Arvostelu: Pieces of a Woman

 

Martha (Vanessa Kirby) ja Sean (Shia LaBeouf) ovat nuoripari, jotka ovat päättäneet synnyttää ensimmäisen tyttärensä kotona. Apuna heillä on kätilö Eva (Molly Parker). Kun synnytys epäonnistuu ja vauva kuolee, seuraa syvä suruprosessi sekä samanaikainen oikeustaistelu Evaa vastaan, etenkin Seanin sekä Marthan äidin Elizabethin (Ellen Burstyn) raivopäisesti ajamana.

Elokuva perustuu käsikirjoittaja Kata Wéberin ja ohjaaja Kornél Mundruczón omiin kokemuksiin oman lapsensa menetyksestä. Tämä on unkarilaisen elokuvantekijäpariskunnan ensimmäinen englanninkielinen elokuva. Erityisesti Kirby ja Burstyn ovat saaneet osistaan paljon Oscar-buhua, ensin mainittu voittaen jo Venetsian elokuvafestivaalien palkinnon parhaasta naispääosasta. Miespääosanesittäjä Shia LaBeouf on sittemmin joutunut yksityiselämässään seksuaalisen hyväksikäyttökohun keskiöön, joten saa nähdä vaikeuttaako tällainen negatiivinen julkisuus elokuvan Oscar-mahdollisuuksiin.

Elokuvana tämä oli suorastaan surkea. Aivan kammottava roskatekele. Pakko nostaa erityisesti tikunnokkaan tökerö symbolismi, joka haetaan Seanin sillanrakennustyöstä. Elokuvan alussa silta on tietysti kesken ja säännöllisin väliajoin näemme otoksen sillan edistymisestä ja kappas keppanaa, elokuvan lopussa silta on valmis.

Yhtä holhoavan tönkköä on koko elokuvankerronta kauttaaltaan. Jatkuvasti kuvaus leikkaa kuoleviin kasveihin symboloimaan - yllätys, yllätys - kuihtumista, kuolemaa. Suruprosessi käydään läpi tietysti talvella ja kevään tullen valo alkaa niin ollen viimein pilkahtelemaan. Uudelleensyntyä, uuden alkua symboloidaan tietysti siemenien kautta.

Eikä mikään tästä kuvauksesta ole erityisen hienovaraista. Päin vastoin. Ärsyttävän alleviivattua. Ylipäätään tarina kaipaisi raikkaampaa otetta. Tällaisia surukuvauksia on nähty viime vuosina paljon. Ensimmäisenä mieleen tulee Nicole Kidmanin ja Aaron Eckhartin tähdittämä Rabbit Hole tai Minnie Driverin rooli Return to Zerossa - kaksi tarinaa, jotka ovat suorastaan sanasta sanaan samoja kuin Pieces of a Woman. Ja nämä olivat vain kaksi ensimmäistä, jotka tulivat mieleen. 

Kaikista näistä löytyy lapsen kuolema ja sen jälkeinen avioliiton kuihtumisnäytelmä. Niin löytyi tästäkin tyypilliset kohtaukset, jossa toinen pariskunnasta haluaa siivota kuolleen lapsen huoneen tyhjäksi ja niin löytyi tästäkin tyypilliset kohtaukset, jossa toinen pariskunnasta pettää. Löytyi myös holhoava äiti ja tunkeilevat, hyvää tarkoittavat läheiset. Löytyi se kohtaus, jossa viimeinen pinna pettää ja huutomatsi alkaa. Löytyi se kohtaus, jossa palataan työpaikalle ja kestetään väkinäinen tunnelma. Ja niin edespäin ja niin edespäin.

Elokuvaa oli kammottava katsoa, koska jossain vaiheessa tajusi jo, että jos kirjoittaisi itselleen listan kaikista kohtauksista, joita vielä elokuvaa katsoessa näkisi, voisi ruksia jokaisen kohtauksen listalta yli nähdyksi elokuvan loputtua. Ennalta-arvattavaa, mutta myös äärettömän melodramaattista kerrontaa. Tässä käsiteltiin surua pinnallisesti. Hyvin ulkopuolisesti ja pintakoreasti. Kaikki oikeat elementit löytyivät, mutta ei uskallettu raaputtaa pintaa syvemmälle.

Dialogia elokuvassa oli itse asiassa yllättävän vähän. Se, mitä saimme, oli käsikirjoitetun oloista, kalseaa. Mutta olisin halunnut monitahoisempaa pohdintaa. Kun vauva kuolee tuollaisissa oloissa, sitä varmasti pyörii ajatus jos toinen päässä. Syyllisyydestä, oikeudenmukaisuudesta, elämästä, kuolemasta, merkityksellisyydestä. Kaikki runsaita aiheita, mutta yhdestäkään ei puhuttu sanaakaan.

Tämä on elokuvantekemistä karmeimmasta päästä. Tehdään eloton, stereotyyppinen, ennalta-arvattava elokuva (ehkä kalastaakseen Oscareita, ehkä leikkiäkseen vakavaa taitelijaa, jonka ei sovi ottaa riskejä, ehkä rakastuen liikaa niihin vähiin omiin sanoihin tai kuviin, jotka eivät ole omaperäisiä ja siksi tuntuvat itsestä hyvältä, mutta kukaan muu ei löydä niistä mitään uutta tai mielenkiintoista) ja siinä samalla tehdään pilkkaa katsojasta sekä elokuvankerronnasta itsestään. Ei anneta katsojalle tai elokuvakerronnan perinteelle mitään merkityksellistä. Ei haasteta, ei kysytä kysymyksiä, ei tutkita. Ei avata mahdollisuuksia. Ei leikitellä, ei analysoida. 

Se pilaa elokuvan meediumia meiltä kaikilta. Kun kliseitä vahvistetaan, kun haaskataan katsojan aikaa, kun aliarvioidaan sitä, mihin elokuvankerronta pystyisi, mikä on sellaisen taiteen tarkoitus? Voiko sellaista kutsua taiteeksi? Vai pelkäksi tuotteeksi, joka on koottu valmiiksi mitatuista osista? Jumala varjelkoon, että jonkun täytyisi oikeasti ajatella jotain. Kaikesta tästä tekee tietysti vielä pahempaa, että aiheena on oikeasti todella vakavat teemat. Ja nyt niistä tulee kertakäytettäviä. 

Alun synnytyskuvaus antoi toivoa paremmasta elokuvasta. Kirby yritti elokuvassa parhaansa, mutta ontuva ohjaus jätti hänet tuijottamaan tyhjyyteen ("meneekö varmasti perille, että suren") liian pitkäksi aikaa. Burstynin roolisuoritusta pidin epätasaisena, hänen suuhunsa vielä käsikirjoitettiin elokuvan kesäteatterimaisin monologi, kun yhtäkkiä elokuva muuttuu holokaustikertomusten muistelukentäksi. Ja se oli itse asiassa Shia LaBeoufin roolisuoritus, josta pidin eniten. 

Jumalaiset JaJasiskot (The Divine Secrest of the Ya-Ya Sisterhood)

Olen kärsinyt nyt marraskuun alun jonkinnäköistä elokuvallista identiteetti-eksistentialismi-kriisiä. Tämä johtuu siitä, että lokakuu oli puolestaan saavutus siinä mielessä, että jokainen elokuva, joka löysi tiensä silmieni eteen oli enemmän kuin uskalsin toivoakaan. Tämän ansioistahan minun pitäisi olla enemmän innostunut elokuvista kuin koskaan, mutta mikä on haasteellista tässä tilanteessa, että katsomani elokuvat lokakuussa eivät suinkaan olleet elokuvia, joita yleensä katson. Olen niin tottunut kliseiseen Hollywoodiin ja kun huomasin, että viihdyn paljon paremmin elokuvien ääressä, jotka eivät tähän leiriin kuulu, toisin sanoen kansainvälistä elokuvaa, niin olen suoraan sanottuna vähän hukassa sen suhteen, että mitä minun pitäisi nyt seuraavaksi katsoa. Tuleva Oscar-gaala häämöttää jo ihan nurkan takana, mutta pirun Suomi on niin takapajuinen mesta, että Oscar-leffoja saa odottaa ja odottaa, ennen kuin yht'äkkiä niitä pitiskin olla katsomassa kaikkia leffassa, että ehtii edes muutaman nähdä ennen suurta iltaa (28.2). Kun tämä ei siis vielä ole mahdollisuus, joudun nyt tutkimaan ennen kaikkea itseäni ja tarkastella, että mitä elokuvia ajaudun katsomaan seuraavaksi.

Ainakaan toista yhtä huonoa elokuvaa kuin tämä en vain suostu katsomaan. Oikeastaan Jumalaiset Jaja-siskot on äärettömän hieno saaavutus näyttelijöidensä osalta. Nimittäin se, että Sandra Bullock, Ellen Burstyn ja Maggie Smith pystyvät taivuttamaan äänensä sanomaan nämä repliikit oksentamatta on jotain, mihin ainakaan minä en olisi pystnyt. Mutta hehän ovat ammattilaisia!

Elokuva on niin huono, että sen huonot elementit kilpailevat keskenään, että kuka saa olla kaikista huonoin. Ensimmäinenä elokuvasta paistaa läpi kornit ja epäsukottavat vuorosanat sekä roolihenkilöt sekä heidän välinen kanssakäyminen on tyhmempää kuin satujen epäuskottava kerronta.

Erityinen inhokki keyvissä komedioissa, ainakin itselle, on kun yritetään sekoittaa mukaan jopa vakavia aihe-alueita, joita tulkitsemaan tarvittaisiin ehdottomasti draaman viitekehykset. Tämä on kamala tyylivirhe, kun asetetaan elokuvan sävyksi komediallinen farssinomainen tunnelma, jossa tulinen äiti (Burstyn) vihastuu rakastettavalle tyttärelleen (Bullock), mutta sitten puolivaiheessa elokvuaa ohjaajalle tai käsikirjoittajalle on tullut tylsää ja hän on lähtenyt lätkimään palettiin mukaan synkempiä sävyjä. Lopputuloksena elokuva raiskaa vakavat teemat ja ei onnistu edes kevyemmissä hetkissään viihdyttämään tai ainakaan naurattamaan. Tämäkin elokuva ottaa liian raskaat kannettavat itselleen teemoista rasismi, masentuneisuus, lääkeriippuvuus sekä lapsuuden traumat, jotka eivät selvästikään sovi tälläisen kevyen komedian harteille kannettavaksi.

En pidä takaumista juuri ollenkaan. Hyvienkin ohjaajien on erittäin vaikea saada niitä toimimaan. Mutta eritoten silloin takaumat onnistuvat pääsemään ihon alle, kun niitä tulee kaksikymmentä minuutissa. Joka toinen kohtaus on takaumaa, jolloin katsojalle tulee surkuhupaisa olo, kun taas yksi takauma pärähtää käyntiin. Ei näin...

Mutta voiton vie kyllä elokuvan kliimaksi, kun mukaan vielä otetaan kaiken lisäksi se iänikuinen, kaikkien rakastama kakkahuumori. Siinä meillä paketti kasassa, joka ei alunalkaenkaan ollut imarreltava. Ehkä elokuvan nimen olisi voinut ottaa viestistä, että älä vaan katso tätä elokuvaa.  Että, oma virhe. Painun nyt nurkkaan miettimään tekosiani, enkä nosta sieltä katsettani ennen kuin olen löytänyt taas uuden suunnan.

...=)

Interstellar (Interstellar)

Yhdistelmä vanhan koulukunnan elokuvantekemistä, suuria tunteita sekä syvällistä tulkintaa, Interstellar vakuuttaa niin monipuolisella rakenteellaan, hengästyttävällä visuaalisuudellaan sekä varmoilla, elokuvallisilla ansioillaan ohjauksesta näyttelijäsuorituksiin.

Christopher Nolanin ohjaamaa, käsikirjoittamaa ja tuottamaa tieteiselokuvaa, Interstellar, tähdittää Oscar-voittaja Matthew McConaughey, Oscar-voittaja Anne Hathaway ja Oscar-ehdokas Jessica Chastain. McConaughey esittää elokuvan pääroolissa Cooperia, lähitulevaisuudessa elävää miestä, joka lähetetään Anne Hathawayn esittämän tohtori Amelia Brandin kanssa yhdessä David Gyasin ja Wes Bentelyn esittämien miehistön kanssa mustanaukon kautta seuraavaan galaksiin etsimään vaihtoehtoista maailmaa ihmisten asuttavaksi, maan voimavarojen kuihtuessa melkein loppuun.

Nolan jatkaa jo elokuvastaan Inception, tuttua linjaa tai teemaa: aika. Interstellar ei vain leikittele ajan käsitteellä. Se ottaa sitä hännästä kiinni ja paiskoo täysillä päin eri pintoja, kunnes se on niin verinen, että katsojan tekee pahaa katsoa. Oma elämämme on niin sidottu meidän viikkojärjestykseemme, kalentereihimme ja aikatauluihimme, että harvoin tulee ajatelleeksi, että aika on loppujen lopuksi vain käsite. Se on suhteellista. Eli se on ihmisen luoma. Aikaa ei näy missään. Onko siinä mahdollista palata taaksepäin tai mahdollisesti eteenpäin, jos sitä ei ole edes olemassa. Se, miten me ymmärrämme ajan olemassaolon on merkityksetöntä. Voi olla, kuten Interstellar esittää, että aika onkin rakenne, samalla lailla kuin tilavuus. Tai sitten jotain muuta. Mutta meidän rajoittuneet aivomme ei sitä voi ymmärtää. Samoin kuin miten aika voi kulkea eri tahtiin maassa kuin avaruusaluksessa. Miten viisi minuuttia voi olla toiselle viisi minuuttia kun toiselle se on kymmenen vuotta?

Interstellar ottaa tästä syvällisestä teemasta rankalla otteella kiinni ja päätyy jopa tekemään aika rohkeita metafyysisiä oletuksia, jotta loppuratkaisu toimisi. Nolan on kuitenkin niin tarkka mies, toisin sanoen loistava ohjaaja, että ymmärtää mitä oletuksia voi tehdä ja mitä ei. Siksi Interstellar pysyy koossa ja antaa katsojalle unohtumattoman, syvällisen kokemuksen. Kokemukset ovat elokuvien parasta antia. Vain harva elokuva pystyy vaikuttamaan katsojaan niin, että tämä kävelee kokemusta rikkaampana elokuvateatterista ulos. Tai oikeastaan voisi sanoa elämystä rikkaampana. Usein vain viihdytämme itseämme elokuvan parissa muutaman tunnin ja sitten jatkamme elämäämme. En usko, että monikaan tämän elokuvan nähnyt edes ymmärtää kuinka visionäärinen se oikein onkaan. Sen lisäksi, että sen tiede on korkealla tasolla, pystyen ilmentämään mustan aukon, rakentamaan sen varaan, pitkälti juonen, niin että katsoja ei tipu pois kärryiltä, niin elokuva ikään kuin luo oman filosofisen teoriansa ajasta, maailmasta ja niiden rakenteesta.

Kestää aimo tovi ennenkuin pääsemme vauhtiin. Siinä ehkää piilee elokuvan ainoa heikkous. Elokuvan alku keskittyy aika lailla todella perusluontoisiin asioihin. McConaugheyn Cooper suuttuu poikansa koulun rehtorille ja opettajalle, jotka eivät päästäisi hänen poikaansa yliopistoon, vaan antaisivat tämän ryhtyä maanviljelijäksi, joksi poika haluaakin tulla. Miksi tästä täytyy tehdä niin suuri numero? Sitten hetkeä myöhemmin olemme avaruusaluksen ryminässä menossa mustanaukon yli tai jäämässä vieraan planeetan jättimäisen aallon alle. On kuin katsoisimme eri elokuvaa. Siitä huolimatta, Interstellar on mestariteos.

Steven Spielberg on yksi elokuvahistorian menestyneimpiä elokuvaohjaajia. En yhtään ihmettele, miksi hän oli alunperin aikeissa ohjata tämän elokuvan. Siinä on jotain Spielbergmäistä. Suuria tunteita, eeppistä taustaa vastaan. Ja se on hyvä asia. Tämä lajityyppi ei varmasti ole kaikille. Joku haluaa draamaltaan syvempää hahmojen kehitystä tai arkisempia teemoja. Mutta Interstellar on elokuvahistoriaan jäämässä, samaisesta syystä. Se on eeppinen, se on voimakas, se on elämys. Kuitenkaan se ei ammy yli. Se ei leikittele liikaa erikoistehosteilla tai vihreällä kankaalla. Christopher Nolan teki paljon töitä voidakseen tehdä elokuvan oikeilla lavasteilla. Hän oikeasti viljelytti monta hehtaaria maissia. He menivät Islannin jäätiköille hypotermian uhreiksi, vain jotta elokuvakokemus olisi minulle, katsojalle, mahdollisimman autenttinen. Tämä työ näkyy elokuvan jäljessä ja se, osaltaan, vaikuttaa siihen, miksi Interstellar on niin taivaallinen elokuva. Toisin sanoen se ei ole vain elokuva. Se ei ole vain erikoistehostepläjäys. Se on kokonaisuus, jossa lavasteet, ohjaus, näyttelijäsuoritukset ja erikoistehosteetkin, oikeassa mittasuhteessa, kukin pelaavat oman roolinsa. Lopputuloksena on ikimuistoinen elämys, pala elokuvahistoriaa, Spielbergin ja muiden linjassa. Christopher Nolan on nerokas, nerokas, nerokas.

Matthew McConaughey tekee luotettavaa työtä elokuvan keskushahmona. Hän on vahva näyttelijä, joka omaa vahvan karisman ja läsnäolon. Jessica Chastain on aina yhtä valovoimainen ja sädehtivä rooleissaan. Hän huokuu tiettyä tunnetta ja saa katsojan luottamaan elokuvaan ja juonen kehitykseen. Katsoja ikään kuin investoituu elokuvaan hänen välityksellään. Elokuvan kirkkain tähti on kuitenkin Anne Hathaway. Hän on yhtä lailla karismaattinen ja läsnäoleva. Hänessä on voimaa ja hän luo hahmostaan erittäin realistisen, mutta kuitenkin elokuvallisen. Hänen eleensä, miten hän kääntää päänsä pois kamerasta, ovat kaikki hiottuja. Mutta sitten hän vielä lisää varmaan näyttelemiseensä oikeassa tasapainossa sympaattisuutta, aitoutta ja liikuttavaa tunnetta, luoden elokuvalle kokonaan uuden ulottuvuuden. Olemme niin kiinni tämän hahmon mielessä ja kohtalossa, että joudumme pidättämään hengitystämme aivan viimeisiin hetkiin asti, jolloin elokuva pimenee mustaan ja lopputekstit alkavat pyöriä. Ihmettelen, miten hän ei ole saanut enemmän positiivista huomiota tällä roolisuorituksellaan. Myös Matt Damon, Topher Grace ja Ellen Burstyn tuovat kaikki oman palasensa tähän sujuvaan palapeliin, kokonaisuuteen. Harvoin pystyy sanomaan näin elokuvasta, kuin seuraavaksi sanon. Enempää sanoja ei tarvita, tai edes pystytä tuomaan: olen mykistynyt, kiitos.

Unelmien sielunmessu (Requiem for a Dream)

Unelmien sielunmessu on vuonna 2000 valmistunut draama elokuva, jonka ohjasi Darren Aronofsky. Sen pääosissa on Oscar-voittaja Ellen Burstyn, Oscar-voittaja Jennifer Connelly, Jared Leto ja Marlon Wayans. Ellen Burstyn oli roolistaan ehdolla parhaan naispääosan Oscariin.

   Unelmien sielunmessu kertoo Harry Goldfarbista (Jared Leto), joka on heroiiniaddikti. Myös hänen tyttöystävä Marion (Jennifer Connelly) on heroiiniriippuvainen, kuin myös hänen ystävä Tyrone (Marlon Wayans). He hakeutuvat laittomaan huumerinkiin. Heillä on suunnitelmia rahoille, jota he siitä saavat. Tyrone kuitenkin pidätetään ja Harry joutuu käyttämään suurimman osan rahoista takuuseen. Huumeiden saanti tulee heille yhä vaikeammaksi ja vaikeammaksi ja epätoivo kasvaa. Harryn äiti Sara on tylsistynyt kotona, miehensä kuoltua ja katsoo vain lempiohjelmaansa kotonaan. Lempiohjelmaan haetaan osanottajia ja Sara valitaan heidän joukkoon, jolloin Sara päättää laihduttaa mahtuakseen lempimekkoonsa. Hän kuitenkin turvautuu epäilyttäviin laihdutuspillereihin ja jää koukkuun. Lääkkeessä on muutama sivuvaikutus...
   Unelmien sielunmessu on Aronofskyn läpimurtoelokuva ja todellinen testamentti maailmalle. Erityisesti rikollisuuden, huumeiden ja väkivallan maailmalle. Aronofsky on visuaalinen nero. Hänellä on melko uniikki tapa tehdä elokuva ja muutama nimikkotekniikka melkein. Hänellä on mielenkiintoisia näkemyksiä ja käyttää hyväkseen, kaikkea. Hän istuttaa meidät huumeidenkäyttäjien päähän. Hän pallottelee jatkuvasti sillä mitä me tiedämme. Missä olemme, olemmeko Saran mielessä vain Harryn yläpuolella, hänen iskiessään huumeneulan käsivarteensa? Hän on hyvin lähellä täydellistä Auteur-ohjaamista. Yksi vuosituhannen taitavimmista ohjaajista. Ehdottomasti.

   Ellen Burstyn on elokuvan helmi. Hän menee uskomattoman pitkälle kuvatessaan Saran romahtamista ja raunioitumista. Hän on peloton ja rohkea. Hän kykenee hyvin loistavasti ottamaa vastaan elokuvan rakenteen ja muovaa Sarasta täydellisen palikan palapeliin. Hänellä, kuten Aronofskylla, on oma tyylinsä. Se tyyli sopii loistavasti Unelmien sielunmessuun. Hän ei kuitenkaan lokeroi itseään mihinkään tiettyyn muottiin vaan päin vastoin kykenee eläytymään täydellisesti rooliinsa.

   Jennifer Connelly on kuin Burstyn. Hän on peloton ja vahva. Hän pelaa hyvin yhteen niin ohjaajan kuin vastanäyttelijöiden kanssa. Hän kuin peilaa ohjaajan tahtoa ja elokuvan sanomaa ja aihetta. Hän tekee hyvin luotettavaa työtä. Myös Jared Leto on loistava roolissaan, vaikka samaa ei voida sanoa hänestä, kuin Burstynista. Hän on vähän jämähtänyt tiettyyn muottiin, mutta se ei haittaa, koska hän on täysin kykenevä tekemään parhaansa, vaikka jopa muotissa. Marlon Wayans, sivuroolissaan on ihan kohtalaisen hyvä. Hän jää kyllä pahasti muiden tähtien varjoon.

   Unelmien sielunmessu on lujaa taitoa ja työtä. Se on elokuvan helmi ja aito klassikko niin monien joukossa; se erottuu edukseen. Sitä ei voi juuri lokeroida. Aronofskyn nerous on ihailtavaa.
Hyytävä loppuratkaisu kietaisee elokuvan täydelliseen pakettiin.

...=)