Tuulessa liplattava kaisla. Lauluääni, joka murtuu. Lumihiutaleet. Nuori rakkaus. Linnunpoikanen. Asiat, jotka ovat herkkiä. Ettekö välillä haluaisikin ottaa rikki menneen asian ja paikata sen? Haluaisitte vahvistaa hentoa olentoa vahvemmaksi? Rakennattekin muureja itsenne ja läheistenne ympärille, kuin pelkäisitte jonkin aivan yhtä hennon ja heikon kaatavan koko pumpulista kasatun todellisuutenne kumoon? Tyttö nimeltä Varpu on ohjaaja-käsikirjoittaja Selma Vilhusen vastalause kovuuden tyrannialle.Varpu (roolistaan Jussi-palkittu Linnea Skog) on 11-vuotias itähelsinkiläinen ratsastusta harrastava tyttö, joka asuu äitinsä Sirun (Jussi-ehdokas Paula Vesala) kanssa yksin. Perheen isä (Jussi-ehdokas Lauri Maijala) asuu Oulussa ja eräänä yönä Varpu karkaa kotoa lähteäkseen tapaamaan isäänsä ensimmäistä kertaa.
Katsoin elokuvan jälkeen haastattelun, jossa Paula Vesala ja Selma Vilhunen puhuivat elokuvan teemoista. He referoivat sellaisia aiheita, kuin äitiys ja yksinhuoltajuus ja aikuisuus. Minulle elokuva ei ollut mitään näistä. Toki, elokuva kertoo näistä aiheista, mutta haluan ilmaista tämän täsmällisemmin. Itse katsoin elokuvan, koska oloni oli uupunut ja loppuunkulunut kaikkien paineiden alla. Tyttö nimeltä Varpu kertoo äidistä ja tyttärestä, joilla ei ole paljon rahaa. He eivät elä välttämättä - ainakaan näennäisesti - täydellistä elämää. He ovat inhimillisiä, virheellisiä ja ihanan aitoja.
Ja ihastuksissani voin sanoa, että näinkin höyhenenkevyt elokuva on valmis ottamaan koko sinun painolastisi ja kantamaan sitä puolitoistatuntia harteillaan. Vastapalveluksena sinun täytyy ottaa vastaan elokuvan viesti herkkyyden ja kovuuden diabolisesta suhteesta. Parhaiten tämä hahmottuu Paula Vesalan roolityön kautta.
Kohtauksen painoarvo vain kasvaa, mitä pidemmälle elokuva kulkee. Kun nuori tyttö, jonka tässä vaiheessa katsoja on jo todennut erittäin määrätietoiseksi ja päättäväiseksi voimaksi maailmassa, saa itsensä ongelmiin, elokuvan äitihahmo osoittaakin syvältä kumpuavaa vahvuutta rientäessään kerta toisensa jälkeen ehdoitta ja antaumuksella tyttären apuun. Mutta hän ei tee tätä välttämättä siksi, että olisi vahva, tai kova, tai voimakas. Hän tekee sen, koska on herkkä.
Vilhusen ohjauksellinen silmä on anteeksipyytelemättömän tarkka. Hän rajaa elokuvansa - maailmansa - todella viisaasti, jättäen kaiken ylimääräisen pois. Kun kuvaus siirtyy itä-Helsingistä Ouluun, löydämme Varpun kolkuttelemasta isänsä työpaikan ovelta. Ennen kuin Varpu astuu rakennukseen sisään, Vilhunen antaa katsojalle kokonaiskuvan suuresta, kliinisestä korporaatiorakennuksesta ja vielä keskittää huomion kerrostalon katolla olevaan yrityksen nimeen. Tämä on yksi ainoita kertoja elokuvassa, kun saamme tällaista kokonaiskuvaa hahmojen maailmasta. Kohtauksessa se toimii, sillä katsoja ei heti yhdistä, minkä rakennuksen ovella nuori tyttö sitä hortoileekaan omin nokkinensa menemään. Lisäksi se kuvastaa nuoren tytön ja vaikutusvaltaisen - mutta etäisen - isän voimasuhdetta. Taas Vilhunen asettaa altavastaajan suoraan järkkymättömän, voimakkaan ja tylyn kovuuden eteen. Näinkin yksinkertainen kameranliike on hieno, mutta ei pelkästään sitä, vaan myös tarpeellinen.
Sen vain haluan sanoa, että suurimman vahvuutensa yksilö löytää sisimmästään. Herkkyys ei ole heikkoutta, vaan vahvuutta. Se, että uskaltaa olla oma itsensä ja kohdata maailman silmästä silmään ei ole häviämistä. Ja sen tämä elokuva välittää katsojalle.
...=)


