Arvostelu: Bohemian Rhapsody

Freddie Mercury on hahmo. Kukaan ei voi kieltää, etteikö olisi edes hieman kiinnostunut tästä jumalaisen äänen omaavasta kasari-ikonista, jonka elämää voisi käsitellä vaikka kymmenessä elokuvassa. Siksi onkin hieman sääli, että Bohemian Rhapsodyn kanssa saamme kokoon hädin tuskin edes yhtä elokuvaa.

Tarina kertoo Queenista, yhdestä kaikkien aikojen legendaarisimmaksi tituleeratusta rock-yhtyeestä, joka takosi hittejä kuin seppä alasintaan muutama vuosikymmen sitten. Pääsolisti Freddie Mercuryn (Rami Malek) elämää kuitenkin varjosti hänen seksuaalinen suuntautumisensa, yksinäisyys, huumeet ja lopulta sairaudet.

Ehkä päällimmäinen kysymys, mikä tästä elokuvasta herää on, että miksi Queen-biopicin tulisi olla muutakin kuin vain fanikerhon kokoon kyhäämä ylistysvideo? Koska sitä tämä elokuva käytännössä katsoen on. Queenin musiikki on Freddie Mercuryn sijaan pääosassa. Eikä siinäkään mitään vikaa varsinaisesti ole. Mutta sitten täytyy hyväksyä se tosiasia, että kyseessä on vain ylipitkä musiikkivideo. Queenin kappaleet ovat hyviä. Ja varsinkin hyviä, jos olet Queen-fani. Sitten varmasti saatkin elokuvasta paljon enemmän irti. Mutta minä jäin kaipaamaan enemmän.

Ehkä nimenomaan Queen-elokuvan tulisi olla niin paljon enemmän, koska Queen itsessään oli niin paljon enemmän. Siksi on jotenkin antiteettista, että kun katsoja pääsee näkemään valkokankaalta, miten Queen vallankumouksellisti musiikintekemistä, joutuu hän samaan aikaa tuhisemaan, että miksi kukaan ei ole vallankumouksellistanut elokuvantekemistä? Minulla on ainakin henkilökohtainen antipatia värityskirjaleffoja kohtaan. Leffoja, joista näkee jo kaukaa, että tässä on vain tyydytty tekemään elokuvaa ohjeiden mukaan. Pysytty rajojen sisällä. Lopputuloksena on ihan kaunis kuva, mutta ei juuri enempää.

Miksi on näin? Ensinnäkin elokuva on harmittavan käsikirjoitetun oloinen. Kaikki repliikit hahmojen välillä ovat teennäisiä, puisia ja laimeita. Ne eivät kuulosta aidoilta. Kamera pitää hahmot mikrofoniständin verran etäällä. Ainakin kaikki muut hahmot kuin Freddien. Elokuva olisi saanut lisää kierroksia, jos muidenkin bändin jäsenten bäkkärihuoneisiin olisi pystytty kurkistamaan. Näytetty heidän perheensä. Heidän ongelmansa. Heidän yksityinen maailmansa. Se olisi tuonut elokuvaa maanläheisemmäksi. Ymmärrän, että kyseessä on jonkinverran Freddie Mercury- biopicci siinä, missä kyseessä on Queen-biopicci, mutta siitä pääsemmekin seuraavaan ongelmaan.

Freddie Mercury jää harvinaisen karikatyyrimaiseksi. Jopa silloin kuin katselemme hänen ongelmiaan, tuntuvat ne lavastetuilta. En tiedä miksi. Ehkä se on kiiltokuvamainen filtteri, jonka joku ääliö on lätkäissyt kuvan päälle. Ehkä käsikirjoitus. Ehkä ohjauksen varovainen ote, joka ei uskalla ravistella. Mutta elokuvan loputtua en kokenut tuntevani Freddie Mercurya sen enempää kuin aiemminkaan. Mikä on suuri sääli, koska kuten jo sanoin, minusta hänessä riittäisi kyllä ammennettavaa.

Ehkä olisin halunnut, että elokuvantekijät olisivat murtaneet Freddie Mercuryn myytin. Näyttäneet kohtauksen, jossa hän muistuttaa enemmän parasta kaveriasi kuin lavalle heiluvaa rokkaria. Nimittäin heti ensimmäisissä kohtauksissa, joissa näemme hänet, hän on heti itsevarma rokkikukko. Ensimmäinen kerta, kun hän astelee lavalle. Tässä olisi voinut olla mahdollisuus edes kasvukertomukselle, vaikka se väsynyttä olisikin ollut. Mutta edes sillä olisi saanut asteen verran enemmän tulkintaa kuin nyt.

En kuitenkaan heitä mätää tomaattia Rami Malekia päin. Ja tämä ei johdu vain siitä, että pidän hänestä näyttelijänä. Minusta se, että elokuva toimii edes jotenkuten on täysin Malekin ansiota. Ja suorastaan suren sitä, että muu elokuvaa ei yllä hänen tasolleen. Hän olisi voinut loihtia jotain todella taianomaista tässä. Nimittäin hän oli niin hyvä. Miten hän pystyikään luomaan niin valtavia syvyyksiä tulkintaansa, vaikka paperilla hänen käsikirjoitettu hahmonsa ei anna siihen mitään osviittaa ja ohjaus vielä vähemmän tilaa niin verestävän aidolle roolityölle. Oikeastaan Malek tekee suurimman urakan koskaan, koska tekee tämän luokan roolisuorituksen näin huonossa elokuvassa. Todellisen mestarinäyttelijän merkki. Hän kuuluu sen tason näyttelijöihin, joiden roolitöitä ei vain katsota, vaan niitä ihmetellään. Sen lisäksi, että hän muuntautui uskottavasti Freddie Mercuryksi, hän saa vapautettua niin sielukasta tulkintaa, että katsoja ei voi olla uppoamatta hänen silmiinsä, katoamatta hänen ilmaisuunsa, tuntematta hänen tunteitaan. Hän on välitön, rohkea ja armoton tulkinnassaan.

Tuntuu ehkä epäreilulta elokuvan muita tekijöitä kohtaan, laskea niin paljon kunniaa Malekin harteille. Väittää, että Malek tuo elokuvan yhteen. Että hän tasapainottelee täydellisesti koko elokuvan maailmoja - sekä Queenin mahtipontista lavashowta, että Freddie Mercuryn yksityistä, demonien riivaamaa päänsisäistä maailmaa. Että ilman Malekia tämä olisi vain hyvin geneerinen ja ennalta-arvattava fanivideo. Mutta koska Malek on ainoa, joka tuli töihin tekemään oikeasti töitä, kun muut vain laiskottelivat, ei minulla ole muuta mahdollisuutta.

Short Term 12 (Short Term 12)

Brie Larson on Grace, nuorten ongelmakodissa työskentelevä itsekin vielä nuori, joka omistaa koko elämäänsä näille lapsille. Hän seurustelee toisen työntekijän Masonin kanssa. Vaikka meille esitelläänkin ongelmakodin arkea, kertoo elokuva oikeasti Gracesta ja hänen omista ongelmistaan, niin omasta vaikeasta nuoruudesta, kuin hänen kyvyttömyydestään omistatua nykyiselle elämälleen ja unohtaa menneisyytensä. Tässä onkin mielenkiintoinen paradoksi, kun Grace on työssään näille lapsille kaikkea mahdollista ja auttaa heitä suunnattomasti, mutta sitten itse kyvytön käsittelemään omia ongelmiaan.

Omaa kohtaista kokemusta minulla ei ole perhekodeista tai turvakodeista tai vastaavista, mutta olen tietoinen, että sellaiset eivät todellakaan ole mitään söpöjä pieniä yhteisöjä, joissa muut lapset tyyliin askartelevat kortteja piirissä sille yhdelle äkäpussille, jolla on huono päivä. Olen pikemminkin ymmärtänyt, että siellä tullaan veitsen kanssa vaikka sosiaalityöntekijän päälle, jos nuori kokee ahdistusta - kuten varmasti kokeekin, vähän väliä. Ja vaikka tämänkin elokuvan ongelmakodissa välillä oli vaara siitä, että viilteleekö joku lapsi nyt itseänsä vai ei, niin koin, että meno oli kuitenkin ehkä vähän liian pehmoista. Lapset tottelivat näitä työntekijöitä yhdestä käskystä (!)  ja ainoastaan muutama; yksi tai kaksi lasta näistä monista kymmenistä lapsista käyttäytyi huonosti. En ihan osta tätä. Lisäksi koin, että lapset kuvattiin törkeän stereotyyppisesti. Musta lapsi on se, ketä räppää ja on ikään kuin porukan kovis. Latinolapsi on se puhelias suupaltti, sosiaalinen hauskuuttaja. Valkoinen, mustahiuksinen tyttö on se gootti, itsensäviiltelijä...

Elokuva muodosti ihan kivan pienen arkin, tarinankaaren, jossa ei kuitenkaan kauheasti mikään muuttunut, sillä tarkoitus olikin tutustuttaa katsoja tälläisen sosiaalikodin arkeen ja sen jatkuvaan luonteeseen. Koska tälläisellä elokuvalla ei olisi kauheasti syvällistä sisältöä, annettiin meille pääosaan Grace, Brie Larsonin esittämänä. Gracen kautta katsojan ikään kuin pitäisi käsitellä mielessään jotain syvempiä tunteita, kun Grace on epävarma omista taidoistaa sosiaalityöntekijänä ja epävarma omasta tulevaisuudestaan äitinä ja vaimona ja miten hänen oma myrskyisä menneisyytensä mahdollisesti tuhoaisi näitä haavekuvia. En uskonut tätäkään, valitettavasti. Ensinnäkin miksi, joku ketä on itse kokenut syvää masennusta tai ahdistusta nuorena, joutunut hyväksikäytettäväksi ja pahoinpideltäväksi, menisi töihin tälläiseen kotiin, jossa kohtaa samanlaisia nuoria joka päivä. Eikä siinä vielä mitään, ehkä hän haluaa antaa takaisin ja kokea pystyvänsä ymmärtämään näitä lapsia paremmin, koska on itse kokenut samaa, mutta miksi ihmeessä hänet on palkattu sinne kotiin? Hän on selvästi aivan liian emotionaalisesti epävarma, että pystyisi pitämään itsensä koossa.

Brie Larson ei ole huono näyttelijä, mutta hänelle ei ole annettu paljonkaan tehtävää. Esimerkkinä taivaallinen elokuva nimeltä Room on osoitus, mihin Larson, oikein käytettynä, pystyy. Tässä hänen hahmonsa kohtelee poikaystäväänsä kuin vanhaa kenkää, koska hänellä on siihen joku jumalallinen oikeus. Inhoan sellaista roolihahmojen kuvausta, jossa käytetään lukuisia hiljaisia hetkiä sellaisen katsomiseen, kun hahmot istuvat syvässä hiljaisuudessa ja tuijottavat autioina eteenpäin. Kun poikaystävä yrittää ojentaa auttavan kätensä, joka kerta Grace riuhtaisee itsensä irti hänen otteestaan ja myrkyää ulos yksinään jonnekin. Kuka käyttäytyy näin!? Ja sitten kiltti poikaystävä antaa tälle tosta noin vaan anteeksi, vain että saa saman kylmän kohtelun seuraavalla kerralla. Larson pelastaa osan hahmon typeryydestä, sillä hän on näyttelijänä uskomattoman aito ja läsnä. Mutta se, että hahmot käyttäytyvät tyhmästi, ei tee heistä aitoja hahmoja tai uskottavia hahmoja.

Olin siis sanomattoman pettynyt tähän elokuvaan. Sen sanottuani, tämän katseleminen oli vaivatonta ja kerronnasta oli saatu jokseenkin luontevaa. Mutta kaikki muut osa-alueet: hahmon kehitys, uskottavuus - kaikki poissa.

...=)