Arvostelu: Fences

Denzel Washington uhriutuu, marmattaa ja vinkuu läpi kahden tunnin leffan samaan aikaan kun häntä jostain käsittämättömästä syystä rakastava perhe (ml. Viola Davis) itkevät, pelkäävät ja vikisevät Denzelin tossun alla.

Ymmärrän, että alkuperäinen näytelmä on kirjoitettu nimekkään August Wilsonin kynästä erilaisessa ajassa, mitä nyt elämme. Mutta miksi, oi miksi Denzel Washington, elokuvaversion ohjaaja on päättänyt tarttua tarinoista juuri tähän? Näytelmä muistutti oikein suomalaista teatteriperinnettä, jossa juopot miehet räyhäävät hellan vieressä ahertaville vaimoilleen.

Ainoa aspekti, jossa Fences onnistuu vähän nousemaan tällaisen tematiikan yläpuolelle, on kun se ottaa keskusteluun mukaan rodun ja ihonvärin. Sinänsä Washingtonin päähenkilö tarjoaa mielenkiintoisen symbolin sille, mitä ihmisen psyykeelle voi tapahtua tällaisissa olotiloissa.

Näyttelijäsuoritukset olivat hyviä tosin. Viola Davis suorastaan kerjää katsojaa kiinnittämään itseensä huomiota. Denzel Washington on kuin syntynyt tällaiseen uhmakkaaseen papparooliin. Suurimman vaikutuksen teki kuitenkin perheen poikaa esittänyt Jovan Adepo. Hän tuntui jotenkin solmivan kiinni myös muiden näyttelijöiden roolisuorituksia ja toi elokuvan yhteen.

American Sniper (American Sniper)

Olin ennen kaikkea pettynyt Clint Eastwoodin uusimman elokuvan, American Sniperin päättyessä. Koin, että elokuvan aihemateriaalilla olisi ollut mahdollisuudet niin paljon laajempaan tulkintaan. Elokuva kertoo Chris Kylen tarinan. Kye oli teksasilainen, suoraselkäinen mies, joka värväytyi Yhdysvaltain armeijaan syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen. Hänet lähetettiin Irakiin useita kertoja ja sinä aikana hän nousi USA:n armeijan historian tappavimmaksi tarkka-ampujaksi.

Saamme upeasti kiinni ammatikseen tappamisen seurauksista, erityisesti kiitos Bradley cooperin roolisuorituksen. Eastwood ohjaa elokuvaa kahdella rintamalla. välillä olemme pölyisessä, kuumassa Lähi-Idässä pohtimassa, onko oikein tappaa nuori poika, joka kantaa kranaattia ja sitten kuvaus leikkaa Kylen raskaana olevan vaimon hetkiin kotona ilman miestään. Kaikki, mitä meidän täytyy tietää siitä, mitä Kyle kokee, näkyy Cooperin silmissä. Eastwood kuvaakin Cooperin silmiä pitkiä pätkiä läpi elokuvan ja näemme aidon kuvauksen ihmisenä olemaisesta. Siitä, mitä valintoja joutuu kukin tahollaan tekemään. Kuinka me emme ole jumalia, mutta silti meillä on uskomattoman rankat päätökset tehtävänä. Kuka sen sanelee, mikä on oikein?

Eastwood käyttää paljon aikaa kuvaten Kylea sankarina. Mitä hän tietysti olikin. Silti en voi kuin olla saamatta sitä vaikutusta, että henkilökuvaelma on liian pelkistetty. Kaikki virheet, mitä Kyellä on - inhimilliset sellaiset - on jätetty kokonaan näyttämättä. Kaikki vastoinkäymiset, joita hän kohtaa, sysätään nopeasti maton alle hänen tieltään, jotta elokuva voi taas keskittyä ylistämään häntä ja tietysti voimme palata takaisin taas räiskimään. On täysin tutkittu tosiasia, että veteraanit kärsivät rintamalta palattuaan suuresti. Kuinka he voisivatkaan palata takaisin normaaliin elämäänsä ja teeskenellä, että kaikki on hyvin? Teeskennellä olleensa tappamatta pientä poikaa ja samalla rakastaa ehdoitta omaa, samanikäistä poikaa...

Vaikka American Sniper raapaiseekin pintaa näistä asioista, joita Kylekin varmasti kotiin palaattuaan käsitteli, ei niihin kauheasti aikaa kuluteta. Kyle passitetaan psykologin luo ja yhdestä kerrasta hän kuin ihmeellisesti parantuu ja kaikki ongelmat ovat tipo tiessään. Mutta sen sijaan, että tätä olisi tutkittu tarkemmin, palaamme jällen kerran niille kuuluisille hiekkakentille räiskimään.

Ja jos halutaan puhua ihan sotaelokuvallisista ansioista; American Sniperissa Irakilaiset ovat kuvattu hyvin stereotyyppisiksi pahiksiksi ja amerikkalaiset kärjitetysti jumalan oikean käden jatkeeksi, sotimassa niin sanottujen oikein arvojen puolesta. Vaikka kaikkihan me tiedämme, että juuri mikään, Amerikan sotkeutumista sodista, ei ole ollut minkään oikeuden puolesta.

Jos puhutaan täysin elokuvallisista ansioista, en minä niistäkään perusta. Onkin aika ihme, miten elokuva nappasikin kuusi Oscar-ehdokkuuttaja ja jopa voitti pystin parhaista äänitehosteista. Se ei vielä ole suurin ihmetykseni aihe, vaan se, että elokuvan käsikirjoitus sai Oscar-ehdokkuuden. Miten ihmeessä? Elokuvan rakenne on täysin peruskauraa ja on vaikea kuvitella Sienna Millerin lähtevän kenenkään matkaan baarista tuon tason iskurepliikeillä - ei edes Bradley Cooperin.

...=)