Arvostelu: Pieces of a Woman

 

Martha (Vanessa Kirby) ja Sean (Shia LaBeouf) ovat nuoripari, jotka ovat päättäneet synnyttää ensimmäisen tyttärensä kotona. Apuna heillä on kätilö Eva (Molly Parker). Kun synnytys epäonnistuu ja vauva kuolee, seuraa syvä suruprosessi sekä samanaikainen oikeustaistelu Evaa vastaan, etenkin Seanin sekä Marthan äidin Elizabethin (Ellen Burstyn) raivopäisesti ajamana.

Elokuva perustuu käsikirjoittaja Kata Wéberin ja ohjaaja Kornél Mundruczón omiin kokemuksiin oman lapsensa menetyksestä. Tämä on unkarilaisen elokuvantekijäpariskunnan ensimmäinen englanninkielinen elokuva. Erityisesti Kirby ja Burstyn ovat saaneet osistaan paljon Oscar-buhua, ensin mainittu voittaen jo Venetsian elokuvafestivaalien palkinnon parhaasta naispääosasta. Miespääosanesittäjä Shia LaBeouf on sittemmin joutunut yksityiselämässään seksuaalisen hyväksikäyttökohun keskiöön, joten saa nähdä vaikeuttaako tällainen negatiivinen julkisuus elokuvan Oscar-mahdollisuuksiin.

Elokuvana tämä oli suorastaan surkea. Aivan kammottava roskatekele. Pakko nostaa erityisesti tikunnokkaan tökerö symbolismi, joka haetaan Seanin sillanrakennustyöstä. Elokuvan alussa silta on tietysti kesken ja säännöllisin väliajoin näemme otoksen sillan edistymisestä ja kappas keppanaa, elokuvan lopussa silta on valmis.

Yhtä holhoavan tönkköä on koko elokuvankerronta kauttaaltaan. Jatkuvasti kuvaus leikkaa kuoleviin kasveihin symboloimaan - yllätys, yllätys - kuihtumista, kuolemaa. Suruprosessi käydään läpi tietysti talvella ja kevään tullen valo alkaa niin ollen viimein pilkahtelemaan. Uudelleensyntyä, uuden alkua symboloidaan tietysti siemenien kautta.

Eikä mikään tästä kuvauksesta ole erityisen hienovaraista. Päin vastoin. Ärsyttävän alleviivattua. Ylipäätään tarina kaipaisi raikkaampaa otetta. Tällaisia surukuvauksia on nähty viime vuosina paljon. Ensimmäisenä mieleen tulee Nicole Kidmanin ja Aaron Eckhartin tähdittämä Rabbit Hole tai Minnie Driverin rooli Return to Zerossa - kaksi tarinaa, jotka ovat suorastaan sanasta sanaan samoja kuin Pieces of a Woman. Ja nämä olivat vain kaksi ensimmäistä, jotka tulivat mieleen. 

Kaikista näistä löytyy lapsen kuolema ja sen jälkeinen avioliiton kuihtumisnäytelmä. Niin löytyi tästäkin tyypilliset kohtaukset, jossa toinen pariskunnasta haluaa siivota kuolleen lapsen huoneen tyhjäksi ja niin löytyi tästäkin tyypilliset kohtaukset, jossa toinen pariskunnasta pettää. Löytyi myös holhoava äiti ja tunkeilevat, hyvää tarkoittavat läheiset. Löytyi se kohtaus, jossa viimeinen pinna pettää ja huutomatsi alkaa. Löytyi se kohtaus, jossa palataan työpaikalle ja kestetään väkinäinen tunnelma. Ja niin edespäin ja niin edespäin.

Elokuvaa oli kammottava katsoa, koska jossain vaiheessa tajusi jo, että jos kirjoittaisi itselleen listan kaikista kohtauksista, joita vielä elokuvaa katsoessa näkisi, voisi ruksia jokaisen kohtauksen listalta yli nähdyksi elokuvan loputtua. Ennalta-arvattavaa, mutta myös äärettömän melodramaattista kerrontaa. Tässä käsiteltiin surua pinnallisesti. Hyvin ulkopuolisesti ja pintakoreasti. Kaikki oikeat elementit löytyivät, mutta ei uskallettu raaputtaa pintaa syvemmälle.

Dialogia elokuvassa oli itse asiassa yllättävän vähän. Se, mitä saimme, oli käsikirjoitetun oloista, kalseaa. Mutta olisin halunnut monitahoisempaa pohdintaa. Kun vauva kuolee tuollaisissa oloissa, sitä varmasti pyörii ajatus jos toinen päässä. Syyllisyydestä, oikeudenmukaisuudesta, elämästä, kuolemasta, merkityksellisyydestä. Kaikki runsaita aiheita, mutta yhdestäkään ei puhuttu sanaakaan.

Tämä on elokuvantekemistä karmeimmasta päästä. Tehdään eloton, stereotyyppinen, ennalta-arvattava elokuva (ehkä kalastaakseen Oscareita, ehkä leikkiäkseen vakavaa taitelijaa, jonka ei sovi ottaa riskejä, ehkä rakastuen liikaa niihin vähiin omiin sanoihin tai kuviin, jotka eivät ole omaperäisiä ja siksi tuntuvat itsestä hyvältä, mutta kukaan muu ei löydä niistä mitään uutta tai mielenkiintoista) ja siinä samalla tehdään pilkkaa katsojasta sekä elokuvankerronnasta itsestään. Ei anneta katsojalle tai elokuvakerronnan perinteelle mitään merkityksellistä. Ei haasteta, ei kysytä kysymyksiä, ei tutkita. Ei avata mahdollisuuksia. Ei leikitellä, ei analysoida. 

Se pilaa elokuvan meediumia meiltä kaikilta. Kun kliseitä vahvistetaan, kun haaskataan katsojan aikaa, kun aliarvioidaan sitä, mihin elokuvankerronta pystyisi, mikä on sellaisen taiteen tarkoitus? Voiko sellaista kutsua taiteeksi? Vai pelkäksi tuotteeksi, joka on koottu valmiiksi mitatuista osista? Jumala varjelkoon, että jonkun täytyisi oikeasti ajatella jotain. Kaikesta tästä tekee tietysti vielä pahempaa, että aiheena on oikeasti todella vakavat teemat. Ja nyt niistä tulee kertakäytettäviä. 

Alun synnytyskuvaus antoi toivoa paremmasta elokuvasta. Kirby yritti elokuvassa parhaansa, mutta ontuva ohjaus jätti hänet tuijottamaan tyhjyyteen ("meneekö varmasti perille, että suren") liian pitkäksi aikaa. Burstynin roolisuoritusta pidin epätasaisena, hänen suuhunsa vielä käsikirjoitettiin elokuvan kesäteatterimaisin monologi, kun yhtäkkiä elokuva muuttuu holokaustikertomusten muistelukentäksi. Ja se oli itse asiassa Shia LaBeoufin roolisuoritus, josta pidin eniten.