avustusleirille maailman laidalle. Toiselle auttaa kaatunut vastaankulkija ylös. Meillä kaikilla on roolimme näyteltävänä. Aaveiden valtakunnassa. Varjojen sodassa. Emme tarvitse sokeaa uskoa, vaan tietoisia valintoja. Uskon aika on ohi. Olemme pudonneet siitä pois.

Virheetön tyylitaju. Kohtauksissa on jotain sileyttä, sulavuutta, selkeyttä. Niiden katsominen on vaivatonta. Sujuvaa. Ne tuntuvat hyvältä ja ne näyttävät hyvältä. Kohtauksissa on tarpeeksi särmää, että niitä seuraa mielenkiinnolla, mutta ne ovat kuitenkin niin puhtaita, että niiden soljuvuuteen luottaa. Palaset loksahtavat paikoilleen.

Myös toimintakohtaukset ovat upeasti koordinoituja ja mistä haluan erityisesti kiittää; pääsääntöisesti hyvin valaistuja. Mikä mielestäni viestii yksityiskohtaisuudesta ja huolellisuudesta. Toimintakohtausten ei tarvitse tapahtua pimeässä, kun ne on hyvin ja toimivasti ohjattu. Vaikka ne olivat suureelliset ja yliampuvat, niitä seurasi ihastellen. Eikä erikoistehosteita oltu ammuttu sinne tänne, vaan kohtauksissa luotettiin perinteisiin elementteihin. Toimivaan lavastukseen, stunttikoordinaatioon ja kuvaukseen.

Mielenkiintoisesti sitten taas niiden muutaman tietokoneanimaation toteutus ei puhunut puolestaan ja niiden virheet ryökyivät naamalle. Mutta, pakko alleviivata heti perään, että se ei haitannut yhtään mitään. Katsoja on valmis antamaan anteeksi tuollaiset puutteet, jos kohtaukset itsessään on toteutettu intohimolla.

Olen todella vaikuttunut siitä, miten Henry Cavill on oppinut hyödyntämään omaa jähmeyttään rooleissaan. Hän ei ole joustavin näyttelijä tai millään lailla kameleomanttimainen. Hän on jämäkkä ja jykevä. Kun hän on valkokankaalla, hänet tunnistaa näyttelijäksi. Ei hahmoksi. Mutta jollain lailla hän saa tämän valtavan taakan alta valotettua omaa karismaansa. Hän tekee omasta tähteydestään hauskan näköistä. Valloittavaa.

Sean Harris tekee kummittelevan roolisuorituksen elokuvan antagonistina. Häneen uskoi. Häntä uskoi riivattuna miehenä, joka on jäänyt omien ideologioidensa vangiksi. Kaunan kalvaama mies, jonka elämä on muuttunut yhden tavoitteen jahtaamiseksi.

Toki Mission: Impossible - Fallouttia vaivaa genrensä rajoitteet. Se on pinnallista ja kaavamaista, varsinkin kun toimintakohtaus seuraa toimintakohtausta. Mutta elokuvan rytmitys on poikkeuksellisen toimivaa. Katsojan päälle ei vyörytetä liikaa kerralla. Toimintakohtaustenkin väliin jää taukoja. Ja niiden taukojen aikana elokuva valottaa toimintakohtausten merkitystä. Kuinka nekin punoutuvat osaksi hienoviritteistä elokuvakerrontaa. Muodostavat hypnoottisen kuvaelman rauhattomasta maailmasta ja rauhattomasta miehestä. Harvoin voi tänä päivänä kutsua geneeristä toimintaelokuvasarjan jatko-osaa tyylikkääksi, mutta sellainen Mission: Impossible - Fallout on.

Arvostelu: Black Panther

Black Panther on mielenkiintoinen elokuva, jonka pystyy asettamaan niin relativistisen keskustelun viitekehyksen keskiöön, kuin metakognitiiviseen vertailuun katsojan possessiivisesta suhteesta elokuvan subliminaaliseen vastalauseeseen elokuvakentän status quosta. Tämä arvostelu pyrkii erottelemaan ne elokuvan osa-alueet, jotka on tietoisesti valittu ja ne osa-alueet, jotka ei ole.

T'Challa (Chadwick Boseman) on kuvitteellisen Afrikan vauraan sisämaavaltion, Wakandan, kuningas ja suojelija. Hänen maansa ajautuu sortoon, kun kauan kadoksissa ollut sukulainen N'Jadaka (Michael B. Jordan) vaatii kruunua itselleen, aikomuksenaan rikkoa maan isolationistinen perinne ja puskea kolonialistista agendaansa maailmaan vaikutusvaltaisten soturien (mm. Danai Gurira, Daniel Kaluuya, Florence Kasumba) avulla.

Ymmärtääkseen jotain elokuvan uniikista asemasta sekä osana Marvelin elokuvallista universumia kuten Yhdysvaltain elokuvatuotantoa 2010-luvulla, on hyvä tarkastella sen ympärillä käytyä keskustelua. Alan Jenkins (2018) kuvailee Ryan Cooglerin ohjausta merkittäväksi sen takia, että sen kuvaus tummaihoisista elokuvahahmoista on erilainen, kuin hallitseva narratiivi.

Jamil Smith (2018) sanoo, että niiden ihmisten, jotka eivät ole valkoihoisia, on vaikea löytää elokuvista samaistumiskohteita. Hän sanoo, että ihmisten, jotka eivät ole valkoihoisia, on tärkeä saada edustusta elokuvista ei pelkästään sen takia, että he kokisivat tulleensa nähdyiksi ja ymmärretyiksi, vaan myös siksi, että muut ymmärtäisivät ja näkisivät heidät. Tämän vuoksi Black Panther on merkittävä. Hän jatkaa myös siteeraten Black Pantherin rahallista menestystä, sen toimiessa osoituksena siitä, että myös elokuvat, joissa on mustien ihmisten narratiivi, voivat menestyä. Hänen mukaansa Black Panther haastaa institutionaalista ennakkoluuloa, Black Pantherin hahmot murtavat sortoa ja Black Pantherin narratiivi sisältää prismaattisia näkökantoja mustaan elämään ja perinteisiin.

Tre Johnson (2018) väittää, että Black Panther on muutakin kuin vain supersankarin matka. Se on myös mustan kulttuurin matka. Afrikka on perinteisesti ollut sivistymätön marginaalipelaaja Amerikkalaisen median kentällä, usein takapajuisesti, villisti ja kaoottisesti kuvattu. Tämän takia Black Pantherin kuvaus tuntuu niin raikastavalta. Wakanda edustaa mustan kansan kollektiivista aitoutta sekä kauneutta ja on julistus mustasta voimaantumisesta.

Useampi (mm. Trasher, M 2018) kuvaa Black Pantherin keskeiseksi teokseksi afrofuturismista. Jotain, mikä tuntuu olevan hyvin spesifi termi kuvaamaan vastareaktiota perinteisesti hallinneelle narratiiville mustista bulkkihahmoista ja stereotypioista kärsineelle Hollywoodille. Afrofuturismille on tyypillistä tulevaisuuden utooppinen maailma, jossa teknologia on mahdollistanut erityisesti mustien ihmisten kukoistuksen.

Kohtaus elokuvasta Black Panther (2018)

Myös vastakkaisia mielipiteitä on kuultu. Jonas Slaats (2018) kuvaa Black Pantheria nationalistiseksi, xenofobiseksi, kolonialistiseksi ja rasistiseksi elokuvaksi. Hän mukaansa Black Panther ei niinkään haasta vallitsevaa normistoa mustasta kulttuurista vaan vahvistaa ennakkoluuloja ja stereotypioita. Hän kutsuu elokuvan juoniarkkia neokolonialistiseksi sekä neoliberaaliksi.

Christopher Lebronin (2018) argumentti on, että Black Panther on riippuvainen shokeeraavasta afrikkalais-amerikkalaisen miehen devalvoinnnista. Hänen mukaansa koko Black Pantherin juoniskenaario perustuu amerikkalaisen mustan miehen vilifoimiseen, ylistääkseen afrikkalaista mustaa miestä.

Alease A. Brown (2018) haastaa koko ajatuksen siitä, että Afrikka kuvataan ylipäänsä villinä, eksoottisena ja mysteerisenä - täynnä tribalismia ja takapajuisuutta. Tämä hänen mukaansa vahvistaa niitä lähtöolettamuksia, mitkä ovat syntyneet kolonialismian ja valkoisen pelastajan kompleksin myötä. Erityisen ongelmallisena hän pitää afrikkalaisen miehen ja gorillan rinnastamista elokuvassa.

Kun puhuin niistä elokuvan osa-alueista, jotka katsoin tarkoituksellisiksi, ajattelin juuri elokuvan afrikkalaista tematiikkaa. Uskon, että se on ollut elokuvantekijöiden hyvin määrätietoinen päätös ottaa uudelleen haltuun afrikkalaisuuden käsite ja nostaa sitä korkeammalle jalustalle, missä sitä on aiemmin pidetty.

Voin myös nähdä, että elokuvan ideologinen kädenvääntö isolationismin, protektionismin ja globalismin ja westernisaation välillä on ollut tarkoituksellinen. Tämä on suora viittaus mustan kulttuurin ja kulttuurin ylipäänsä, ympärillä käytävään keskusteluun hegemoniasta ja homogeenisyydestä. Monta kertaa kulttuurien sekoittumista, urbanisaatiota - myös mustien oikeuksia, on vastustettu niillä samoilla argumenteilla, joita Wakandalaiset - elokuvan hyvikset - käyttävät itsensä puolustamiseen Black Pantherissa. Uskon, että tämä on hyvin tarkoitettu sivallus tai vasta-argumentti juuri näille argumentoijille. Täten elokuva yltää hyvin mielenkiintoisen metakognitiiviseen syvällisyyteen, jossa se ei suoraan puske omaa propagandaansa valkoisen tai mustan katsojan tajunnanvirtaan, mutta tekee sen alitajuntaisesti.

Kohtaus elokuvasta Black Panther (2018)

Tätä mielestäni vahvistaa entisestään jokaisen pakonomainen tarve omistaa Black Pantherin ympärillä käytävä keskustelu. Tämä on hyvin mielenkiintoinen ilmiö mediassa ja yhteiskunnassa käytävässä kulttuurisessa diskurssissa ylipäänsä. Jokainen tekee omat johtopäätöksensä ja julistaa niitä toisille kuin totuutena.

Kun puhun niistä elokuvan osa-alueista, joiden en usko olevan tarkoitettuja tai tietoisia, puhun kulttuurirelativismista. Jos elokuvantekijät ovat tietoisesti tehneet Black Pantherista keskustelun jäänmurtajan, siinä suhteessa, että he ovat tahallaan tehneet elokuvan suhteesta mustaan kulttuuriin niin kaksijakoisen ja sitä kautta haastaneet jopa yhteiskunnallisesti merkittävällä tasolla populaation kahtiajakautumisen trendiä, niin en voi kuin olla nostamatta hattuani. Mutta en usko, että kukaan on pystynyt täysin ennakoimaan Black Pantherin vastaansaamaa reaktiota.

Tällä reaktiolla viittaan keskustelun hajatumiseen. Toiset näkevät Black Pantherin hyvinkin rasistisena elokuvana, toiset uraauurtavana inklusiivisuuden sanansaattajana. Keskustelu on siis ottanut hyvin relativisitsen mittasuhteet, mutta ilman, että kukaan tuntuu huomanneen. Jokainen kuvittelee olevansa oikeassa. Mikä on myös sama piirre, mikä heijastuu käytävässä yhteiskunnallisessa keskustelussa. Erimielisyyksiä syntyy nopeampaan tahtiin, kuin koskaan aiemmin historiassa, mutta silti tunnumme lipuvan pois relativismin arvoista. Ja tästä Black Panther mielestäni muodostaa syvimmän tasonsa, vaikkakin varsin tahattomasti.

Samaisesta syystä, en aio muodostaa omaa mielipidettäni elokuvasta. Miksi minun pitäisi? Objektiivisesti tarkasteltuna, jokaisella keskustelijalla on varmasti validi argumentti. Mikä niistä on oikea? Ei välttämättä mikään, tai niistä jokainen. Mutta ennakkoluulot, rasismi, muukalaisviha ja huonot arvot syntyvät vain korvien sulkemisesta ja keskustelun kieltämisestä. Siksi tämä teksti on keskustelun ylistys. Ei minkään absoluuttisen totuuden julistaminen, vaan taiteen synnyttämän keskustelun arvostaminen. Sekä kannanotto koulutuksen, älyllisyyden ja sivistyneisyyden puolesta. Mitään en inhoa kuin ala-arvoista keskustelua ala-arvoisuudesta. Jos jotain kritisoi, paras tehdä se sivistyneesti. Kukaan ei voita tilanteessa, jossa keskustelun itsensä taso laskee.



Lähteet:

Brown, A.A. 13.03.2018. Black people beware: don’t let Black Panther joy mask Hollywood’s racism. The Conversation. Viitattu 21.07.2018.
https://theconversation.com/black-people-beware-dont-let-black-panther-joy-mask-hollywoods-racism-93095.

Jenkins, A. 23.02.2018. The Global Significance of 'Black Panther' . The Hollywood Reporter. Viitattu 21.07.2018.
https://www.hollywoodreporter.com/heat-vision/black-panther-global-significance-1087878.

Johnson, T. 23.02.2018. Black Panther is a gorgeous, groundbreaking celebration of black culture. Vox. Viitattu 21.07.2018.
https://www.vox.com/culture/2018/2/23/17028826/black-panther-wakanda-culture-marvel.

Lebron, C. 2018. ‘Black Panther’ Is Not the Movie We Deserve. Boston Review. Viitattu 21.07.2018.
http://bostonreview.net/race/christopher-lebron-black-panther.

Slaats, J. 23.05.2018. 15 reasons why Black Panther is a nationalist, xenophobic, colonial and racist movie. Kifkif. Viitattu 21.07.2018.
https://kifkif.be/cnt/artikel/15-reasons-why-black-panther-nationalist-xenophobic-colonial-and-racist-movie-6036.

Smith, J. 2018. The Revolutionary Power Of Black Panther. Time. Viitattu 21.07.2018.
 http://time.com/black-panther/.

Trasher, S. 20.02.2018. There Is Much to Celebrate–and Much to Question–About Marvel's Black Panther. Esquire. Viitattu 21.07.2018.
https://www.esquire.com/entertainment/movies/a18241993/black-panther-review-politics-killmonger/.

Jumping the Broom (Jumping the Broom)

Tämän olen jostain vinksahtaneesta syystä nähnyt jo kahdesti. Elokuva on ihan hyvätunnelmainen ja näyttelijät omaavat mielestäni paljonkin karismaa - vaikkakin itse näyttelijänlahjojen puutoksesta kärsivätkin. Lisäksi pidän tälläisistä perhekuvauksista, joissa monta hahmoa sysätään samaan tilaan ja katsotaan mitä tapahtuu. Elokuvassa vain ärsytti kohtausten tarkoituksettomuus. Puolet kohtauksista olivat täysin turhia.

...=)

Sydämen soinnut (Music of the Heart)

Meryl Streep saavutti kahdennentoista Oscar-ehdokkuutensa tästä vuoden 1999 elokuvasta. Hänen roolihahmonsa, Roberta Guaspari on monitahoinen, mielenkiintoinen, aito ja hyvin kirjoitettu naishahmo. Harmi vain, että se on elokuvan ainoa hyvä puoli. Loppu elokuvaa on ennalta-arvattavaa, kliseistä, epäaitoa sekä tylsää.

Streepin esittämä Guaspari on eroamassa sotilasmiehestään, jonka kanssa hänellä on kaksi lasta. Vietettyään monta vuotta kasvattaen lapsiaan ja muuttaen ympäri maailmaa sotilaskohteesta toiseen, hänelle ei ole kertynyt työkokemusta, jolla saisi työpaikan viulunsoitonopettajana. Hän kuitenkin saa mahdollisuuden eräästä Harlemin koulusta alunperin sijaisopettajana. Opettamalla viulunsoittoa kovia kokeneille lapsille, muuttaa hän pikkuhiljaa lapsien mahdollisuuksia ja tekee naapurustosta ja kaupunginosasta paremman. Samalla kuitenkin perhe-elämän ja työuran mahdollisuuksien yhdistäminen käy vaikeammaksi hänelle.

Streep on luonnollisesti täydellinen. Mutta nyt vaihteeksi minun on kehuttava hyvin kirjoitettua, monipuolista ja moniulotteista hahmoa - naishahmoa elokuvan pääosassa. Usein naisnäyttelijöille tarjotut roolit ovat arkkityyppejä. On äiti-rooli ja on huoran rooli ja roolit ovat usein tyypillisesti vain jotakin yhtä piirrettä. On se pyhimys-rooli, joka on aina joka tilanteessa hymyilevä, lämpöä antava - usein - äiti. Tai sitten on paha nainen, ilkeä, omahyväinen - kaikkia pahoja piirteitä omaava nainen. Mutta tässä meillä on nainen, joka on keski-ikäinen, välillä hyvinkin empaattinen ja iloinen ja auttava ja mukava ihminen, joka haluaa auttaa kanssaihmisiään. Sitten taas välillä hänellä on huono päivä ja hän ei koekkaan velvollisuudekseen olla huutamatta huonosti käyttäytyvälle lapselle. Myös, aidon ihmisen tavoin, hän on eri asioita eri ihmisille elämässään. Hän käyttäytyy erilaisesti ollessaan luokassa opettamassa, kuin komentamassa kotona lapsiaan tai ollessaan treffeillä miesystävänsä kanssa. Ja tälläisiä rooleja näkee aniharvoin. Liian usein roolihahmot pelkistetään vain tiettyyn piirteeseen. "Tässä on nyrpeä hahmo ja tässä on iloinen hahmo" ja sitten he tietenkin ovat aina vain nyrpeitä tai aina vain iloisia. Mutta eihän se oikeasti mene niin.

Haluan myös nostaa esille Angela Bassettin hienon roolityön. Kuinka harmi, että näinkin hieno näyttelijä, joka saa näinkin pienessä ja vaatimattomassa roolissa saa aikaan hienon roolisuorituksen, ei ole pystynyt tekemään uralla läheskään kaikkea, mihin hänellä olisi mahdollisuudet. Taas kertoo jotain käsikirjoittajien kirjoittamista rooleista tai oikeastaan tuottajien ja studiopomojen tarjoamista mahdollisuuksista, joita (Viola Davisia siteeraten:) ei ole.

Mutta sitten, on valitettavaa, että itse elokuva ei läheskään yllä näiden kahden näyttelijän tasolle tai hyvin luodun pääroolin tasolle. On oikeastaan aika kamalaa katsottavaa, kun noin vain Streepin valkoinen, keskiluokkainen nainen tallustelee ns. getto-kouluun (englanninkielessä termi: inner-city school), jossa lapset oikeasti varmasti käyttäytyisivät huonosti ja eivät todellakaan käyttäytyisivät kuin pienet enkelit vähän kun joku vanhempi valkoinen rouva käskee. Ja tämä kirjaimellisesti tapahtuu ensimmäisellä tunnilla, tuosta noin vain - kuin joku jumala vain napsauttaisi sormiaan. Ei, oikeasti harvaa lasta saisi keskittymään viulunsoittoon noin helposti.

Juonenkulku on selvää jo alusta asti. Yht'äkkiä koko naapurusto on opettajan takana ja kaikki kollektiivisesti ihastelevat kuinka lapset soittavat viulua niin hienosti ja ovat tyyliin valmiina heittäytymään vaikka luodin eteen, jotta lapset saavat jatkaa viulunsoiton opettelemista, ihan kuin se olisi tärkeintä heidän elämässään. Miksi täytyy tapahtumia pelkistää näin? Kohtaus, jossa pääsemme tähän kliimaksin loppukonserttiin on suorastaan surkuhupaisaa katsottavaa kun koviksen omaiset äijät kaikki pällistelevät virne kasvoillaan kun ihmiset lavalla soittavat viulua! En ihan usko. Ai niin, paitsi, että tarina on tosi...

P.S. Oli todella outoa nähdä Holmes NYC:in Kapteeni Gregson (Aidan Quinn) nuorempana

P.P.S. aiheutti muuten pienoisen nauruntyrskähdyksen/shokinomaisen reaktion tajuta, että Wes Craven (levätköön rauhassa) on ohjannut elokuvan. Craven, joka tunnetaan monista kauhuelokuvistaan, kuten Scream-elokuvista, kuoli aikaisemmin tänä vuonna (30.8.15).

P.P.P.S (?) Täältä voi nähdä lisää oikeasta Roberta Guasparista ja todella, elokuvassa esitetyistä, oikeista tapahtumista.

...=)