Arvostelu: Downton Abbey (elokuva)

Paluu Downton Abbeyyn oli juuri niin ihana kuin vain saattoi odottaa. Se tuntui kuin sarjan tekijöiden viimeiseltä kiitokselta uskollisille faneille, jotka ovat tehneet Downton Abbeysta niin suositun ja rakastetun. Itsekin pelkäsin, että pystyykö elokuva enää saamaan kiinni siitä televisiosarjan taiasta ja tutusta hengestä. Osaltaan elokuva tuntuu kuin vain uudelta jaksolta televisiosarjan jatkeeksi, mutta osaltaan elokuva tuntuu jopa vielä maagisemmalta. Kuin kaikki se, mikä teki televisiosarjasta niin hyvän, olisi koottu tiivistettyyn kahden tunnin elokuvaelämykseen.

Kaikki tutut hahmot tekevät paluun, Dowton Abbeyn eläkkeelle jäänyttä hovimestaria, herra Carsonia (Jim Carter) myöden. Britannian kuningasperhe ilmoittaa tulevansa Downton Abbeyyn ja se pakottaa kaikkien tulevan yhteen vielä yhtä ikimuistoista ja tärkeää iltaa varten, mutta myös vanhat tutut juonittelut pakostakin pursuilevat rakojen välistä, kun tunnelma tiivistyy kartanon ollessa taas täynnä vilskettä, kuin ennen vanhaan. Kaiken näkevä ja kaikesta huolta pitävä perheen isoäiti Violet (Maggie Smith) suunnittelee taas omia metkujaan perheen siunaukseksi ja kiroukseksi. Lady Mary (Michelle Dockery) toimii nyt jonkinlaisena Downton Abbeyn hallitsevana valtijattarena ja pohtii Downton Abbeyn merkitystä tulevaisuudessa. Sarjan puolella leskeksi jäänyt Tom Branson (Allen Leech) on ehkä viimeinkin valmis löytämään uutta rakkautta. Markiisitar Edith (Laura Carmichael) tuskailee oman perheen perustamisen kanssa viereisessä kartanossa ja Downton Abbeyn palvelusväki (mm. Joanne Froggart, Lesley Nicol, Rob James-Collier) kehittävät suunnitelman, jotta saisivat itsekin jotain osaa kuningasperheen palvelemisessa heidän paikalle lähettämien omien palvelijoiden sijaan.

Ainoastaan elokuva voisi tuottaa pettymyksen niille, jotka odottivat elokuvan ylittävän sarjan lainalaisuudet. Mutta en usko, että kovin moni olisi niin pettynyt sarjaan että toivoisi elokuvalta jotain enemmän tai jos tällaisia henkilöitä löytyy, niin epäilen heidän etsiytyvän elokuvankaan pariin. Jos joku miettii, että tarviiko sarja olla katsottuna ennen elokuvan katsomista, niin sanoisin että ei tarvitse, mutta miksi ihmeessä et katsoisi sarjaa? Kyllä se lisää elokuvan katsomisellekin antaa, kun tietää kaikki hahmot ja heidän historiansa.

Mutta kaikille muille, meille sarjan faneille, elokuva antaa niin paljon ja vielä enemmän. Sen parissa sai kunnolla nauraa ja myös kunnolla itkeä. Eiköhän meistä jokainen tiennyt sen väjäämättömän tulevan. En paljasta enempää, mutta sanon vain sen, että elokuva pitää päätään asian suhteen korkealla niin elegantisti kuin vain yläluokkaiset englantiset osaavat. Ylipäänsä koko käsikirjoitus ja elokuvan tarina ja tarinallisuus sekä sukeltelu taas Crawleyn perheen kiemuroissa oli toteutettu niin kovin loistokkaasti.

Pakko antaa myös paljon taputuksia elokuvan teknisten osaajien puoleen. Jokainen hienon hieno yksityiskohta elokuvan lavaisteissa, kuvauksessa, puvustuksessa ja niin edespäin, on pieteetillä mietitty ja paikalleen asetettu. Tässä elokuva onnistuu nostamaan sarjan tuotantoarvon aivan uusiin korkeuksiin. Katsoja suorastaan syöstään tähän Downton Abbeyn historialliseen maailmaan. Ehkä osansa näyttelee myös laajentunut medium, valkokangas. Ihan jo senkin näyn takia suosittelen elokuvateatterissa käymistä.

Ei enempää, ei vähempää kuin sitä täyteläistä, rikasta, pulppuavaa, jännittävää, sykähdyttävää, mielenkiintoista, hauskaa, surullista, tunteellista Downton Abbeyta, jota me olemme niin kaivanneet. Oli hienoa nähdä hahmot vielä kerran ja todeta, että sama taika on onnistuttu säilyttämään myös elokuvan puolella.

Elokuva sai sinänsä paljonkin lisäsyvyyttä, sillä hahmot olivat tulleet tutuiksi sarjan kuuden tuotantokauden ajan. Ja jos on vielä tällainen Downton Abbey fanittaja kuin itse olen, niin on saattanut nähdä tuotantokaudet useampaan kertaan. Hahmot ovat kuin vanhoja tuttuja, joiden pariin palata viettämään aikaa kerrasta toiseen.

Sarjasta kirjoittamani arvostelu on noussut yhdeksi blogin suosituimmista teksteistä, joten en liene yksin rakkauteni kanssa Downton Abbeya kohtaan. Jos tämä jää viimeiseksi kerraksi kun pääsemme palaamaan Downton Abbeyyn, niin en tule olemaan surullinen. Sillä tämä oli hienompi encore kuin olisin osannut toivoakaan. Mutta jos jatkoa on vielä joku päivä luvassa, minut löytää ensimmäisten joukossa istumasta eturivistä.

Arvostelu: Bohemian Rhapsody

Freddie Mercury on hahmo. Kukaan ei voi kieltää, etteikö olisi edes hieman kiinnostunut tästä jumalaisen äänen omaavasta kasari-ikonista, jonka elämää voisi käsitellä vaikka kymmenessä elokuvassa. Siksi onkin hieman sääli, että Bohemian Rhapsodyn kanssa saamme kokoon hädin tuskin edes yhtä elokuvaa.

Tarina kertoo Queenista, yhdestä kaikkien aikojen legendaarisimmaksi tituleeratusta rock-yhtyeestä, joka takosi hittejä kuin seppä alasintaan muutama vuosikymmen sitten. Pääsolisti Freddie Mercuryn (Rami Malek) elämää kuitenkin varjosti hänen seksuaalinen suuntautumisensa, yksinäisyys, huumeet ja lopulta sairaudet.

Ehkä päällimmäinen kysymys, mikä tästä elokuvasta herää on, että miksi Queen-biopicin tulisi olla muutakin kuin vain fanikerhon kokoon kyhäämä ylistysvideo? Koska sitä tämä elokuva käytännössä katsoen on. Queenin musiikki on Freddie Mercuryn sijaan pääosassa. Eikä siinäkään mitään vikaa varsinaisesti ole. Mutta sitten täytyy hyväksyä se tosiasia, että kyseessä on vain ylipitkä musiikkivideo. Queenin kappaleet ovat hyviä. Ja varsinkin hyviä, jos olet Queen-fani. Sitten varmasti saatkin elokuvasta paljon enemmän irti. Mutta minä jäin kaipaamaan enemmän.

Ehkä nimenomaan Queen-elokuvan tulisi olla niin paljon enemmän, koska Queen itsessään oli niin paljon enemmän. Siksi on jotenkin antiteettista, että kun katsoja pääsee näkemään valkokankaalta, miten Queen vallankumouksellisti musiikintekemistä, joutuu hän samaan aikaa tuhisemaan, että miksi kukaan ei ole vallankumouksellistanut elokuvantekemistä? Minulla on ainakin henkilökohtainen antipatia värityskirjaleffoja kohtaan. Leffoja, joista näkee jo kaukaa, että tässä on vain tyydytty tekemään elokuvaa ohjeiden mukaan. Pysytty rajojen sisällä. Lopputuloksena on ihan kaunis kuva, mutta ei juuri enempää.

Miksi on näin? Ensinnäkin elokuva on harmittavan käsikirjoitetun oloinen. Kaikki repliikit hahmojen välillä ovat teennäisiä, puisia ja laimeita. Ne eivät kuulosta aidoilta. Kamera pitää hahmot mikrofoniständin verran etäällä. Ainakin kaikki muut hahmot kuin Freddien. Elokuva olisi saanut lisää kierroksia, jos muidenkin bändin jäsenten bäkkärihuoneisiin olisi pystytty kurkistamaan. Näytetty heidän perheensä. Heidän ongelmansa. Heidän yksityinen maailmansa. Se olisi tuonut elokuvaa maanläheisemmäksi. Ymmärrän, että kyseessä on jonkinverran Freddie Mercury- biopicci siinä, missä kyseessä on Queen-biopicci, mutta siitä pääsemmekin seuraavaan ongelmaan.

Freddie Mercury jää harvinaisen karikatyyrimaiseksi. Jopa silloin kuin katselemme hänen ongelmiaan, tuntuvat ne lavastetuilta. En tiedä miksi. Ehkä se on kiiltokuvamainen filtteri, jonka joku ääliö on lätkäissyt kuvan päälle. Ehkä käsikirjoitus. Ehkä ohjauksen varovainen ote, joka ei uskalla ravistella. Mutta elokuvan loputtua en kokenut tuntevani Freddie Mercurya sen enempää kuin aiemminkaan. Mikä on suuri sääli, koska kuten jo sanoin, minusta hänessä riittäisi kyllä ammennettavaa.

Ehkä olisin halunnut, että elokuvantekijät olisivat murtaneet Freddie Mercuryn myytin. Näyttäneet kohtauksen, jossa hän muistuttaa enemmän parasta kaveriasi kuin lavalle heiluvaa rokkaria. Nimittäin heti ensimmäisissä kohtauksissa, joissa näemme hänet, hän on heti itsevarma rokkikukko. Ensimmäinen kerta, kun hän astelee lavalle. Tässä olisi voinut olla mahdollisuus edes kasvukertomukselle, vaikka se väsynyttä olisikin ollut. Mutta edes sillä olisi saanut asteen verran enemmän tulkintaa kuin nyt.

En kuitenkaan heitä mätää tomaattia Rami Malekia päin. Ja tämä ei johdu vain siitä, että pidän hänestä näyttelijänä. Minusta se, että elokuva toimii edes jotenkuten on täysin Malekin ansiota. Ja suorastaan suren sitä, että muu elokuvaa ei yllä hänen tasolleen. Hän olisi voinut loihtia jotain todella taianomaista tässä. Nimittäin hän oli niin hyvä. Miten hän pystyikään luomaan niin valtavia syvyyksiä tulkintaansa, vaikka paperilla hänen käsikirjoitettu hahmonsa ei anna siihen mitään osviittaa ja ohjaus vielä vähemmän tilaa niin verestävän aidolle roolityölle. Oikeastaan Malek tekee suurimman urakan koskaan, koska tekee tämän luokan roolisuorituksen näin huonossa elokuvassa. Todellisen mestarinäyttelijän merkki. Hän kuuluu sen tason näyttelijöihin, joiden roolitöitä ei vain katsota, vaan niitä ihmetellään. Sen lisäksi, että hän muuntautui uskottavasti Freddie Mercuryksi, hän saa vapautettua niin sielukasta tulkintaa, että katsoja ei voi olla uppoamatta hänen silmiinsä, katoamatta hänen ilmaisuunsa, tuntematta hänen tunteitaan. Hän on välitön, rohkea ja armoton tulkinnassaan.

Tuntuu ehkä epäreilulta elokuvan muita tekijöitä kohtaan, laskea niin paljon kunniaa Malekin harteille. Väittää, että Malek tuo elokuvan yhteen. Että hän tasapainottelee täydellisesti koko elokuvan maailmoja - sekä Queenin mahtipontista lavashowta, että Freddie Mercuryn yksityistä, demonien riivaamaa päänsisäistä maailmaa. Että ilman Malekia tämä olisi vain hyvin geneerinen ja ennalta-arvattava fanivideo. Mutta koska Malek on ainoa, joka tuli töihin tekemään oikeasti töitä, kun muut vain laiskottelivat, ei minulla ole muuta mahdollisuutta.