Cinema Lozenge palaa! ...entistä vahvempana
Ei siinä sitten niin kauan mennytkään, mitäs tämä tauko kesti, puoli vuotta?
No, ylpeänä kuitenkin julistan, että Cinema Lozenge on back in the picture. Siirrän arvostelut väliaikaisblogista (kuten nyt sitä kutsun jo) pikimmiten tänne.
Olen myös iloinen kaikista niistä lukijoista (NIISTÄ KAIKISTA, koska teitä on paljon xD), jotka mahdollisesti löytävät tiensä tänne. Vaikka lähtökohtaisesti kirjoitankin itselleni.
Mutta sen pidemittä puheitta, julistan Cinema Lozenge taas avatuksi!
TV Thursday #37 - Itkettävin jakso?
Pitäisikin taas muistaa alkaa vastailla näihin tv-torstai-haasteisiin, nyt on tainnut pari jäädä välistä, ehkä tahallisestikin.
Tosiaan viime viikko ainakin oli täysin tietoinen väliinjättö. Nyt ei vaan millään jaksa kiinnostaa minkäännäköinen viihde koulusta. Mutta tämän viikon (tai siis viime viikon) jakso on right up my alley.
Itkettävin jakso? Mikä niistä? No, ei kai niitä nyt niin paljon ole, mutta rakastan itse henkilökohtaisesti surullisia elokuvia, surullista tv:tä, surullista musiikkia. En tiedä miksi. Ehkä se on vain joku suomalaisuuden mittapuu, kuinka kaihoisa ja apaattinen pystyy olemaan, ei niin, että kokisi itseäni jotenkin lähtökohtaisesti suomalaiseksi, mutta kai se on hyväksyttävä, että tämä surullinen ja tasapaksu maa jättää jälkensä. Tai sitten se on vain perinnöllinen juttu, mutta en usko sitäkään, sillä kumpikaan vanhemmistani ei ole surullisten loppujen perään, nimenomaan päin vastoin. Tälläinen ei tulisi kysymykseenkään. Onko se siis minua itseäni leimaava persoonallinen piirre? Onko se tullut kasvatuksesta? Ehkä lapsuus, pistetään lapsuuden piikkiin.
No joka tapauksessa, surullisin jakso on VARMASTI Serranon perheen jakso, jossa Lucia kuolee. Tai sitten se on VARMASTI Täydellisten naisten jakso, jossa Mike kuolee. Kyllä, se se on.
Runo: " I love you once, I love you twice, I love you more than beans and rice"
on ikuisiksi ajoiksi juurtunut alitajuntaani. Tämä oli vielä yksi niitä hetkiä, jotka tämän tyyppisissä saippuaoopperamaisissa draamasarjoissa tulee ihan puun takaa. Toinen piirre, jota rakastan elokuvissa ja tv-sarjoissa. Jännä kuitenkin, sillä molemmat näistä kohtauksista liittyvät hahmon kuolemaan. En kuitenkaan katso sitä niin, vaan pikemminkin heidän omaisten menetykseen.
Tosiaan viime viikko ainakin oli täysin tietoinen väliinjättö. Nyt ei vaan millään jaksa kiinnostaa minkäännäköinen viihde koulusta. Mutta tämän viikon (tai siis viime viikon) jakso on right up my alley.
Itkettävin jakso? Mikä niistä? No, ei kai niitä nyt niin paljon ole, mutta rakastan itse henkilökohtaisesti surullisia elokuvia, surullista tv:tä, surullista musiikkia. En tiedä miksi. Ehkä se on vain joku suomalaisuuden mittapuu, kuinka kaihoisa ja apaattinen pystyy olemaan, ei niin, että kokisi itseäni jotenkin lähtökohtaisesti suomalaiseksi, mutta kai se on hyväksyttävä, että tämä surullinen ja tasapaksu maa jättää jälkensä. Tai sitten se on vain perinnöllinen juttu, mutta en usko sitäkään, sillä kumpikaan vanhemmistani ei ole surullisten loppujen perään, nimenomaan päin vastoin. Tälläinen ei tulisi kysymykseenkään. Onko se siis minua itseäni leimaava persoonallinen piirre? Onko se tullut kasvatuksesta? Ehkä lapsuus, pistetään lapsuuden piikkiin.
No joka tapauksessa, surullisin jakso on VARMASTI Serranon perheen jakso, jossa Lucia kuolee. Tai sitten se on VARMASTI Täydellisten naisten jakso, jossa Mike kuolee. Kyllä, se se on.
Runo: " I love you once, I love you twice, I love you more than beans and rice"
on ikuisiksi ajoiksi juurtunut alitajuntaani. Tämä oli vielä yksi niitä hetkiä, jotka tämän tyyppisissä saippuaoopperamaisissa draamasarjoissa tulee ihan puun takaa. Toinen piirre, jota rakastan elokuvissa ja tv-sarjoissa. Jännä kuitenkin, sillä molemmat näistä kohtauksista liittyvät hahmon kuolemaan. En kuitenkaan katso sitä niin, vaan pikemminkin heidän omaisten menetykseen.
 |
| http://www.digitalspy.co.uk/ustv/s21/desperate-housewives/recaps/a371880/desperate-housewives-women-and-death-recap.html#~oQCk1RsNzH6q8F |
Broken City (Broken City)
Brian Tuckerin esikoiskäsikirjoitukseen perustuva klassisen tyylikäs rikostrilleri Broken City valmistui Allen Hughesin ohjaamana vuonna 2013.
Billy Taggart (Mark Wahlberg) on entinen NYPD:n rikosetsivä ja nykyinen yksityisetsivä. Hän sai potkut seitsemän vuotta sitten, kun ampui kylmäverisesti rikollisen, joka oli aiemmin raiskannut ja murhannut nuoren naisen nimeltä Yesenia Barean. Oikeudessa murhaa ei pystytty kuitenkaan todistamaan, sillä New Yorkin pormestari Nicholas Hostetler (Russell Crowe) eväsi todisteita murhaoikeudenkäynnistä. Taggart siis kuitenkin menetti työnsä. Kun siis seitsemän vuoden päästä murhasta, pormestari soittaa Billylle tarjoten tälle hommaa isoa rahapalkkota vastaan, on Billyn reaktio automaattisesti myönteinen - hänen tulee paljastaa Hostetlerin vaimon Cathleenin (Catherine Zeta-Jones) suhde toiseen mieheen. Billylle kuitenkin paljastuu uusien tilanteiden valossa, että ehkä hänen olisi tullut miettiä edes kahdesti suostuuko hän työhön.
Tässä on kyse juuri sellaisesta perinteisestä trilleristä, jossa olemme päähenkilön kanssa täysin tietämättömiä pahiksen oikeista touhuista ja meitä johdatellaan kuin hiirtä labyrintissä - juuri sellaisesti trilleristä, joista pidän. Mysteeriset, elegantit hahmot ja alati vaihtuvat juonikuviot ovat jotenkin huumaavia. Innostun sellaisesta. Olen koko ajan elokuvan otteessa miettien mitä oikeasti tapahtuu ja yrittäen pysyä kiemurtelevan juonen perässä. Oikein hyvä trilleri on silloin kun loppuratkaisu on täysin ennalta-arvaamaton, siihen ei ihan päästä Broken Cityn kanssa, mutta silti matka on täysin viihdyttävä.
Jännitys- poliittinen -, rikoselokuvana Broken City on erittäin tyylikäs, urbaani, jopa hienostunut. Liikumme New Yorkin yläluokan ja työväenluokan etsivän välillä ja erityisesti kontrastia tuo juonen päähuomion keskittyminen Bolton Villagen aluerakennuskohteen (kuten käännöskirja kääntää sanan "project") ja pormestarin Wall Street - yritys - kauppaskeeman välillä. Valitettavasti, vaikka pidänkin kovasti tästä tunnelmasta, ei käsikirjoitus onnistu sitomaan näitä maailmoja yhteen ja täten jättää juonenkin hieman vaisuksi ja aukkoiseksi. Lopusta, toisin sanoen puuttuu se iso huipennus, joka katsojalle pitäisi paljastua, pormestarista ja tämän liittymisestä tähän New Yorkin "slummialueeseen". Tämä ei kuitenkaan kaada koko elokuvaa, sillä juoni keskittyy myös muihin asiohin, kun siihen sotketaan mukaan esimerkiksi toinen murha ja Taggartin tyttöystävän tarina ja heidän suhteen kohtalo.
Elokuvassa on hienoa sen tyylikkyyden lisäksi henkilöhahmot, yhteiskunnallinen ote ja hyvä maku, jos näin voi sanoa. Henkilöhahmot ovat mielestäni mielenkiintoisia, osaltaan perinteisiä arkkityyppejä, mutta niin, että ne eivät ole kliseitä. Ja hienonäyttelijäkaarti saavat nämä hahmojen klassiset kaavat kuitenkin täytettyä niin, että saamme paljon sisältöä ehkä muuten stereotyyppisiin, kliseisisiin hahmoihin. Joten iso kiitos elokuvan miellyttävyydestä vierii siis näyttelijöille, jotka parasta antia ovatkin; Oscar-voittajat Russell Crowe ja upea Catherine Zeta-Jones sekä Oscar-ehdokas Mark Wahlberg. Myös Kyle Chandler ja Jeffrey Wright antavat sivuosissa parastaan.
Russell Crowe antaa parastaan kun hän saa esittää hahmoa, joka ei ole miltä kuin näyttää. Hänellä on upea taito, luoda monta kerrosta moniulotteiseen hahmoon ja saada niillä aikaan täydellisen ajoituksen, hiotun kuvaelman hahmosta, jonka luulemme tietävämme (tästä esimerkkeinä Kaunis mieli, Mainio vuosi, L.A. Confidential jne.) Crowe nauttii saadessaan tulkita hahmoa niin, että saa siihen kaksi ulottuvuutta, joiden kanssa voi taiteilla. Hänen roolitettaminen elokuvan keskushahmoksi, josta emme tiedä kaikkea, oli siis todella viisas päätös ja hän suorittaa roolinsa loppuun asti.
Mark Wahlberg on täysin kotonaan roolissaan. Hän on esittänyt näitä macho-sankari-rooleja ennenkin ja aina hän saa niihin samaa uskottavuutta, karismaa ja luontaisuutta, jotta katsojan on helppo olla hänen puolellaan ja ihailla häntä. Wahlberg on mielestäni yksi parhaita näyttelijöitä, sillä hän on katu-uskottava, kyllä ja tämä tekee hänestä läsnäolevan, ehkä jopa arkisen oloisen, jotta hänestä tulee uskottava. Wahlbergilla on myös juuri sopivaa tyyliä näin eleganttiin rikoselokuvaan sopivaksi. Hänessä on myös klassista elokuvatähtimaisuutta.
Catherine Zeta-Jones on toinen suosikkinäyttelijäni. Sen lisäksi,että hän on ehkä historian kaunein kasvo valkokankaalla, hänellä on paljon energiaa, paloa ja intohimoa omistautua rooleihinsa ja saada niistä parhaat irti. Zeta-Jones on huomion varastava, varma näyttelijä, joka ei pelkää hahmojaan vaan omistaa ne täysillä. Hän elää tunteet kuin ominaan ja siksi hän on näyttelijänä erittäin luova. Broken Cityssa hänen työnsä on monitahoista, viileää, mielenkiintoista, vastaten täysin elokuvan tasoon tyylissä.
Yhteiskunnallinen ote. Kun on kyse pormestarista, ei tätä voi välttää. Ote ei kuitenkaan ole liian puiseva ja poliittinen, vaan rikos-trilleri-mysteeri silti säilyy. Se on vain heijastettu yhteiskunnalista taustaa varten. Tarkoitan vain, että Broken Cityn motiivit löytyvät yhteiskunnasta ja pidän tästä. Pidän korruptoituneista kuvaelmista kaupungeista, jotka yrittävät löytää toivoa pyhimyksenä pitämästään diktaattorimaisesta johtajasta. Ei se nyt ihan näin kärkästä ole Broken Cityssa, onhan kyse kuitenkin modernista New Yorkista, mutta lähtöasetelma on sama. Valta on kuin huume, voisi kiteyttää yhden elokuvan ajatuksista. Ketä pitää vastuussa ja mistä? - on toinen. Hyvää makua elokuvassa osoittaa Allen Hughesin tunnelmallinen ohjaus ja tietenkin New York. Erityisesti tarinat mielestäni sopivat suurkaupunkeihin kun kyse on rikollisuudesta ja murhasta, tällöin jotenkin idea siitä, että et ole koskaan yksin, korostuu.
Billy Taggart (Mark Wahlberg) on entinen NYPD:n rikosetsivä ja nykyinen yksityisetsivä. Hän sai potkut seitsemän vuotta sitten, kun ampui kylmäverisesti rikollisen, joka oli aiemmin raiskannut ja murhannut nuoren naisen nimeltä Yesenia Barean. Oikeudessa murhaa ei pystytty kuitenkaan todistamaan, sillä New Yorkin pormestari Nicholas Hostetler (Russell Crowe) eväsi todisteita murhaoikeudenkäynnistä. Taggart siis kuitenkin menetti työnsä. Kun siis seitsemän vuoden päästä murhasta, pormestari soittaa Billylle tarjoten tälle hommaa isoa rahapalkkota vastaan, on Billyn reaktio automaattisesti myönteinen - hänen tulee paljastaa Hostetlerin vaimon Cathleenin (Catherine Zeta-Jones) suhde toiseen mieheen. Billylle kuitenkin paljastuu uusien tilanteiden valossa, että ehkä hänen olisi tullut miettiä edes kahdesti suostuuko hän työhön."Broken City on erittäin tyylikäs, urbaani, jopa hienostunut."
Tässä on kyse juuri sellaisesta perinteisestä trilleristä, jossa olemme päähenkilön kanssa täysin tietämättömiä pahiksen oikeista touhuista ja meitä johdatellaan kuin hiirtä labyrintissä - juuri sellaisesti trilleristä, joista pidän. Mysteeriset, elegantit hahmot ja alati vaihtuvat juonikuviot ovat jotenkin huumaavia. Innostun sellaisesta. Olen koko ajan elokuvan otteessa miettien mitä oikeasti tapahtuu ja yrittäen pysyä kiemurtelevan juonen perässä. Oikein hyvä trilleri on silloin kun loppuratkaisu on täysin ennalta-arvaamaton, siihen ei ihan päästä Broken Cityn kanssa, mutta silti matka on täysin viihdyttävä.
Jännitys- poliittinen -, rikoselokuvana Broken City on erittäin tyylikäs, urbaani, jopa hienostunut. Liikumme New Yorkin yläluokan ja työväenluokan etsivän välillä ja erityisesti kontrastia tuo juonen päähuomion keskittyminen Bolton Villagen aluerakennuskohteen (kuten käännöskirja kääntää sanan "project") ja pormestarin Wall Street - yritys - kauppaskeeman välillä. Valitettavasti, vaikka pidänkin kovasti tästä tunnelmasta, ei käsikirjoitus onnistu sitomaan näitä maailmoja yhteen ja täten jättää juonenkin hieman vaisuksi ja aukkoiseksi. Lopusta, toisin sanoen puuttuu se iso huipennus, joka katsojalle pitäisi paljastua, pormestarista ja tämän liittymisestä tähän New Yorkin "slummialueeseen". Tämä ei kuitenkaan kaada koko elokuvaa, sillä juoni keskittyy myös muihin asiohin, kun siihen sotketaan mukaan esimerkiksi toinen murha ja Taggartin tyttöystävän tarina ja heidän suhteen kohtalo.
Elokuvassa on hienoa sen tyylikkyyden lisäksi henkilöhahmot, yhteiskunnallinen ote ja hyvä maku, jos näin voi sanoa. Henkilöhahmot ovat mielestäni mielenkiintoisia, osaltaan perinteisiä arkkityyppejä, mutta niin, että ne eivät ole kliseitä. Ja hienonäyttelijäkaarti saavat nämä hahmojen klassiset kaavat kuitenkin täytettyä niin, että saamme paljon sisältöä ehkä muuten stereotyyppisiin, kliseisisiin hahmoihin. Joten iso kiitos elokuvan miellyttävyydestä vierii siis näyttelijöille, jotka parasta antia ovatkin; Oscar-voittajat Russell Crowe ja upea Catherine Zeta-Jones sekä Oscar-ehdokas Mark Wahlberg. Myös Kyle Chandler ja Jeffrey Wright antavat sivuosissa parastaan.
Mark Wahlberg on täysin kotonaan roolissaan. Hän on esittänyt näitä macho-sankari-rooleja ennenkin ja aina hän saa niihin samaa uskottavuutta, karismaa ja luontaisuutta, jotta katsojan on helppo olla hänen puolellaan ja ihailla häntä. Wahlberg on mielestäni yksi parhaita näyttelijöitä, sillä hän on katu-uskottava, kyllä ja tämä tekee hänestä läsnäolevan, ehkä jopa arkisen oloisen, jotta hänestä tulee uskottava. Wahlbergilla on myös juuri sopivaa tyyliä näin eleganttiin rikoselokuvaan sopivaksi. Hänessä on myös klassista elokuvatähtimaisuutta.
Catherine Zeta-Jones on toinen suosikkinäyttelijäni. Sen lisäksi,että hän on ehkä historian kaunein kasvo valkokankaalla, hänellä on paljon energiaa, paloa ja intohimoa omistautua rooleihinsa ja saada niistä parhaat irti. Zeta-Jones on huomion varastava, varma näyttelijä, joka ei pelkää hahmojaan vaan omistaa ne täysillä. Hän elää tunteet kuin ominaan ja siksi hän on näyttelijänä erittäin luova. Broken Cityssa hänen työnsä on monitahoista, viileää, mielenkiintoista, vastaten täysin elokuvan tasoon tyylissä.
Yhteiskunnallinen ote. Kun on kyse pormestarista, ei tätä voi välttää. Ote ei kuitenkaan ole liian puiseva ja poliittinen, vaan rikos-trilleri-mysteeri silti säilyy. Se on vain heijastettu yhteiskunnalista taustaa varten. Tarkoitan vain, että Broken Cityn motiivit löytyvät yhteiskunnasta ja pidän tästä. Pidän korruptoituneista kuvaelmista kaupungeista, jotka yrittävät löytää toivoa pyhimyksenä pitämästään diktaattorimaisesta johtajasta. Ei se nyt ihan näin kärkästä ole Broken Cityssa, onhan kyse kuitenkin modernista New Yorkista, mutta lähtöasetelma on sama. Valta on kuin huume, voisi kiteyttää yhden elokuvan ajatuksista. Ketä pitää vastuussa ja mistä? - on toinen. Hyvää makua elokuvassa osoittaa Allen Hughesin tunnelmallinen ohjaus ja tietenkin New York. Erityisesti tarinat mielestäni sopivat suurkaupunkeihin kun kyse on rikollisuudesta ja murhasta, tällöin jotenkin idea siitä, että et ole koskaan yksin, korostuu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)