Arvostelu: The Father

 Florian Zellerin elokuva vuodelta 2020 kertoo muistisairaasta Anthonysta (Anthony Hopkins), josta pitää huolta hänen oma tyttärensä Anne (Olivia Colman). Kun Anne kuitenkin kertoo isälleen muuttavansa rakkauden perässä Pariisiin, alkaa elokuvassa tapahtumien vyöry, jossa Anthonyn kohtalona tuntuu olevan tervejärkisen teeskenteleminen vähäisiin muistinrippeisiin tarttumalla tai laitosasumiseen päätyminen.

Kotimaassaan Ranskassa suuresti arvostettu Zeller on tunnettu kirjailijana, näytelmäkirjailijana sekä elokuvakäsikirjoittajana. Englanninkielinen The Father on hänen esikoisohjauksensa ja sellaisena se menestyikin hämmästyttävän hyvin, ihan maailmanlaajuisillakin areenoilla.

Elokuvan näyttelijäkaarti on huippuhieno. Anthony Hopkins pääsee näyttelemään juuri niin, kuin vain Anthony Hopkins pystyy, oikein sydämensä kyllyydestä, näytellessään muistisairasta miestä, jonka tunnetilat ailahtelevat psykopaattisella arvaamattomuudella hetkestä toiseen. 

Olivia Colman saa taas näytellä tunteen pinnassa, silmät täynnä kyyneliä, hyväsydämistä ja empaattista naista, jonka vastuulle on sysätty liikaa. Rufus Sewell omaa osaansa hillittynä, mutta hermonsa taas tietysti menettävänä lähiomaisena. Olivia Williams arkista ja järkevää, modernin naisen rooliaan, josta ehkä muodostuukin omalle katsomiskokemukselle merkityksellisin tarinan osa. 

Hänestä kasvaa hahmoaan suurempi symboli. Kaikille niille hoivatyötä tekeville, joiden merkitys on suurempi kuin mitä ainakaan yhteiskunnallisesta keskustelusta pystyy päättelemään ja joiden yhteiskunnallisen panoksen kohtalona on niin ikään jäädä näkymättömiin - hautautua muistisairaiden vanhusten viereen, maan lepoon.

Elokuvan tunnelmaksi, tyyliksi, kerrontatavaksi on valittu hillitty harmonisuus. Elokuva sijoittuu jonnekin Lontoon ylhäisönaapurustoon, useita huoneita sisältäviin lukaaleihin, jossa jokainen koristevaasi on asetettu huolellisesti paikalleen. Ehkä korostamaan sitä ristiriitaa, mitä muistin menettämisestä seuraa, kun jokin asia ei olekaan paikallaan. Lavastuksessa käytetään hienovaraisia kikkoja hyväksi, kun jostain puuttuu taulu, jonkun tapetin väri vaihtuu, keittiön kaapit ovatkin erinäköiset.

Samaten elokuvan musiikkimaailma - oopperaa, klassista musiikkia, Ludovico Einaudin pianoballadeja - puhuu intellektuellista, älyllisestä maailmasta. Leikkausjälki on huomaamatonta, kerronta vähäeleistä. Jossain kohtaa Anthony tosin tokaisee olevansa älykäs - juuri niin älykkäästi kuin älykäs ihminen ei koskaan sanoisi.

Josta päästäänkin minua häiritsemään jääneeseen kysymykseen - miksi elokuva, kaikesta älykkyydestään huolimatta - on niin typerä?

Ulkoiset puitteet ovat kunnossa. Elokuva näyttää ja tuntuu upealta. Mitään ei tehdä liikaa, kukaan ei tee mitään virheitä. Silti elokuva on hapeton kuin paperipussi. Ottaa itsensä niin kovin vakavasti. Yhtäkään keskustelua ei käydä, joka ei liittyisi muistisairauteen. Yhtäkään hahmoa ei esitellä, jota ei käytettäisi hyväksi muistisairauden kuvaamisessa. Elokuvan teho tuntuukin perustuvan pitkälti - ainoastaan - siihen, että katsoja yritetään saada tuntemaan, miltä tuntuu olla muistisairas. Kun ihmiset näyttävät erilaisilta, asiat vaihtavat paikkaa, keskustelut käyvät kehää, aamu onkin ilta ja ilta aamu. 

Nämä vielä tehdään hyvin yksinkertaisilla elokuvallisilla tehokeinoilla. Eikä niillä jäädä piinaamaan katsojaa liikaa. Zeller kuljettaa mukana kuitenkin muistisairaan lähiomaisia, jotka välittävät hänestä ja onpahan tarinaan saatu kirjoitettua myös hieman taustatarinaa, vaikka siitä ei hirveästi muistetakaan. 

Mutta jäin odottamaan hurjan paljon enemmän. 

Mieleen tuli, valitettavasti ja pyytämättä se Tropic Thunderin esittämä parodia "Oscareiden kalasteluleffoista". Joissa päähenkilöna on aina jonkun sairauden omaava päähenkilö. Sellaisista kuin I Am Sam tai Forrest Gump tai Rain Man. Suorastaan naurattaa, että pelkästään Alzheimeristakin on ihan viime vuosina nähty kuvauksia jo (mieleen tulee etenkin Still Alice, josta Julianne Moore jo pokkasikin Oscarin). 

Eikä tämä elokuva tuo tähän säälittävään sairauspornogenreen mitään uutta. Jäin odottamaan jotain syvällisempää analyysia muistista, muistoista, mielestä, elämästä. Sitä emme saa. Jäämme vain kauhistelemaan Anthony Hopkinsin kohtalokkaasti ja ah-niin-suurieleisen-Oscar-himoisesti tulkitsemaa muistisairaan miehen osaa. On se hirveää. Ja sitten voimme sulkea television hyvällä mielellä, kun olemme tunteneet jotain. Eläytyneet. Ah, olemme ihania ihmisiä, kun pystymme samaistumaan tähän hirveään tarinaan. Meidät vapautetaan meidän synneistämme. Nyt meidän ei tarvitse ajatella muuta kuin sitä, kuinka hyviä ja empaattisia ihmisiä olemme. Meidän ei tarvitse ottaa vastuuta mistään, ei ajatella mitään vaikeampaa. 

Muisti on mielestäni yksi yleisimpiä taitelijoiden aiheita. Siitä kyllä - todistettavasti - pystyy sanomaan jotain merkityksellisempääkin. Kertomaan tarinan, joka paljastaisi jotain uutta. Joka luottaisi kerronnassaan katsojan kykyyn ajatella itse. Ei vain hämätä elokuvallisilla kikkakolmosilla ja saada hetkeksi kokemaan maailmaa mukamas muistisairaan tavoin. Se on suorastaan groteskia. Muistisairaudesta tulee sirkusnäytös. 

Arvostelu: Fences

Denzel Washington uhriutuu, marmattaa ja vinkuu läpi kahden tunnin leffan samaan aikaan kun häntä jostain käsittämättömästä syystä rakastava perhe (ml. Viola Davis) itkevät, pelkäävät ja vikisevät Denzelin tossun alla.

Ymmärrän, että alkuperäinen näytelmä on kirjoitettu nimekkään August Wilsonin kynästä erilaisessa ajassa, mitä nyt elämme. Mutta miksi, oi miksi Denzel Washington, elokuvaversion ohjaaja on päättänyt tarttua tarinoista juuri tähän? Näytelmä muistutti oikein suomalaista teatteriperinnettä, jossa juopot miehet räyhäävät hellan vieressä ahertaville vaimoilleen.

Ainoa aspekti, jossa Fences onnistuu vähän nousemaan tällaisen tematiikan yläpuolelle, on kun se ottaa keskusteluun mukaan rodun ja ihonvärin. Sinänsä Washingtonin päähenkilö tarjoaa mielenkiintoisen symbolin sille, mitä ihmisen psyykeelle voi tapahtua tällaisissa olotiloissa.

Näyttelijäsuoritukset olivat hyviä tosin. Viola Davis suorastaan kerjää katsojaa kiinnittämään itseensä huomiota. Denzel Washington on kuin syntynyt tällaiseen uhmakkaaseen papparooliin. Suurimman vaikutuksen teki kuitenkin perheen poikaa esittänyt Jovan Adepo. Hän tuntui jotenkin solmivan kiinni myös muiden näyttelijöiden roolisuorituksia ja toi elokuvan yhteen.

Arvostelu: Päämääränä Cold Mountain

Pastorintytär Ada Monroe (Nicole Kidman) ja puuseppä W. P. Inman (Jude Law) rakastuvat 1800-luvun Amerikassa. Heidän yhdessäolonsa loppuu lyhyeen, kun maata kahtia jakava sisällissota riistää heidät toisiltaan. Inman päätyy taistelutantereelle ja Ada joutuu pärjäämään yksin kotona, nähden nälkää. Vuodet kuluvat ja tuska rakkaasta erossaolosta ajaa Inmanin sotakarkuriksi ja matkalle takaisin rakkautensa luo.

Olen nähnyt ylistetyn Anthony Minghellan ohjaaman sotaeepoksen niin monta kertaa, etten jaksa edes laskea. Se valmistui vuonna 2003 ja sai liudan Oscar-ehdokkuuksia. Minulle elokuva on hyvin rakas ja mielestäni yksi parhaista, mutta en taida pystyä perustelemaan sitä kovin hyvin, sillä syyt taitavat olla varsin subjektiiviset.

Ensinnäkin elokuva on todella hieno. 1800-luvun maailma on hyytävästi tuotu valkokankaalle. Sotakohtaukset ovat realistiset ja kylmäävät. Miljöö muistuttaa tuon ajan karuudesta ja näyttelijät antavat kaikkensa omistautuakseen ajalle. Esimerkiksi Nicole Kidman joutui menettämään paljon painostaan kuvatakseen uskottavasti nälkää näkevän sisällissodan uhrin kamppailua. Katsaus on kuitenkin hyvin elokuvallinen. Minghellan ohjaus luo kärsimyksen keskelle kauniita, lämpimiä hetkiä, jotka muistuttavat ihmisyydestä, toivosta ja riemusta. Tämä tunnelma korostuu etenkin ajan yhteisöllisyydessä - jotain mikä tulee parhaiten ehkä esille Nicole Kidmanin ja Renee Zellwegerin roolihahmojen kautta.

Kun miehet ovat rintamalla, on kotiin jääneet vain naiset ja lapset. He luonnollisesti joutuvat kamppailemaan oman selviytymisensä eteen myöskin, etenkin kun kaikesta on sota-aikana pulaa. Yksi elokuvan hienouksia onkin, miten Renee Zellwegerin Ruby Thewes ja Nicole Kidmanin Ada Monroe lyöttäytyvät yhteen ja vain yhdessä löytävät oman vahvuutensa todella synkkänä hetkenä historiassa. Yhdessä he selviytyvät.

Inhimillisiä hetkiä luodaan myös musiikin, juhlan ja yhteenkokoontumisen merkeissä. Nämä ovat kauniita ja autenttisia elokuvallisia kuvauksia ja minusta ainakin tuntuu siltä, kuin oppisin tuntemaan nämä hahmot todella syvästi. Välitän heistä, sillä heilläkin on niin paljon menetettävää.

Pohjimmiltaan tarinassa on kuitenkin mielestäni kyse vahvuudesta ja herkkyydestä. Se peilautuu tarinasta etenkin Jude Lawin henkilöhahmon kautta. Hän edustaa hahmona ehkä hieman epätyypillistä 1800-luvun sotilasta. Hän ei puhu paljon ja vaikuttaa hyvin herkältä ihmiseltä. Etenkin, kun hän valitsee karata pois sodasta, palatakseen kotiin. Tätä ei välttämättä odottaisi näkevän kertomuksessa 1800-luvun sisällisodasta. Ainakin itsellä on välillä taipumus mieltää ihmisen ennen tuhattayhdeksääsataalukua erilaiseksi - ehkä karskimmaksi, vahvemmaksi, tottuneemmaksi väkivaltaan. Mutta jokin ihmisyyden sydän meissä on aina asunut. Jokin, joka on kykeneväinen rakkauteen.

Roolisuoritukset ovat mielestäni niin sydäntähivelevät, että melkein pahaa tekee. Nicole Kidman saavuttaa aina tulkinnoissaan kiinni jostain koskettavasta. Jude Law on harmoninen, sielukas ja syvällinen. Mutta suurimman urakan kantaa Renee Zellwegerin uraa määrittävä roolityö. Hänen hahmonsa on aina kuulunut suosikkeihini näkemistäni elokuvista. Olen mennyt jopa niinkin pitkälle, että olen opetellut hänen sydäntävihlovia repliikkejä ulkoa. "They call this war a cloud over the land, but they made the weather and then they stand in the rain and say 'Shit, it's raining'". Ulkomuistista, kuulkaa. Ja sanat kaikuvat totuudellisina yhä tänä päivänäkin. Zellwegerille siis kaikki kunnia. En voi kuin istua ja katsoa kun hän kerta toisensa jälkeen muistuttaa, mihin näyttelijä parhaimmillaan pystyy. Armoton, raastava, koskettava, monitahoinen, mielenkiintoinen roolityö, josta en saa tarpeekseni.

Joka kerta kun katson Päämääränä Cold Mountainin, iskee se aina yhtä kovin sydämeen. Lopussa tietysti kyyneleet karkaavat silmäkulmistani, vaikka kuinka yritän pyristellä vastaan. Minusta tämä on vain niin hieno kokonaisuus. Tässä on kaikkea. Syvällistä draamaa, realistista sotatragediaa, sydämellisiä elokuvallisia hetkiä, romantiikkaa, kohtalokkuutta, 1800-luvun kuvausta ja vaikka kuinka paljon muuta kaikkea hienoa ja koskettavaa. Aito elokuvaelämys, joka on totuudellinen ja tunteikas. Haluaisin puhua tästä elokuvasta vielä tästä ikuisuuteen, mutta parempi, etten ylianalysoi, jotain, mikä on kuitenkin villiä ja sielukasta. Sitä elokuva parhaimmillaan on; jotain, mistä ei saa edes kiinni.

 ...=)

  

Arvostelu: The Apartment

Tämän yhdeksi kaikkien aikojen parhaimmaksi komediaksi tituleeratun elokuvan ainoa hauska hetki oli, kun tajusi, että elokuva oikeasti on niin geneerisen imelä, kuin se näyttäytyy olevan. Tämä on hauskaa siksi, että odotin elokuvan olevan oikeasti hyvä, nerokas ja kekseliäs. Sen sijaan tämä oli kuin mikä tahansa tusintatuote. Tai no, en nyt tiedä onko se niin hauskaa...

Jack Lemmon esittää nuorta vakuutusyhtiön rivityöntekijää, joka joutuu pomojen tossun alle. Hänellä on kämppä hyvällä sijainnilla Manhattanilla, jota lukuisat ylemmän tason johtajat käyttävät iltaisin lemmenpesänä, johon kuskaavat rakastajattariaan pienelle myöhäisen illan tapaamiselle. Sukset menevät ristiin, kun eräänä iltana kämpästä löytyykin Shirley MacLainen esittämä hissityttö, johon Lemmoninkin hahmo on ihastunut.

Pidin elokuvaa todella ärsyttävänä. Tuollainen yrityskulttuuri, jossa esimiehet pompottelivat alaisiaan, harrastivat avioliiton ulkoisia suhteita heidän kanssaan ja laittoivat vielä tappamaan itsensä, vailla seuraamuksia tuntuu nykyään täysin mahdottomuudelta, mutta ilmeisesti kuusikymmentäluvulla täysin normaalilta, että siitä voi vielä tehdä kevyen romanttisen komediankin... Tulkinnasta olisi saanut todella terävää ja pisteliästä, jos tässä olisi viititty ottaa satiirinen ote kyseiseen maailmaan ja tutkailla sen psykologisia mekanismeja. Nyt elokuvan loppuratkaisu yrittää vähän niin kuin tarjota jotain keskisormen tapaista tälläisten dinosaurusten käyttäytymistä kohtaan, mutta elokuva on kiinnostuneempi antamaan katsojalle kuluneen ja useaan otteeseen nähdyn lällyn rakkausjuonen.

 Tähän on ympätty se tyypillinen romanttinen, kliseinen rakkausjuoni, jossa pääpari ensin leikkii kissaa ja hiirtä keskenään, kunnes lopussa ryntäävät toistensa syliin. Ei siis mitenkään ihmeellinen elokuva, mutta tietysti testatuksi toimivalla kaavalla ihan sinänsä siedettävä. Ei vain ylistyksensä arvoinen. Ottaen vielä huomioon sen, kuinka vähän kemiaa Shirley MacLainen ja Jack Lemmonin välillä oli - jäi tämä vähän jotenkin vetiseksi ja väsyneeksi yritykseksi. MacLaine on monotoninen ja käsittämättömän puinen. Hän on erehdyttänyt uneliaan näyttelemisen masentuneen näyttelemiseksi. Jack Lemmon on epätasainen. Näen hänessä paljon potentiaalia, mutta hän ei tuntunut tietävän millaisessa elokuvassa näyttelee.

Totta puhuen ei oikein tiedä katsojakaan millaista elokuvaa hän katsoo. Romanttisena elokuvana tämä on korkeintaan keskinkertainen eikä tarjoa sillä saralla mitään uutta. Komediana tämä on parhaat päivänsä nähnyt. Draamana tämä on äärettömän siirappinen, tylsä ja mitäänsanomaton. Käsikirjoitus ei tarjonnut mitään oivaltavaa, edes musiikki tai kuvaus ei jää tästä erityisesti mieleen. Tämä tuntuu niin liukuhihnatuotannolta, että ei voi kuin suuttua, että tälläinen tekele on jäänyt historiankirjoihin kun niin moni aidosti henkevä elokuva unohtunut katsojien huulilta. Etenkin kun ottaa huomioon, kuinka vanhanaikaiseksi tämän jalustalle - vaikkakin humoristiselle sellaiselle - nostama maailma on muuttunut.

Arvostelu: La Strada

Otin tavoitteekseni tälle vuodelle katsoa enemmän italialaista elokuvaa ja koska viime vuonna en katsonut yhden yhtäkään italialaista elokuvaa, olen jo saavuttanut oman uudenvuoden lupaukseni katsottuani yhden italialaisen elokuvan; ylistetyn Federico Fellinin varhaisimpia mestariteoksia La Strada. Filmi voitti jopa parhaan vieraskielisen Oscarin, mutta niitä Fellini keräsikin useampia. Näitä italialaisia elokuvia on todella vaikea saada käsiinsä - ainakin minun löytää ja vieläpä tekstitettynä edes englanniksi.

Zampano (Anthony Quinn) on Italian maaseutua kiertävä esiintyvä taitelija, joka ostaa avustajakseen köyhän Gelsominan (Fellinin vaimo Giulietta Masina) ja kohtelee tätä huonosti. Kun he törmäävät matkoillaan kollegaan, toiseen sirkusesiintyjään Il Mattoon (Richard Basehart) syntyy vaikeuksia kaikkien kontolle.

Pidin paljolti siitä, miten tarina kerrotiin. Pidin sen estetiikasta - yksinkertainen asetelma, jossa elokuva syntyy vain miehestä, naisesta ja tiestä. Siinä koruttomassa tulkinnassa oli jotain kiehtovaa. Nino Rotan henkevä äänimaailma tekee kuvauksesta vieläkin sielukkaampaa ja käsikirjoitus tökkii ajoittain kohti tärkeitäkin teemoja.

Sen sanottuani minulle tämä ei kolahtanut. Ja olen sataprosenttisesti valmis myöntämään, että se johtuu vain omista vinksahtaneista mieltymyksistäni. En pitänyt elokuvan sydämeksi muodustuvasta hahmosta Giulietta Masinan esittämästä Gelsominasta. Ymmärrän, että tulkinta haki vaikutteita Chaplinista ja kulkurihahmon viattomuudesta sekä elämännälästä. En ole myöskään tarpeeksi tyhmä ollakseni ymmärtämättä suhdetta, mikä syntyy rujon ja vahvan Zampanon (Quinn) ja herkän sekä viattoman Gelsominan (Masina) välille. En vain pitänyt siitä tematiikasta. En ole koskaan ollut mikään naiivien hahmojen fani, eikä tämä elokuva tee poikkeusta.

Hyiset väreet kulkevat pitkin selkäpiitäni aina, kun elokuvantekijä haluaa minun välittävän hahmosta, joka ei ensinnäkään suostu ottamaan vastuuta omasta elämästään, toisekseen itkee ja pillittää kuin pikkulapsi heti kun asiat eivät mene kuten hän toivoisi ja kolmanneksi reagoi joka ikiseen pikkuasiaan mahtailevan liioitellusti. Näitä kaikkia piirteitä edustaa siis Gelsomina. Mikä pahempaa myös toinen päähenkilö; Zampano edustaa kaikkea mitä vihaan tietyntyylisestä elokuvantekemisestä. En ole koskaan ymmärtänyt hiljaisten, eläimellisten ja väkivaltaan nojaavien hahmojen vetovoimaa. Näitä on elokuvahistoria täynnä ja ne edustavat sitä niin kliseistä ja väsynyttä stereotyyppistä arkkia, joka miespäähenkilöiden kontolle sysätään.

Ja sitten elokuvan lopussa minun pitäisi sääliä tätä? Ymmärtää hänen koettelemuksensa? Samaistua hahmoon, joka on mutissut ehkä kaksi sanaa elokuvan aikana? En pidä laiskasta elokuvantekemisestä, sillä sitä tälläinen tulkinta mielestäni on. Voisin jopa antaa pisteitä Fellinin tulkinnalle miehisen egon noususta ja tuhosta, tai tulkinnalle herkkyyden ja raakuuden suhteesta toisiinsa, tai tulkinnalle tehtyjen päätösten virheellisyydestä, jonka tajuaa vasta kun on liian myöhäistä - jos en olisi nähnyt näitä kaikkia elokuvissa jo ennenkin ja vielä niin paljon paremmin tulkittuna. Fellinin versio on liian ilmiselvä, liian yksinkertainen, liian lapsellinen.

Eniten minua kuitenkin ärsytti se, kuinka tässä ei ollut mitään aitoa. Yhteys kahden hahmon välillä tuli selväksi katsojalle vasta, kun kolmas ulkopuolinen, Basehartin Il Matto, selitti sen katsojalle ja vieläpä säälittävällä kiviallegorialla - suuremman tason viisautta löytää mistä tahansa jääkaappimagneeista. Kolmas hahmo alleviivasi sen, jotta katsojan ei ensinnäkään tarvitse itse ajatella mitään ja toiseksi ohjaajan ei tarvitse synnyttää sitä kahden hahmon välille. Olisin halunnut itse päästä sisälle näiden kahden maailmaan, mutta kumpikaan hahmoista ei vaihda kahta sanaa keskenään, ei katso toisiaan ja ohjaaja tekee oudon peliliikkeen katkaista kerrontaa ja hyppiä ajassa parin matkan kanssa. Yht'äkkiä onkin kulunut aikaa ja kaksikko on oppinut työskentelemään yhdessä... Tämän minä olisin halunnut nähdä itse. Lopussa minulla ei ole mitään, mihin tarttua, kun kaikki on tehty minun puolestani - selitetty rikki, leikattu elokuvasta pois tai jätetty olettamukseksi, että hahmot olisivat automaattisesti kiinnostavia.

...=)

Arvostelu: The Philadelphia Story

The Philadelphia Story oli ilmestymisvuotensa 1940 valtaisimpia menestyselokuvia. Katharine Hepburn, James Stewart ja Cary Grant kolmikkona pääosassa ei asiaa varmaan pahentanut, päinvastoin. Stewart jopa meni ja kiskaisi roolistaan Oscarin parhaasta miespääosasta. Tarina kertoo yläluokkaisesta kaunottaresta Tracy Lordista (no se Hepburn), joka on eronnut vintiöexästään (Grant) ja nyt menossa naimisiin nysverönyxän kanssa. Exä tekee kieroakin kieromman suunnitelman hivuttautua takaisin lemmitettynsä elämään James Stewartin esittämän toimittajan avulla.

Lähtökohtaisesti aina, kun luen elokuvahistorian mammuteista, tämä pätkä nousee esille. Kriitikot rakastavat referoida elokuvaa joka mahdollisuuden saatuaan ja teosta ylistetään milloin Hepburnin, milloin Grantin, milloin Stewartin parhaaksi elokuvaksi. Tehtiinpä elokuvasta jopa remake-leffakin niinkin pian kuin 1956, pääosassa sen ajan suurimpia tähtiä ml. Grace Kelly.

Teos ainakin edustaa aikaansa. Tälläinen seurapiirikulttuuri on nykyään aika erimuotoista - liekö se sitten jotain Kardashania ynnä muuta vastaavaa, mutta 1900-luvun alussa se oli Philadelphian älymystöä. Elokuvassa ei missään vaiheessa selitetä, mistä tämäkin perhe on rahansa saaneet, tai miksi lehdistö heidän elämänmenostaan kiinnostunut. Olisin kaivannut myöskin ehkä enemmän pohdintaa yläluokkaisuudesta yleensäkin. Mahdollisuuksia tässä olisi ollut kertoa jotain syvällisempää kuilusta 1900-luvun alun rikkaiden ja köyhien välillä. Etenkin Stewartin esittämän köyemmän luokan journalistia olisi voinut käyttää tarinassa vahvemmin - vielä senkin lisäksi, että hän selvästi varastaa huomion. Nyt hän ihmettelee pari sekuntia rikkaiden loistoa ja glamouria, mutta sen jälkeen kerronta valahtaa vähän saippuaoopperamaisemmille raiteille.

Inhoan käyttää tälläisä elokuva-arvostelijan kliseitä, kuten aikansa tuote - enkä aina jaksaisi arvostella vanhempaa elokuvaa suhteessa uudempaan elokuvateollisuuteen, mutta osa arvostuksestani elokuvaa kohtaan selittyy kyllä sillä, että tätä katsoo kuin suurennuslasina menneen maailman menoon. Ei minua nyt lähtökohtaisesti hirveästi kiinnosta tälläiset siirappiset kolmiodraamat ja sittemmin ollaan opittu tekemään käsikirjoituksistakin terävämpiä kuin tässä. Tämä oli kai tarkoitus oli jotenkin komeedinen tai purevasti kirjoitettu teos, mutta nykyihmiselle se ei oikein välity.

Sen sijaan saamme yhden tai kahden suvantokohdan liikaa. Elokuvan punaista lankaa jää metsästämään kaikkien vainukoirien ja suurennuslasien kanssa, sitä löytämättä. Elokuvan tapahtumat tuntuvat suurelta osin umpimähkäisiltä. On vain hienoinen pettymys, että katsojan odotetaan samaistuvan kerrontaan, jossa meille ei tehdä selväksi, mitä tällä elokuvalla halutaan sanoa - nimittäin pelkästään viihdearvo edellä tämä elokuva ei kovinkaan hyvin kulje.

Näyttelijäsuoritukset pelastavat paljon. Henkeni oli salpautua aina vähän väliä, kun Katharine Hepburn käänsi kasvonsa tiettyyn kulmaan ja kamera sai välähdyksen hänen maagisen lumoavasta veotovoimasta. On kuin hän lassoaisi katsojan ja pakottaisi seuraamaan jokaista liikettä, jonka hän teki. Cary Grantin karisma. Siitä voisi puhua sivutolkulla ja tämä elokuva onneksi osaa käyttä sitä hyväkseen juuri oikein. Kun hän hoippelehtii räätälöidyssä puvussaan ison ja pramean Philadelphialaisen kartanon hoidetulla nurmikolla altaan reunalla, niin ajattelin itsekseni, että jep - siinä hän taas on. Muille hänen karisman ystävilleen suosittelen Varkaitten paratiisia, jossa hän on niin elegantti, että saa melkein kaipaamaan aikaa, jolloin miehet olivat herrasmiehiä.

Mutta James Stewart vetää maton näiden kahden jalkojen alta silti. Hän näyttelee muut näyttelijät suohon täysin armotta ja muistuttaa, että kevyemmissäkin komedioissa on mahdollista luoda monitahoisia roolihahmoja. Ja hänen hahmonsa on täysin mitäänsanomaton paperilla. Jos lukisin käsikirjoituksen, ajattelisin hahmonsa olevan turha mukanahihhuloija, mutta Stewart on päättäväinen yrityksessään todistaa päinvastoin. Hänen käsittelyssään sivuhahmo nouseekin tarinan keskiöön. Pidin kauniina, miten hän rakentaa hahmonsa arkin. Ensin hänen hahmostaan saa tietynlaisen mielikuvan - vähän koppavan ja elämäänkyllästyneen ja sarkastisen toimittajan, mutta sitten käyttääkin hyväksi tätä ulkokuorta, rikkoakseen sen ja näyttääkseen, että myös roolihahmolla voi olla henkilökohtaisempi puoli. Mikä on hätkähdyttävän realistista hahmotulkintaa näin pintakoreassa elokuvassa. Sitähän me kaikki teemme - pidämme jonkinlaista naamiota kasvoilla selkkaillessamme ulkomaailman kanssa, mutta läheisille ihmisille näytämmekin ihan eri puolen itsestämme. Äärettömän koskettavaa, herkkää, syvällistä ja henkilökohtaista näyttelemistä ja hänen saamansa Oscar ehdottomasti ansaittu.

Toinen klisee, mitä jengi rakastaa heittää ilmoille vähänkin klassikonasemaa nauttivan elokuvan kohdalla, on yliarvostus. Mutta teen sen silti, nimittäin en voi olla pitämättä elokuvaa aavistuksen verran liikaa ylistystä saaneena. Ei tämä nyt mikään maailman parhaita elokuvia ole. Toki tätä arvostaa loistavan työryhmän ansiosta ja tiettynä edustuksena Kultaisen ajan Hollywoodin elokuvateollisuudesta, mutta haluan silti enemmän. Enemmän tunnetta, enemmän syitä olla samaa mieltä elokuvan klassikkostatuksen kanssa ja enemmän syitä muistaa elokuva vielä seuraavallakin vuosisadalla.

 ...=)

Hotelli Firenzessä (A Room with a View)

Ihastuttava, mutta erittäin vanhanaikainen sekä pöyhkeilevä, Hotelli Firenzessä on historiallinen draama vuodelta 1985. Se oli ehdolla kahdeksaan Oscariin, jopa voittaen kolme. Se kertoo 1900-luvun alun Englantilaisista hienostopiireistä. Pääosassa on Lucy Honeychurch (Helena Bonham Carter), perheineen (Rupert Graves, Maggie Smith, Rosemary Leach). Matkatessaan Italiassa, Lucy tapaa George Emersonin (Julian Sands), johon rakastuu, mutta kotona Englannissa häntä odottaa sulho Cecil Vyse (Daniel Day-Lewis).

Sen lasken elokuvan saavutukseksi, että se pitää otteessaan ja jopa jollain lailla innostaa. Ainakin minua. Innostaa siinä suhteessa, että koin elokuvan katsomisen erittäin virkistävänä kokemuksena, vaikkakin se kuvasi Englannin tunkkaista luokkajärjestelmää. Mutta ehkä juuri siksi sitä oli niin viehkeä katsoa. Kuvaus on kuitenkin harvinaisen uskollinen ajankuvan tunnnelmalle. Ihmiset käyttäytyvät oudon irrationaalisesti ainakin tämän päivän viitekehyksestä katsottuna ja lukuisat sosiaaliset normit häiritsevät hahmojen välistä kanssakäymistä. Itse koen jotenkin taas olevani tavanomaista kiinnostuneempi elokuvallisesta ilmaisuvoimasta, kun olen saanut taas astua niin kokonaisvaltaisesti erilaiseen maailmaan. Uskon, että vain elokuvilla on tälläinen voima.

Voisin jäädä ikuisiksi ajoiksi tallustamaan 1900-luvuna alun Venetsialaisia pikkukujia tai kiitämään hevosvaunuissa pitkin Englannin maaseutua. Pidin myös henkilöhahmoja perustavanlaatuisesti kiinnostavina kohteina, joista en saanut tarpeekseni. Olisinkin kaivannut enemmän dialogia, ja erityisesti pidempiä vuoropuheluja hahmojen välille, jotta olisimme voineet oppia tuntemaan heidät vielä paremmin. Etenkin kun näyttelijät ovat niin hyviä kuin Maggie Smith tai Rupert Graves, että he pystyvät tekemään lähtemättömän vaikutuksen niinkin lyhyillä ja vähäsanaisilla kohtauksilla. Smith saikin Oscar-ehdokkuuden osastaan ja on suoranainen saavutus miten hän pystyy tekemään hahmostaa niin persoonallisen niin pienellä ruutuajalla ja vielä niukemmilla vuorosanoilla. Eikä hän tee hahmostaan mitään joka kadun tallaajaa vain jopa vähän ärsyttävän, tunkeilevan ja teennäisen - mikä on vielä mielenkiintoisempaa hahmokuvausta.

Myös päähenkilön matkasta pidin. Alussa hän tuntuu vähän kokemattomalta ja ujolta tytöltä, mutta elokuvan varrella hän oppii puolustamaan itseään ja omaa elämäänsä ja taistelemaan sen puolesta. Mutta muutamia kohtia elokuvasta jäin myös ihmettelemään. Välillä elokuvan kohtaukset käyvät aavistuksen paksuiksi ja vaikka aika on erilainen - ei silti kukaan ihminen käyttäytyisi niin oudon päämäärätietoisesti toisessa kohtauksessa ja niin epämääräisen suunnattomasti seuraavassa. Esimerkiksi yhdessä alkupuolen kohtauksessa Italiassa matkaseurue menee päiväretkelle maaseudulle ja en ole varma, mikä heidän suunnitelma oli siellä ylipäänsä tapahtuvan. Hahmot vain oudosti hajaantuvat pitkin niittyä, joku istahtaa johonkin nurkkaan ja joku lähtee yksin hortoilemaan johonkin suuntaan. Olisin kaivannut selkeämpää punaista lankaa tapahtumien välille.

En pitänyt myöskään siitä, että osa hahmoista vaihtoi tuskin sanaa keskenään kun he olivat jo parhaita kavereita ja heidät haluttiin asumaan naapuriin ja kirjeitä vaihdeltiin ynnä muuta. Siksi pidänkin outona, että käsikirjoitus nimenomaan voitti Oscar-palkinnon. Tosin ottaen huomioon Oscar-akatemian käsikirjoittajajaoston erittäin oudot mieltymykset palkitsemaan mitä oudoimpia käsikirjoituksia (Boyhood, La La Land, The Artist...), ei tämä ole temppu eikä mikään.

 ...=)

Vakoojien silta (Bridge of Spies)

James Donovan (Oscar-voittaja Tom Hanks) on 1960-lukulainen asianajaja. Vakuutusyhtiössä leipätyönsä tekevä Donovan pestataan Yhdysvaltain hallituksen asialle, kun Neuvostoliiton vakooja (Oscar-voittaja Mark Rylance) paljastuu.

Vakoojien silta oli ilmestymisvuotensa arvostelumenestyksiä. Itsellä se on jäänyt hyllyn nurkkaan pölyttymään, koska jostain syystä attribuoin siihen sellaisia määreitä kuten tylsyys tai pitkästyttävyys. Mutta sitten aloin järkeilemään, että elokuvan kuitenkin ohjasi veteraaniohjaaja Steven Spielberg, pääosassa on Tom Hanks, Mark Rylance, Amy Ryan, Alan Alda, Dakin Matthews sekä Billy Magnussen. Säveltäjänä häärii Thomas Newman, käsikirjoituksen puolella Coenin veljekset sekä vielä kuvaajana Janusz Kaminski. Ei elokuva voi olla huono.

En osannut odottaakaan sitä reaktiota, jonka elokuva aiheuttaisi minussa. Ensinnäkin se on tylsän vastakohta - todella mielenkiintoinen tutkielma varsin hiljennetystä teosta historiassa. Elokuvan nimi viittaa siltaan Saksassa, jossa Yhdysvallat ja Neuvostoliitto suorittivat panttivankienvaihtoa kylmän sodan aikaan. Mutta sen lisäksi tämä on järkyttävän koskettava kuvaus sankaruudesta. Ja siitä puhutaan väreillä, joita en ollut ennen nähnyt.

Kaikkein eniten yllätyin, kun kyyneleet vain alkoivat valumaan pitkin poskia elokuvan lopussa. Käteni melkein alkoivat tärisemään. En meinannut saada henkeä. En nimittäin muista, koska viimeksi olisin nähnyt elokuvan, jossa sankari olisi kirjoitettu niin monitahoisesti. Yleensä joutuu tyytymään jonkin sortin antisankarikuvauksiin tai pohdintaan siitä, onko sankaruutta olemassa ylipäänsä. Mutta tässä sankari on hiljainen, kyseenalaistamaton - hyvä ihminen, joka tekee sankarillisia tekoja siksi, että maailmassa olisi sankareita, hyvyyttä - jotain, jota puolustaa. Teemana tämä on siis hyvin pragmaattista kerrontaa. Jokaisella ihmisellä on väliä ja kaveria ei taakse jätetä. Kunnia, säännöt, oikeus ovat olemassa ja siksi niitä on puolustettava - ihmisten mielipiteillä ei niinkään ole väliä.

Rakastuin ehkä vielä tulisemmin elokuvan maailmaan. Jo ensimmäisen kahdenkymmenen minuutin kuluessa olin täysin hullaantunt tuosta 1960-luvun New Yorkista ja pelkäsin jo elokuvan loppumista, sillä en halunnut sieltä poistua. Melkein kuulin Kaminskin kameran hyrinän - elokuva on kuvattu filmille (digitaalisen sijaan) ja tähän elokuvaan, jos johonkin, se sopii tinkimättä. Digitaalisen kuvan kiiltokuvamaisuus olisi kamala ajatus leimastavan tämän ajankuvan päälle. Nyt savuinen kapakka tuntui aidommalta ja sateinen katu täynnä miehiä trenssitakeissa sateenvarjojen alla oikein heräsi eloon. Thomas Newmanin klassisia instrumentteja hyödyntävä musiikki vielä entisestään rikkoi nykyaikaa kuljettaakseen katsojan suoraan muutaman vuosikymmenen taaksepäin.

Tämä on Tom Hanksin paras roolityö. En kuollaksenikään ymmärrä, miten hän ei saanut tästä Oscar-ehdokkuutta. Oli niin virkistävää katsoa, ettei hän vetänyt täysin teatraalisen hahmon tamineita niskaan - minkä virhetikin hänkin on välillä urallaan tehnyt. Vaan hän yksinkertaisesti veisti tästä hahmosta olennaisen esille. Todellisen näyttelijäkonkarin tunnistaa mielestäni siitä, että hän pystyy näyttelemään aina sidottuna tarinan ajankuvaan. Tästä hahmosta ei saisi 2000-luvun miestä tekemälläkään. Hän on perinteinen, suoraselkäinen, arvojaan vaaliva mies. Ja siinä on sitä hiljaista sankaruutta, josta Hanks saa niin hienovaraisesti napattua kiinni.

Mark Rylance voitti osastaan parhaan miessivuosan Oscarin ja itse olisin heittänyt häntä päin vaikka neljä. Kuka tahansa muu hänen saappaissaan olisi näyttellyt tämän roolin tyystin erilaisesti. Hahmosta olisi todella helposti saanut tehtyä tylsän ja yksiulotteisen - sillä hänellä ei ole montaa vuorosanaa ja hänen asemansa on alusta asti melkein selvä katsojalle. Mutta Rylance käyttää hyväkseen jokaisen sekunnin, jonka kamera hänelle suo ja viljelee pienillä eleillä hänen hahmonsa jopa mysteerisen moniulotteiseksi. Hän luo jopa oman tason elokuvaan, kun katsoja ei sittenkään ole täysin perillä tästä hahmosta ja sen tarkoitusperista. Sitten tietenkin loppu on täysin sanattomaksi vetävä. Rylance verestää hahmonsa stoalaisuuden tekemään suurimman lyönnin. Hänen tyyni asenteensa epätietoisuuden edessä on käsinkosketeltavaa. Tematiikka vakoojan työstä ei olisi puoliakaan tässä elokuvassa siitä ilman Rylancen roolisuoritusta.

Tämä menee ihan näkemieni elokuvien kärkikahinoihin, joten luonnollisesti laskisin tämän myös Spielbergin parhaimmistoon. Elokuvasta oikein huokuu se, että Spielberg tässä vaiheessa uraansa tietää, mitä tekee. Vielä jossain vaiheessa elokuvaa en ihan hahmottanut kaikkien kohtausten tarkoitusta. Alkua pidin omituisen hätiköitynä ja sotilaiden valmistautumista vakoojalennoille pidin outona sivuhäiriönä. Mutta elokuvan lopussa ymmärtää näiden kaikkien kohtausten tarkoituksen. Alussa katsoja piti sisäistää tarinaan. Jos katsojalle ei olisi täsmennetty jokaisen toimijan tarkoitusta, olisi tarinan tuntunut hyvin sekavalta. Tapa, miten Spielberg siis luo elokuviinsa arkin, on koskettavaa. Hän osaa kertoa tarinan.

 ...=)

Parhaat vuotemme (The Way We Were)

En ollut koskaan nähnyt tätä klassikkoelokuvaa, pääosissa Barbra Streisand ja Robert Redford, kohtalokkaina rakastajina. Streisand lauloi myös elokuvan tunnuskappaleen, The Way We Were, joka nousi suureksi hitiksi ja voitti Oscarin. Streisand oli myös itse ehdolla parhaasta naispääosasta, mitä en ihmettele yhtään. Hän on samaan aikaan intohimoinen että koskettava. Mielestäni elokuva nappasi hyvin kiinni siitä, millaisista syistä täydelliseltäkin tuntuvat suhteet loppuvat. Kuinka huonoilta syyt lopettaa tuntuvat verrattuna syihin jatkaa - mutta kysymys onkin siitä, että pitäisikö syitä lopettaa olla edes olemassa?

Olen alkanut todella arvostaa 1960-luvun ja 1970-luvun alun elokuvia juuri johtuen niiden sopivasta vanhanaikaisuudesta. Siitä muodostuu kuin kolmas päähenkilö tarinaan. Vaikka fanfaarinen Big Band -musiikki ei kaikkien kohtauksien päälle sovikaan, kaikkein vähiten surullisten, luo se silti aivan oman tunnelmansa elokuvaan. Teeskentelemättömän, jopa spontaanin ja maanläheisen. Tälläisessä perinteisessä elokuvantekemisessä on myös jotain miellyttävää, kun ei yritetä tavoitella kuuta taivaalta. Kohtaukset ovat huomattavasti paljon pidempiä kuin nykyajan elokuvissa, mikä voi tehdä joistain elokuvista vähän pitkäveteisiä (riski, jota nykyään ei todellakaan olla valmiita ottamaan), mutta se mahdollistaa totuutta tavoittelevan tarinankerronnan, jossa huomio pidetään henkilöhahmoissa. Elokuva ei yritä kulkea heidän ohitseen, nopeilla leikkauksilla, vaan nimenomaan kertoo juuri heistä.

Pieniä virheitä johdonmukaisuudesta löytyy, mutta elokuvalle antaa paljon anteeksi, sillä niin hurmaava on sen esittelemä maailma. Elokuva on totta kai myös surullinen ja tunteisiin vetoava, erityisesti loppukohtaus on kaihoisa päätös kohtalokkaalle matkalle. Mutta lohdutonta on se, että tälläistä elokuvaa ei varmaan koskaan enää tehdä. Oodi menneen ajan elokuvantekemisen loistolle.

...=)

Milk (Milk)

Pidän Gus Van Santia yhtenä parhaista dramaattisista ohjaajista. Teokset kuten My Own Private Idaho (1991) ja Good Will Hunting (1997) todistavat, että hän hallitsee draaman kaaren. Hän osaa tehdä mielenkiintoisia elokuvia, tyylilajin ajoittaisesta hidastempoisuudesta huolimatta. Milk ei ole poikkeus.

Tarina kertoo poliittisen aktivistin, Harvey Milkin (Sean Penn) elämänkerran. 40-vuotiaana hänen elämänsä lähtee kulkemaan eri suuntaan hänen tavattuaan Scott Smith (James Franco) nimisen nuoren miehen, joka uskoo Harveyn potentiaaliin ja on päättänyt tukea häntä tavoitteissaan. Milk nousee muutamassa vuodessa San Fransiscon johtavaksi poliittiseksi nimeksi ja käynnistää koko maanlaajuisen ihmisoikeusliikkeen.

Elokuvan olisi voinut tehdä hyvin monella eri tapaa. Siitä olisi hyvin helposti saanut kliseisen, saarnaavan ehkä jopa puisen idealistisen kertomuksen, mutta kiitos Van Santin, tarinankerronta pysyy inhimillisenä. Huomio on koko ajan Harvey Milkin päähahmossa ja tämän elämässä, ei niinkään hänen marttyyrin omaisissa teoissaan. Tässä tuodaan toki hyvin pistävästi ilmi hänen elämänsä merkitys isommassa kontekstissa, mutta elokuva rakentuu pienempien hetkien varaan - hetkiin Harveyn läheisten, ystävien ja elämänkumppaneiden välillä. Isompaa kuvaa sen sijaan saamme tarkastella lähinnä vanhojen, aitojen filmiklippien tai ääniaudioiden kautta - mikä oli tekijöiltä loistava valinta, sillä täten nämä tapahtuma pysyvät etäämpänä ja katsojaa lähellä on juurikin hyvin kuvatut henkilöhahmot.

Lähes kaikki näyttelijäkaartista ovat todella vahvoilla. Kärjessä tietysti loistaa Sean Pennin vahva pääosa, johon hän käytännössä katoaakin. Alussa hänen hyvin vahvat maneerinsa häiritsevät hieman, mutta elokuvan kuluessa hän pystyy pitämään hahmonsa kehityksen yhtenäisenä ja hahmon persoonan hyvin mielenkiintoisena. James Franco on loistava - aito ja läsnäoleva, ilman suurta teatraalisuutta. Diego Luna uhkaa varastaa shown ja Emile Hirsch on täysi kameleontti. Ainoa häiritsevä tekijä on Josh Brolin, mikä on sääli, sillä olen pitänyt hänestä muissa rooleissaan (kuten loistavasta roolisuorituksestaan vuoden 2015 Sicariossa). Hän ei tee täysin selväksi kuka tämä hänen hahmonsa on ja roolisuoritus jää valitettavan yksipuoliseksi.

Elokuvalla on tärkeä viesti ja se on yleensä vaara tämän lajityypin elokuvissa. Uhrataanko tarinankerronnasta liikaa jonkin agendan saarnaamiseen, oli se agenda kuinka hyvä tahansa. Uskon, että tässä on onnistuttu harvinaisessa tempussa, että ollaan saatu yleisö välittämään tästä tärkeästä hetkestä historiassa, ilman, että sitä on pitänyt maalata katsojan kasvoille ja samalla tehty aidosti kiinnostava draama.

...=)

Kuolemaantuomittu (Dead Man Walking)

Tiedättekö mikä on valtio? Valtio ei ole mikään valvova isoveli. Valtio ei ole mielivalta. Valtio ei ole jumalan keksintö ihmisen kiusaksi. Valtio on yhtä kuin ihmiset. Jean-Jacques Rousseau otti ensimmäisen kerran käyttöön käsitteen yhteiskuntasopimus niin sanotun luonnontilan vastineeksi. Rousseaun ajatukset luonnontilasta olivat vielä romanttiset, mutta esimerkiksi Thomas Hobbesin ja John Locken ajatukset luonnontilasta olivat loppukädessä negatiivisia ihmisyksilön kannalta. Me noudatamme lakeja syystä. Me maksamme veroja syystä. Me elämme yhteiskunnassa, valtiossa, syystä. Valtio on olemassa meitä varten. Ilman valtiota olisimme oman onnemme nojassa, ilman toistemme tukea ja päätyisimme tappamaan toisemme. "Valtiolla" ei ole mitään syytä tappaa kansalaisiaan. Ja sen pitäisi olla ihmisoikeus, että valtio ei kansalaistaan tapa.

On naurettavaa, että kuolemantuomiota perustellaan sillä, että muutaman sentin silläkin "säästäisi" kun nämä nilkit teloitettaisiin. Saanko kysyä: mitä sillä säästetään? Ihmisarvot? Ei... Puhumattakaan siitä, että USA:ssa esimerkiksi syyttömiä tapetaan järkyttäviä määriä ja se huomataan vasta jälkikäteen.

Suosittelen katsomaan Kuolemaantuomitun ihan jo opetusmielessä. Draama on järkyttävän todentuntuinen ja täten vaikuttava. Se maalaa hyvin karun kuvan ihmisestä. Etenkin kohtaus, jossa uhrin lähiomaiset katselevat kun tämä vanki tapetaan, ottaa hyvin kopin ihmisen sadistisesta luonteesta kaikin puolin. Hyvin usea ihminen omaa ajattelutavan, että vankilaan joutuminen ja lakien rikkominen ei ole kenenkään muun syytä kuin vangitun itse ja täten hän joutuukin kantamaan rangaistuksesta vastuun. Mutta on hyvä huomata, että vertaillessa USAn vankiloita Pohjoismaiden vankiloihin, voisi väittää pohjoismaisten vankiloiden olevan onnistuneempia. USAn prosentuaalinen vankimäärä väestöstä on eksponentiaalinen Pohjoismaihin verrattuna. Uskaltaisin väittää tämän johtuvan siitä, että Pohjoismaissa yhteiskunta ottaa vastuun vangeista ja tekee kaikkensa kuntouttaakseen heitä, säilyttääkseen heidän ihmisarvon ja estääkseen rikosten uusiutumisen. Jos vankia kohdellaan huonosti, kuten USAssa, niin hänkin käyttäytyy huonosti.

...=)

Inside Out - mielen sopukoissa (Inside Out)

Minulle on aina ollut tärkeintä elokuvissa monitahoiset henkilöhahmot. Se on yksi osasyistä, miksi olen linjannut pois animaatioiden parista, koska animaatioiden henkilanka on yksinkertaistetut ja pelkistetyt hahmot. Lapsien on helpompi samaistua stereotyyppeihin: kauniiseen prinsessaan ja komeaan prinssiin tai vähän hullunkuriseen kalaan... tai lihavaan pandaan. Inside Out - mielen sopukoissa ei ole poikkeus, tässäkin päähenkilöt ovat todella yksinkertaisia arkkityyppejä: tunteita. Mutta koska tunteet toimivat kokonaisuutena ja muodostavat aidon ihmisyksilön yhdessä, käykin nämä yksinkertaisestut arkkityypit toimimaan elokuvan puolesta, ei sitä vastaan.

Elokuva sijoittuu 11-vuotiaan Riley-tytön pään sisään. Hänen aivojensa tietoista osaa hallitsee "päämaja" tai headquarters (on suomenkieliset termit vähän hukassa, kun katsoin alkuperäisäänillä) ja siellä viisi perustunnetta: ilo (Amy Poehler), suru (Amerikan The Office-sarjasta tuttu Phyllis Smith), inho (Mindy Kaling), viha (Amerikkalainen stand-up komiikan legenda Lewis Black) ja pelko (Bill Hader). Nämä perustunteet vastaavat Rileyn käytöksestä ohjaamalla tämän tunneimpulsseja sekä hallitsemalla tämän muistoja. Riley aivoissa on myös niin sanottu tiedostamaton osa eli "unconscious", jossa sijaitsee mm. traumat, deja vut, pitkäaikaismuisti ja mielikuvitus.

Kaiken kaikkiaan olin todella vakuuttunut, kuinka tarkasti ihmisen psykologinen käyttäyminen oli kuvattu oikein. Tietenkin paikoittain kerronta uhraa pelkityksissään osan aitoudesta, mutta perusajatus ihmisen mielen toiminnasta on erittäin hyvin hahmoteltu. Itseä jäi vähän kalvaamaan kuinka paljon mukamas (nuorikin) ihminen on riippuvainen tunneailahteluista ja se, että edes tavallisimpia coping-keinoja ei esitelty mielen hallinnassa ollenkaan. Mutta lähtökohtaisesti elokuvan viesti oli törkeän sydäntälämmittävä: kuinka tarvitsemme kaikkia tunteitamme saavuttaaksemme tasapainon. Koska emmehän edes tietäisi mitä ilo on, jos olisimme iloisia koko ajan.

Enpä olisi myös aikaisemmin uskonut joskus sanovani, että itkisin, koska Bing Bong kuoli. Mutta Disneylle tunnusomaiset tunteelliset hetket ovat tässäkin läsnä. On niin sentimentaalista välillä ja välillä taas katsojat sysätään ihan sinne pimeimpään kolkkaan (kirjaimellisesti). Itse en ehkä koskaan ole oikein ollut tälläisen elokuvallisen ilmaisun ystävä, mutta muksut selvästi tykkäävät, että tunteet tarjotaan heille mitä alleviivattavimmassa muodossa ja miksei useat aikuisetkin.

En haluaisi kuulostaa miltään moraalioppikirjaa kädessään pitävältä lastentarhantädiltä ja tiedän, että kuulostan nyt tylsältä aikuiselta, joka saa hauskan, kivan animaationkin latistettua tylsäksi opetukseksi, mutta hienointa tässä nimenomaisessa elokuvassa on juurikin sen tarjoamat "elämän viisaudet". Toivoisin, että minunkin lapsuudessa olisi tehty tälläisiä elokuvia, joista lapsikatsojat varmasti oppivat hahmottamaan tunteiden moninaisuuden merkitystä sekä tunnesäätelyn mahdollisuutta - sen lisäksi, että on hauskaa sitä katsoessa.

Huomaisin myös, että tämä on ehkä yksi muutamista harvoista (todella harvoista) kerroista, kun minä todella toivoisin jollekin elokuvalle jatko-osaa. Nimittäin parasta tässä elokuvassa oli juuri monen tunteen yhteistyö ja siksi olikin hienoinen pettymys, että tämä osa elokuvaa jäi melkein yksinomaan surun ja ilon tarinaksi ja se ehkä myös vesittää vähän elokuvan todellista viestiä jokaisen tunteen tärkeydestä. Ehkä mahdollisessa jatko-osassa saataisiin myös erityisesti Mindy Kalingin loistavasti luotsaamalle inholle enemmän tilaa ja myös muille nerokkaille tunteille.

Osittain jäin myös harmittelemaan loppujen lopuksi varsin nähtyä rakennetta, jossa elokuvan päähenkilö tupsahtaa vieraaseen maailmaan, tutkii paikkoja ja yrittää löytää tiensä kotiin. Tässä siis Ilo (Poehler) joutuu vahingossa syöksytyksi pois päämajasta ja Rileyn aivojen tiedostamattomaan osaan, joka on sinänsä, kuten koko mielen toiminnan kuvaus, toteutettu todella hienosti ja mielenkiintoisesti. Eritoten esimerkiksi muisti on aivan nerokkaasti keksitty kuvata kuin palloina tai kuulina, jotka kulkee tietoisen ja tiedostamattoman aivojen osien välillä. Niinhän se oikeastikin menee.

Ja olihan se Suru tietty symppis...

Äidin (Diane Lane) tunteet

...=)

Tanskalainen tyttö (The Danish Girl)

Minun täytyy paljastaa pieni salaisuus. En ole Eddie Redmaynen suurin ihailija. Olin nähnyt hänen leijailemassa muutamissa isoissa elokuvissa kuten My Week with Marilyn tai Les Miserables, mutta niissä hän oli niin statistin asemassa, että tavallaan tyydyinkin siihen ajatukseen, että tämän miehen karismalla ei pitkälle pötkitä. Siksi olinkin niin kummastunut kun hän räjähti tähtitaivaan huipulle vuonna 2014 voitettuaan parhaan miespääosan Oscar-palkinnon elokuvasta Kaiken teoria, jonka hän mielestäni veti täysin samalla, passiivisella energialla kuin aikaisemmat mitäänsanomattomat roolinsakin. En ollut ollenkaan innoissani, kun hänen tähdenlentonsa jatkoi kasvamistaan Tanskalaisen tytön ja toisen Oscar-ehdokkuuden kanssa.

Aina välillä, etenkin Oscar-ehdokkuuksia keränneiden leffojen ympärille, kasaantuu sellainen utuinen pilvi - liekö tehokkaan markkinoinnin tai kampanjoinnin ansiota, minkä ansiosta jokin elokuva voi saada korkeamman arvostuksen kriittisestä näkökulmasta kuin se yleensä saisi. Puhutaan ns. Oscar-buzzista, jota on sitten vaikea enää tainnuttaa kun huhut elokuvan upeista ansioista ovat päässeet valloilleen, oli totuus sitten täysin toisenlainen tai ei. Oletin, että näin oli käynyt myös Tanskalaisen tytön kanssa. Olin nimittäin kaikkien niiden kehujen takaa lukenut myös lukemattomia negatiivisia arvosteluja Tanskalaisesta tytöstä, jotka kritisoivat muun muassa sitä, että ohjaaja Tom Hooperilla tai Eddie Redmaynella ei ole hajukaan mikä tekee ihmisestä naisen. Joku meni niinkin pitkälle, että kritisoi yksinomaan Redmaynen räpyttäviä ripsiä, tämän teeskennellessä naiseutta.

Tanskalainen tyttöhän on loistava elokuva. Tehdäänpä tämä nyt selväksi. Kritisoijat ovat väärässä. Vaikka yksinomaan siksi, että minä sanon niin. Elokuva on erittäin koskettava ja herkkä. Se on erittäin syvätunnelmainen ja hienosti rakennettu draama. Pidin soundtrackista ja elokuvan kuvamaailmasta. Se lopun kohtaus siellä kallion kielekkeellä oli hieno. Puvustus on aivan ensiluokkaista ja näyttelijäsuoritukset ovat top notch. Alicia Vikander on ehdottomasti Oscar-palkintonsa arvoinen. Minusta tuntuu, että aina kaikki hienoimmat kohtaukset tapahtuvat joko juna-asemalla tai ruokapöydässä. Tässä tapauksessa kohtaus juna-asemalla on todellinen emotionaalinen taidonnäyte tältä näyttelijältä ja kyllähän hän katsojan rikki repiikin, ilmeikkäällä, suoraan sisimpään tähtäävällä näyttelemisellään. Ja ehdokkuuden olisin heittänyt myös Matthias Schoenaertsin suuntaan, joka on tässä kuin täysin eri ihossa, sivistyneen, ymmärtäväisen miehen roolissa, verrattuna Luihin ja ytimiin-elokuvan karskin ja miehekkään mieheen verrattuna.

Olin varma, että tästä aiheesta tehtäsiin mahdollisimman noloa, halveksuttavaa ja stereotyyppistä. Ainoastaan ensimmäinen kohtaus, jossa Redmaynen maalari Einar Wegener pukeutuu naiseksi on hieman surkuhupaisa, mutta loppu elokuvaa on hienossa tasapainossa sen kanssa, minkä nämä hahmot itse kokevat omaksi totuudekseen ja sen kanssa, miten asiat on uskottavinta katsojalle esittää. Einarin muutos naiseksi ei ole yhtäkkinen. Käytämme paljon aikaa sen kuvaamiseen ja valtaosa elokuvaa onkin sitä, että katsojalle sisäistetään tätä muutosta ja sen luontaisuutta, mitä se tietenkin onkin. Mutta sen lisäksi rakastin sitä, että loppua kohden hahmot itsekin käyvät keskustelua sukupuoliroolien merkityksestä ja niiden arvosta rakkaudelle. On mielenkiintoista pohtia ihmistä, joka on elänyt koko elämänsä kuin kahtena ihmisenä, jakaen aikansa esittäen välillä aivan toisenlaista ihmistä kuin oikeasti on ja vain harvoina, valittuina hetkinä uskaltanut kurkistaa sen verhon taakse syvälle omaan itseen tutkimaan kuka oikeasti hän on. Kuvittelisin myös, että mitä kauemmin valehtelee itselleen, sitä vaikeampi on löytää itsensä. Jos tai kun niin tapahtuu, onkin hyvä kysymys, että kummalla on suurempi arvo, sillä kuka oikeasti on, vai sillä kehen on itsensä samaistanut kaikki ne vuodet. Tästä hyvä vertauskuva on se, että muututtuaan naiseksi, Einar / Lily ei pysty enää maalaamaan. Se oli osa hänen valettaan, hänen virheellistä identiteettiään ja nyt kun hän on oma itsensä hän ei halua uhrata yhtäkään osaa itsestään enää pois. Hän haluaa olla nainen.

Alicia Vikanderin hahmo toteaa tähän nasevasti, että naiset voivat olla kahta asiaa. Tämä oli yksi niistä asioista, joihin negatiiviset arvostelut takertuivat. Itseä ei haitannut yhtään elokuvan kaksinaismoraalinen asenne naiseuteen. Toki Tanskalaista tyttöä voidaan kritisoida siitä, että se esittää trans-ihmisen varsin yksipuolisena hahmona, joka haluaa vain olla kaunis tyttönen vailla omaa järjenjuoksua, mutta siinä kohdassa kritisoijat olisivat väärässä. Miksi se, että haluaaa olla naisellinen nainen olisi yhtään väheksyttävämpää kuin se, että mies haluaa olla miehinen mies tai synnynnäinen nainen miehekäs tai mieheksi syntynyt todella naisellinen. Tämä multitasokkuus onkin tämän elokuvan nerokkuus. Se lyö luun kurkkuun myös niille, jotka suvaitsevat vain suvaitsevaisuuden vuoksi.

Ja Eddie Redmayne kyllä vakuutti minut tässä. Lainaten hienoa elokuva-arvostelijaa: "hän on laittoman lahjakas". Pelkästään se tapa, jolla hän nielaisee kun hän tuntee ahdistuneisuutta, on yksityiskohtaisen koskettava.

...=)