Olen miettinyt hiljattain syitä ja seurauksia. On varmasti luonnollista ihmiselle hahmottaa maailma syiden ja seurausten lainalaisuuksien mukaan. Näin havainnoimme ympäröivää luontoa ja tapahtumia. Samalla lailla pyrimme myös selittämään ihmisen käyttäytymistä. Jos on seuraus, sillä on syy. Masennus ei ole seksikäs aihe elokuvalle. Ihminen, joka kärsii syvästä masennuksesta tai eksistentiaalisesta ahdingosta, jonkinlaisesta tyhjyydestä, ei pysty vastaamaan kysymykseen "miksi?" Masennukseen ei tehoa parane pian-kortit. Samalla lailla olisi siitä kertovan elokuvan tyhmää redusoida viesti jääkaappimagneetiksi kehystettävään muotoon. Tämän elokuvan suurin vahvuus onkin sen loppu, joka ei ole mieltäylentävä.Stand-up-koomikkona tunnettu Sarah Silverman debytoi dramaattisessa pääroolissaan kotiäitinä ja vaimona esikaupungissa, joka kamppailee monien riippuvuuksien, kuten alkoholismin ja huumeriippuvaisuuden kanssa ja samaan aikaan yrittää löytää itseään äidin roolista sekä pyrkii olemaan pettämättä rakastavaa aviomiestään.
Nostan hattuani elokuvantekijöille, että he lähtivät tekemään hahmokuvausta masentuneesta naisesta, joka ei ole köyhä, onneton tai vaikeuksissa - toisin sanoen ei ole elinolosuhteidensa vanki. Tälläinen syy-seuraus-tulkinta olisi jopa tylsää. Nyt, kun Silvermanin esittämän Laney Brooksin elämässä on kaikki näennäisesti hyvin, on elokuvan pohdinta huomattavasti hyytävämpää.
Silverman on itsekin sairastanut masennusta. Hän kuvailee sitä, kuin koti-ikäväksi, vaikka olisit kotona. Ensimmäinen hänen masennustaan hoitanut terapeutti hirtti itsensä. Vuosia hän oli koukussa vain lääkkeisiin, mutta hän on selviytyjä. Silti, kun katson hänen pysähtyneitä silmiään tämän elokuvan ensimmäisissä kohtauksissa, sen näkee. Sen vain tietää. Samaa syvällisyyttä hän valaa kohtauksiinsa pitkin elokuvaa. En tiedä, mitä tämä filmi edes olisi ilman Silvermanin hillittyä, uskottavaa, pelottavaa roolisuoritusta. Elokuvan ja Silvermanin roolisuorituksen vaikuttavuuden takia, päätin tutkia vähän syvemmälle masennuksen luonnetta ja niin ikään syitä. Psykiatrian erikoislääkäri Matti Huttunen kuvailee, että suhteellisen vakavastakaan masennustilasta kärsivä henkilö ei aina etenkään lyhyempien tapaamisten yhteydessä vaikuta kovin masentuneelta. Siksi Silvermanin roolityö on myöskin niin mielenkiintoista, sillä hän esittää hahmostaan myös valoisampia puolia eikä missään vaiheessa oikein sorru marttyyriyteen.I Smile Back on myös omalla tasollaan kovilla kierroksilla kulkeva jännityselokuva. Laneyn täydelliseltä vaikuttava elämä on jyrkkä vastapaino hänen itsetuhoiselle käyttäymiselleen. Valtiotieteen tohtori Jukka Tontti on tutkinut masennusta yhteiskunnallisena ilmiönä. Hänen mukaansa yksilöllisyyttä korostavissa yhteiskunnissa [kuten Suomi, Yhdysvallat ja muut länsimaat] jokainen on vastuussa omista tekemisistään, myös epäonnistumisistaan. On jatkuva paine selviytyä ihmissuhteiden, työn, omien pyrkimysten ja tarpeiden, tunteiden, lapsuuden ja kanssaihmisten asettamien odotusten ristivedosta niin, että pärjäisi, tuottaisi ja kehittyisi – menisi koko ajan eteenpäin. Kun sitten odotukset eivät toteudu, tulee halu vetäytyä, hakea omaa aikaa ja pysähtyä. Kun tähän ei ole mahdollisuutta, ihminen masentuu. Masennus on Tontin mukaan luonnollinen selviytymiskeino.
Arvostelussa käytetyt lähteet:
{terveyskirjasto.fi}
{wikipedia.org}
{Lääkärilehti}
{npr.com}
#elokuvahaaste2016 (31. Elokuva, jossa päähenkilö kamppailee sairauden kanssa)
...=)