Arvostelu: Daddy's Home 2

En pitänyt ensimmäistä osaa mitenkään merkittävänä teoksena. enkä edes poikkeuksellisen hauskana komediana. Mutta se oli ihan riittävän toimivan viihdyttävä Hollywood-pätkä ja lisäksi pidän Mark Wahlbergista. Kun siis päätin eräs sunnuntai hemmotella itseäni hyvällä ruualla ja hyvällä viihteellä, laitoin tämän jatko-osan päälle sen suurempaa asiaa pohtimatta.

Taso tuntuu laskeneen ensimmäisestä osasta huimasti, mutta tämä tuntuu silti laineilevan jossain suvantomaisessa lammessa, jossa sillä ei ole niin väliä onko leffa hyvä vai ei. Tämä toimii sellaiseen olotilaan, jossa haluaa katsoa vain jotain - sen suuremmin asiaa käsittelemättä. Kutsuisiko tätä sitten jonkinlaiseksi aivot narikkaan -viihteeksi...

Olisin kaivannut enemmän John Cenaa, hänet olen ennenkin todennut hämäävän hyväksi näyttelijäksi komedioihin, mutta tässä hänelle ei annettu mitään tehtävää. Sitten taas Mel Gibsonilla oli liikaakin kohtauksia. Eikä hänenkään hahmoa uskallettu viedä suuntaan eikä toiseen. Hän oli ikään kuin poissaoleva ja huono isä, mutta koko ajan kuitenkin oli suht ok.

Lisäksi on suhteellisen hupaisaa, että hänet on roolitettu tuollaiseen "yhä vetävä kuusikymppisenä, cool, machoduud"-hahmoon, vaikka omassa mielessäni näen lähinnä varjon hänen entisestä, 80-luvun karismasta. Joten hänen hahmoaan oli vähän vaikea uskoa. Ja hän on tosi lyhyt. Ei hän vaikuttanut mitenkään uhkaavalta pahispojalta varsinkaan John Lithgowin pehmoilijaan verrattuna, jokahan on siis pitkä. Jonkun olisi pitänyt vaihtaa näyttelijät päittäin, niin heidän välisessä ping pong-ottelussa olisi ollut jotain ideaakin.

Wahlberg sentään toimii hyvin Ferrelliä vastaan, mutta tässä tosiaan ollaan luovuttu ykkösosan ideasta, jossa hahmot ovat ikään kuin vastakkain, kirjaimellisesti toistensa vastakohtina. Nyt he ovatkin toisten ylimpiä ystäviä, enkä tiedä, mikä idea leffassa enää on - ymmärtääkseni se oli siirtää tämä vastakkainasettelu hahmojen isien välille, mutta kuten todettu, se vähän lässähti.

Tässä jäi komedia oikeastaan kaikessa suhteessa kakkoseksi ja ylitse ajoi sentimentaalinen, lapsellinen ja epäuskottava draama. Ei minua kiinnosta Wahlbergin ja Ferrellin esittämien isien kriiseily perheestään, tai John Lithgowin avioerodraama, vaan haluaisin vain nauraa.

Todella varman päälle pelattu ja vedellä litkutettu teos siis kyseessä. Kyllä komediassa riskinotto kannattaisi, sillä muuten lopputuloksena on tälläinen pliisu leffa, jota hädin tuskin muistaa sen katsottuaan. Lisäksi tämä oli vähän liian pitkä.

...=)

Daddy's Home (Daddy's Home)

Brad Whitaker (Will Ferrell) on kahden lapsen isäpuoli. Hän on naimisissa Saran (Linda Cardellini) kanssa, jonka ex-mies Dusty (Mark Wahlberg) saapuu takaisin kaupunkiin pitkän poissaolon jälkeen. Brad joutuu kilpailemaan lasten huomiosta ja miehisyydestä Dustyn kanssa.

Sanon tämän varmaan jokaisesas Mark Wahlberg-arvostelussani, mutta pidän hänestä. Hän on mielestäni todella hyvä miespääosanesittäjä, sillä hän omaa karismaa ja tietää omat vahvuutensa. Tähänkin hänet on hyvin roolitettu alfamiehen rooliin, jota nyssykkä Brad (Ferrell) pitää uhkana. Lisäksi hän on hauska. Tiedän, että hän on todella hyvä draamallisissa rooleissa (The Departed), mutta hän on komedioissa ehkä vielä omimpiaan. Date Night on yksi suosikkikomedioitani ja Wahlberg on esiintynyt myös Ferrellin kanssa aikaisemmin vuoden 2010 The Other Guysissa. Daddy's Home on huomattavasti paljon parempi kylläkin, mitä edellinen kollaboraatio, vaikka ei sekään huono ollut.

Daddy's Home ei ehkä ole hauskin tai naurattavin komedia, mutta viihdyttävää katseltavaa se on. Tämä asetelma on jo itsessään niin klassisen varma, että tietää jo etukäteen, että luvassa on aikamoinen showdown. Ja kyllä se naurukin tietyissä kohdin aina välillä sentään antoi myöden. Sinänsähän tämä on tehty aika perusvarmalla Hollywood-kaavalla ja omaperäisyyttä ei ole tarvinnut paljon käyttää. Mutta jotain on sanottava silti siitä, kuinka paljon sitä viihtyy katsoessaan tälläistä rahalla tehtyä massaviihdettä. Tunnelma tässä nimittäin on hyvä ja kaikki kohtaukset ovat erittäin mukaansavieviä, että paljon ei tarvitse kelloa katsoa ja vielä elokuvan jälkeenkin toivoo, että tätä olisi lisää. Onneksi jatko-osa on jo tekeillä.

 

...=)

The Departed (The Departed)

Jack Nicholson on Bostonilainen mafiapomo Frank Costello, joka sotkeutuu juonien, petosten ja väärien syytösten peliin kaupungin poliisilaitoksen sekä FBI:n kanssa. Costellolla on soluttautujia poliisissa; Matt Damonin Colin Sullivan ja poliiseilla on soluttautujia Costellon leivissä; Leonardo DiCaprion William "Billy" Costigan. Valtapeliä pelaa Costellon kiinnisaantia yrittävät poliisipäälliköt Martin Sheenin ja Alec Baldwinin esittäminä. Mark Wahlberg on yksinkertainen, mutta siksi niin tehokas tutkija ja Vera Farmiga psykologi, joka sotkeutuu keskelle petosten verkkoa, etenkin DiCaprion ja Damonin hahmojen väliin.

The Departed on yksi hemmetin vangitseva, loistavasti tehty elokuva. Erittäin mielenkiintoista olikin pohdinta oikeasta ja väärästä, eloonjäämiskamppailusta - kun tuntuu, että ainoa tapa selvitä, onkin erittäin kyseenalaiset keinot. Kun olet ollut pitkään soluttautuneena rikollisten joukossa, vaara onkin, että sinusta on tullut sellainen. On myös mielenkiintoista pohtia, mitä tapahtuu rikolliselle, joka saakin paljon enemmän irti lainkuuliaisuudesta. Siksi DiCaprion ja Damonin hahmojen kaksinainen moraalikamppailu onkin elokuvan vahvin valtti.

Pidin tunnelmasta, joka tässä luotiin. Yhtäkään turhaa minuuttia elokuvassa ei käytetty, vaikuttavasta kestostaan (kaksi ja puoli tuntia) huolimatta. Elokuva kulkee täydellisessä rytmissä, vetäen katsojaa aina syvemmälle kiinnijäämisen pelon maailmaan. Kyseessä onkin yksi voimakkaimmin sykkivistä trillereistä, joita olen nähnyt.

Jack Nicholson on loistava ja mikä muu on uutta. Joidenkin näyttelijöiden kohdalla sinun todella täytyy työskennellä itsesi kanssa, että pidät heitä itseäsi miellyttävinä näyttelijöinä. Etenkin jos he esittävät Nicholsonin repertuaarin kaltaisia kunniattomia hahmoja. Mutta Nicholson vakuuttaa sinut roolista riippumatta. Hän voisi esittää maailman typerimpiä, ilkeimpiä, hulluimpia hahmoja ja silti olla yksi kaikkien aikojen parhaista. Ja kuitenkin pystyisi esittämään myös maailman rakastetuimpia, sympaattisimpia tai karismaattisimpia miehiä. Matt Damon on loistava miehenä, jolla on aina ollut selvät sävelet, mutta loppujen lopuksi se tarvitseekin vain vähän säröä, niin hänen suuntansa on hukassa. Mark Wahlberg on aina loistava ja tässä eritoten hienosti roolitettu. Ainoastaan hämäsi vähän Alec Baldwin vähän yksipuolisessa roolissaan.

Koko elokuva kuuluu kuitenkin Leonardo DiCapriolle. En koskaan väsy ylistämään häntä. En edes ajatellut, että tämä olisi mitenkään hänen uransa vaikuttavimpia rooleja, mutta olihan se, tietenkin. Hän on aivan mestarillinen esitellessään unohduksiin joutuneen, omilleen jätetyn miehen epätoivon ja turhautuneisuuden.

Etenkin ylistäisin elokuvaa sen ohjauksesta, ja miten voisikaan olla sivuuttamatta sen legendan, joka on Martin Scorsese. Hän vangitsee elokuvan tyylin, rytmin ja saa näyttelijöistään kaiken irti. Toisin sanoen, hän osaa rakentaa kohtauksen ja se on harvinaista. Erityisen mieleenpainuva oli kohtaus yhdessä ruokakauppadelissä, jossa DiCaprio aloittaa tappelun eräiden kovisten kanssa, päästäkseen Nicholsonin mafiapomon tietoisuuteen. Kohtaus on väkivaltainen, mutta Scorsese pitää katsojan kiinni ruudussa käyttämällä hyväkseen kuvausta sekä mielenkiintoisella tavalla musiikkia. Kun tappelu viimein päättyy, vain musiikki soi katsojan korvissa ja väkivalta tavallaan menettää hohtoaan graafisuudestaan. Saisi Tarantino ottaa oppia. Pidin myös todella paljon kohtauksesta elokuvan loppua kohden, kun DiCaprion ja Farmigan hahmot tapaavat ulkona toimistorakennusten keskellä ja Farmiga työntää sormensa DiCaprion hiusten läpi. Tässä eleessä oli jotain niin vangitsevaa ja se yksistään puhui enemmän kuin tuhat sanaa dialogia. Ja Scorsese takuuvarmasti otti kaiken irti tästä yksittäisestä eleestä, tapa, jolla hän sen kuvasi, oli.... miten hän käytti valaistusta... mestarillista...?

...=)

Salakuljettaja (Contraband)

Jos tässä ei olisi Mark Wahlbergia pääosassa, olisin tämän jo unohtanut. En pidä Kate Beckinsalen olemattomista näyttelijänlahjoista ja vielä enemmän kammoksun Giovanni Ribisin ainaista outo hyypiö-roolia, jonka vetää joka elokuvassa. Ben Foster oli kuitenkin erinomainen tässä roolissa. Kerran katsottava toimintatrilleri.

...=)

Pain & Gain (Pain & Gain)

Muutaman leffabloggarin kanssa päätimme kirjoittaa yhteisarvostelun tästä Michael Bayn rikoselokuvasta. Blogeista

...noir
Double Feature
Mutaa vai tähtiä
Puutaheinää
It's Just A Movie
Shameless Pile of Stuff
Vajaatoimintasankari

löytyy siis kunkin oma mielipide elokuvaan. Toteutuksen taustalla on halu jakaa mielipiteitä samasta elokuvasta. Sillä kuten arvata saattaa, kun on kyseessä näinkin monta eri blogia, luonnollisesti se, mitä leffoja kukin katsoo eroaa toisesta melkolaisesti. Joten tämä projekti pakotti meidät katsomaan yhden ja saman leffan, jolloin on helpompi verrata kunkin elokuvakokemuksia. Olen itse tietysti todella otettu saadessani osallistua tähän yhteisarvosteluun ja ehkä uskallan myös toivoa, että tulevaisuudesta saattaa odottaa jotain tälläistä lisääkin...?

Michael Bay on luonut uransa ohjaten lähinnä aivottomia toimintapläjäyksiä. Hänen ensimmäinen elokuvansa on mikäpä muukaan kuin Bad Boys (Will Smithin ja Martin Lawrencen tähdittämä toimintahitti), joka sekin sijoittuu huumehöyryiseen, rikollisuutta pursuavaan Miamiin. Se, että hänen ensimmäinen elokuvansa on jo tuon luokan hitti demonstroi vain Bayn repertuaarin kapeutta. Nimenomaan, Bay ei ole juuri kriitikoiden suosiossa kylpenyt, päin vastoin, saanut osakseen jopa ankaraa kritiikkiä ohjaamiensa elokuvien tasaisen "huonosta" laadusta. Voin kuitenkin nähdä Bayn yrityksen, astetta älyllisempään toimintaviihteeseen Pain & Gainin taustalla.

Älkää ymmärtäkö väärin, Pain & Gain on täysin järjetön, sekava, rällästyselokuva. Sitä voisi verrata The Wolf of Wall Streetiin, mutta ilman ideaa taustalla. Omalla laillaan Pain & Gain toi mieleen myös Dan Gilroyn ohjaaman Nightcrawlerin, jonka päähenkilö myöskin menettää täysin todellisuuden tajunsa jahdaten jonkinlaista "Amerikan unelmaa". Erotuksena taaskin, että Nightcrawlerissa oli jonkinlainen älyllinen otanta aiheeseen, sen sijaan, että vain räjäyttäisi kaiken katsojan naamaan.

Daniel Lugo (Mark Wahlberg) on juuri saanut työn pt:nä Sun Gym-nimisestä kuntosalista. Siellä hän tapaa asiakkaan, yltiörikkaan Victor Kershawin (Tony Shalhoub), jonka päättää ryöstää yhdessä bodarikaveriensa Doorbalin (Anthony Mackie) ja Paul Doylen (Dwayne Johnson) kanssa. Kolmikko eivät kuitenkaan ole mitään järjen jättiläisiä, joten mikään ei suju niinkuin pitäisi missään vaiheessa ja se vain ruokkii epäonnistumisien dominoefektiä, jota tietenkään he eivät pysty pysäyttämään.

Ainakin kuvittelen ymmärtäväni Bayn tahtomuksen elokuvan taustalla. Hän ikään kuin pyrkii tekemään tästä toimintaelokuvasta kokonaisvaltaisempaa. Ensinnäkin hän yrittää yhdistää siihen komediaa. Eli hän heittää Rebel Wilsonia sivuosaan (joka on kyllä kala kuivalla maalla tälläisessä elokuvassa) ja leikittelee mustalla huumorilla ja kuvaa asioita liiottelevan räväkkään tyyliin - toimii se sitten huumorina tai ei.

Mutta sitten Bay yrittää myös tuoda jonkinlaista syvyyttä elokuvaan. Näen, että hän selvästikin yrittää mennä asioiden taustalle. Hakea syytä siihen, mikä ajaa tätä kolmikkoa rikollisuuteen. Valitettavasti Bayn keino hakea syvyyttä elokuvaan, on antaa hahmojen itsensä kertoa kertojina omista taustoistaan samalla kun jotkut kornit välitekstit lennähtävät ruutuun antaen lisäinfoa kunkin hahmon menneisyydestä. Eikä vain menneisyydestä, vaan vain siitä osasta menneisyyttään, mikä on ajanut heitä tähän pisteeseen, jossa ovat valmiita toteuttamaan Kershawin ryöstön. Eli varsin mustavalkoisella linjalla mennään. En edes muista koska viimeksi olisin elokuvassa nähnyt niin monen eri hahmon esittelevän itseään, kuin jossain lastenelokuvassa.

En myöskään pitänyt elokuvan alusta, joka on periaatteessa sama asia kuin loppu. Se teki elokuvasta erittäin piinallista katsottavaa, koska periaatteessa tiesi jo, mitä tulee tapahtumaan. Näen kuitenkin siinäkin syyn taustalla. Kertomalla jo heti alussa loppuratkaisun, Bay pyrkii erottamaan elokuvaansa perinteisestä rikoselokuvan arkista, yrittäen luoda vaikutelmaa, että kyseessä olisikin enemmän hahmokuvaelma. Mutta kuten sanottu, ei se hahmokuvaelmakaan kovin vaikuttavaa ollut.

Joku voisi myös tehdä väittämän, että elokuvan teema, fitness, olisi myös jonkinlaisessa syvemmässä osassa. Kyseessähän on toimintaelokuva. Pääosassa on Mark Wahlberg, joka on tyyliin kaapin kokoinen. Hänen esittämän hahmonsa, Daniel Lugon, idoleita ovat Rocky ja Rambo, myös aika machoja koviksia, joita ei säännöt pidättele. Tästä voisi yhdistää hyvin hataran linkin siihen, että itse Baynkin luotsaamat, toimintaelokuvat antavat tietynlaisen vaikutuksen Daniel Lugon kaltaisille, vaikutuksille herkille, henkilöille. Vaikutuksen, että he muka voisivat tehdä mitä haluavat, näyttää miltä haluavat ja saada mitä haluavat. Ylipäätänsäkin joku voisi esittää teräviä havaintoja miehisyyttä korostavien kulttuurien dominoivista vaikutuksista miehille sekä miehiselle identiteetille. Se henkilö ei kuitenkaan ole minä, sillä Pain & Gain ei paljon tehnyt tämän teeman eteen. Koen, että elokuvassa olisi ollut mahdollisuudet tämän teeman tulkitsemiseen syvemmältikin. Silloin elokuvasta olisikin tullut mielenkiintoisempi.

Olin innoissani aloittaessani elokuvaa, sillä sekä Mark Wahlberg että Anthony Mackie kuuluvat kyllä suosikkeihini. Mutta hekään eivät pysty rooleissaan paljon tekemään. Heidät vain pistetään tekemään paljon tyhmiä juttuja, huutamaan kovaan ääneen ja kaikki näytteleminen on supistettu mustavalkoiseen, yksipuoliseen muottiin. Eli toisinsanoen he kertovat millaisia he ovat ja sitten he ovat sellaisia. UUUuuu! Upea kasvutarina!

Hahmoja kuitenkin haukuttuani, olin yllättäen aika vakuuttunut Dwayne Johnsonin roolisuorituksesta. En ole aikaisemmin pitänyt heppua juuri minään, mutta hänelle on mielestäni annettu sekä vaikein että mielenkiintoisin rooli. Hänen hahmonsa, Paul Doyle on vankilassa aikaa viettänyt, harras kristitty sekä bodaaja ja tämä jo sanoo hänestä aika paljon.

Vaikka siis kunnioitankin Bayn yritystä vapautua perinteisen rikoselokuvan kahleista, en voi kuin olla nauramatta kuinka railakkaasti hän kaatuu jo ensi metreille yrityksellään. Elokuvan ehkä suurin heikkous on se, että se yrittää olla liikaa. Kohtaukset ovat aivan liian sekavia ja yliampuvia, jolloin katsojalla ei ole juuri mitään hajua, mitä elokuvaa hän on katsomassa. Välillä ei tiedä pitäisikö nauraa vai olla kauhuissaan. Ei myöskään tiedä, että pitäisikö kannustaa rikollisia vai heidän uhrejaan. Eli klassinen tapaus aiheesta yritys haukata liian suurta palaa kerralla.

...=)

I ♥ Huckabees (I ♥ Huckabees)

"We're not in infinity; we're in the suburbs"

David O. Russell on ohjannut muutaman loistavan elokuvan. Parhaimpina ovat Unelmien pelikirja, American Hustle ja The Fighter. I Heart Huckabees vain vahvistaa käsitystäni, että tämä mies on omalla työllään edistänyt elokuvantekoa monella sadalla vuodella. Ne syvyydet joihin hän ohjaa elokuviaan ovat jotain, mitä ei edes muiden tämänpäivän elokuvantekijöiden  ansioluetteloista löydy. Hänen hahmonsa ovat moniulotteisia, hän käsittelee teemoja kokonaisvaltaisesti ja luo elokuvan, joka kertoo jotain jostain.

I Heart Huckabeesilla on unelmien näyttelijäkaarti. Dustin Hoffman, Lily Tomlin, Mark Wahlberg, Richard Jenkins ja Jude Law (lisäksi Naomi Watts, Jason Schwartzman ja Isabelle Huppert - heistä en liiemmin henkilökohtaisesti välitä). Elokuva kertoo Schwartzmanin esittämästä Albertista, joka kamppailee eksistentiaalisten ongelmien kanssa ja palkkaa avukseen niin sanotut eksistentiaaliset etsivät, Lily Tomlinin ja Dustin Hoffmanin Vivianin ja Bernardin. Albert kuitenkin kyseenalaistaa heidän metodinsa ja kokeilee myös toisen leirikunnan/filosofian elämänkouluttajaa, Isabelle Huppertin Caterinea. Mukana seikkailee myös omien ongelmiensa kanssa kamppailevat Mark Wahlbergin, Naomi Wattsin ja Jude Lawin hahmot.

Elokuva on erittäin omalaatuinen, irrationaalinen, ehkä vähän sekavakin. Elokuvalla ei ole oikein selkeää juonta ja monelle, etenkin sellaiselle henkilölle, joka ei edes tiedä, mitä filosofia on, voi olla vähän vaikea ymmärrettävä. Mutta jos jaksaa ajatella asioita vähän pidemmälle, saattaa löytää tästä elokuvasta pienen totuuden jyväsen.

Russell, taas kerran, on luonut elokuvan, joka leikittelee hahmojensa ongelmilla. Mutta hän ei vain leikittele niillä, vaan käsittelee niillä. Lopulta hän on niin älykäs, että pystyy rakentamaan elokuvan sellaisten monimutkaisten asioiden varaan kuten todellisuuden olemassaolo, elämän mielekkyys tai tyhjyyden hyväksyminen. Kuten arvata saattaa, elokuva pyörii myös komediana, koska eihän näin absurdeista teemoista pysty oikein vakavaa draamaa yksinään tekemään.

Kaiken kaikkiaan, elokuva on vaikuttava, hyvin kulkeva, hyvin rakennettu luomus, joka on taas kerran tekijänsä näköinen. Upea näyttelijäkaarti saa haluamaan sellaista joka elokuvaan ja kokemuksena tämä oli ehdottomasti mieluinen, vaikkakin kalpenee vertailussa Russellin muiden elokuvien kanssa. P.S. elokuvalla on kyllä varmaan kaikkien aikojen surkein nimi.

Shooter - takaa-ajettu (Shooter)

Yksi lempinäytteljöistäni, Mark Wahlberg on valitettavasti hieman väärin roolitettuna tälläinen punaniskainen entinen sotilas, ehkä typerimmällä elokuvahahmon nimellä koskaan; Bob Lee Swagger - heti kaikki uskottavuus elokuvasta poissa. Siitä huolimatta, Wahlberg on aina mielenkiintoinen, vaikka onkin tässä ensimmäistä kertaa minun näkemänäni huono. Michael Penasta pidän. Hänellä on uskomaton taito varastaa elokuva mitä pienimmillä rooleilla. Hän on näyttelijänä erittäin aito. Isoa miinusta tuo elokuvaan Danny Gloverin läsnäolo, yksi näyttelijä, josta en puolestani pidä.

Shooter on täysin keskinkertainen elokuva tarkka-ampujista, joka ei järin uskottavuudella valloita. Sekin on suuri virhe, että juonen suurin yllätysmomentti paljastetaan jo melkein heti alkuun, jolloin loppu elokuvasta jääkin pelkäksi rymistelyksi. Tylsäksi ei meno kuitenkaan koskaan ylly, kuten ei yleensäkään Wahlbergin kanssa.

...=)

Broken City (Broken City)

Brian Tuckerin esikoiskäsikirjoitukseen perustuva klassisen tyylikäs rikostrilleri Broken City valmistui Allen Hughesin ohjaamana vuonna 2013.

Billy Taggart (Mark Wahlberg) on entinen NYPD:n rikosetsivä ja nykyinen yksityisetsivä. Hän sai potkut seitsemän vuotta sitten, kun ampui kylmäverisesti rikollisen, joka oli aiemmin raiskannut ja murhannut nuoren naisen nimeltä Yesenia Barean. Oikeudessa murhaa ei pystytty kuitenkaan todistamaan, sillä New Yorkin pormestari Nicholas Hostetler (Russell Crowe) eväsi todisteita murhaoikeudenkäynnistä. Taggart siis kuitenkin menetti työnsä. Kun siis seitsemän vuoden päästä murhasta, pormestari soittaa Billylle tarjoten tälle hommaa isoa rahapalkkota vastaan, on Billyn reaktio automaattisesti myönteinen - hänen tulee paljastaa Hostetlerin vaimon Cathleenin (Catherine Zeta-Jones) suhde toiseen mieheen. Billylle kuitenkin paljastuu uusien tilanteiden valossa, että ehkä hänen olisi tullut miettiä edes kahdesti suostuuko hän työhön.

"Broken City on erittäin tyylikäs, urbaani, jopa hienostunut."

Tässä on kyse juuri sellaisesta perinteisestä trilleristä, jossa olemme päähenkilön kanssa täysin tietämättömiä pahiksen oikeista touhuista ja meitä johdatellaan kuin hiirtä labyrintissä - juuri sellaisesti trilleristä, joista pidän. Mysteeriset, elegantit hahmot ja alati vaihtuvat juonikuviot ovat jotenkin huumaavia. Innostun sellaisesta. Olen koko ajan elokuvan otteessa miettien mitä oikeasti tapahtuu ja yrittäen pysyä kiemurtelevan juonen perässä. Oikein hyvä trilleri on silloin kun loppuratkaisu on täysin ennalta-arvaamaton, siihen ei ihan päästä Broken Cityn kanssa, mutta silti matka on täysin viihdyttävä.

Jännitys- poliittinen -, rikoselokuvana Broken City on erittäin tyylikäs, urbaani, jopa hienostunut. Liikumme New Yorkin yläluokan ja työväenluokan etsivän välillä ja erityisesti kontrastia tuo juonen päähuomion keskittyminen Bolton Villagen aluerakennuskohteen (kuten käännöskirja kääntää sanan "project") ja pormestarin Wall Street - yritys - kauppaskeeman välillä. Valitettavasti, vaikka pidänkin kovasti tästä tunnelmasta, ei käsikirjoitus onnistu sitomaan näitä maailmoja yhteen ja täten jättää juonenkin hieman vaisuksi ja aukkoiseksi. Lopusta, toisin sanoen puuttuu se iso huipennus, joka katsojalle pitäisi paljastua, pormestarista ja tämän liittymisestä tähän New Yorkin "slummialueeseen". Tämä ei kuitenkaan kaada koko elokuvaa, sillä juoni keskittyy myös muihin asiohin, kun siihen sotketaan mukaan esimerkiksi toinen murha ja Taggartin tyttöystävän tarina ja heidän suhteen kohtalo.

Elokuvassa on hienoa sen tyylikkyyden lisäksi henkilöhahmot, yhteiskunnallinen ote ja hyvä maku, jos näin voi sanoa. Henkilöhahmot ovat mielestäni mielenkiintoisia, osaltaan perinteisiä arkkityyppejä, mutta niin, että ne eivät ole kliseitä. Ja hienonäyttelijäkaarti saavat nämä hahmojen klassiset kaavat kuitenkin täytettyä niin, että saamme paljon sisältöä ehkä muuten stereotyyppisiin, kliseisisiin hahmoihin. Joten iso kiitos elokuvan miellyttävyydestä vierii siis näyttelijöille, jotka parasta antia ovatkin; Oscar-voittajat Russell Crowe ja upea Catherine Zeta-Jones sekä Oscar-ehdokas Mark Wahlberg. Myös Kyle Chandler ja Jeffrey Wright antavat sivuosissa parastaan.

Russell Crowe antaa parastaan kun hän saa esittää hahmoa, joka ei ole miltä kuin näyttää. Hänellä on upea taito, luoda monta kerrosta moniulotteiseen hahmoon ja saada niillä aikaan täydellisen ajoituksen, hiotun kuvaelman hahmosta, jonka luulemme tietävämme (tästä esimerkkeinä Kaunis mieli, Mainio vuosi, L.A. Confidential jne.) Crowe nauttii saadessaan tulkita hahmoa niin, että saa siihen kaksi ulottuvuutta, joiden kanssa voi taiteilla. Hänen roolitettaminen elokuvan keskushahmoksi, josta emme tiedä kaikkea, oli siis todella viisas päätös ja hän suorittaa roolinsa loppuun asti.

Mark Wahlberg on täysin kotonaan roolissaan. Hän on esittänyt näitä macho-sankari-rooleja ennenkin ja aina hän saa niihin samaa uskottavuutta, karismaa ja luontaisuutta, jotta katsojan on helppo olla hänen puolellaan ja ihailla häntä. Wahlberg on mielestäni yksi parhaita näyttelijöitä, sillä hän on katu-uskottava, kyllä ja tämä tekee hänestä läsnäolevan, ehkä jopa arkisen oloisen, jotta hänestä tulee uskottava. Wahlbergilla on myös juuri sopivaa tyyliä näin eleganttiin rikoselokuvaan sopivaksi. Hänessä on myös klassista elokuvatähtimaisuutta.

Catherine Zeta-Jones on toinen suosikkinäyttelijäni. Sen lisäksi,että hän on ehkä historian kaunein kasvo valkokankaalla, hänellä on paljon energiaa, paloa ja intohimoa omistautua rooleihinsa ja saada niistä parhaat irti. Zeta-Jones on huomion varastava, varma näyttelijä, joka ei pelkää hahmojaan vaan omistaa ne täysillä. Hän elää tunteet kuin ominaan ja siksi hän on näyttelijänä erittäin luova. Broken Cityssa hänen työnsä on monitahoista, viileää, mielenkiintoista, vastaten täysin elokuvan tasoon tyylissä.

Yhteiskunnallinen ote. Kun on kyse pormestarista, ei tätä voi välttää. Ote ei kuitenkaan ole liian puiseva ja poliittinen, vaan rikos-trilleri-mysteeri silti säilyy. Se on vain heijastettu yhteiskunnalista taustaa varten. Tarkoitan vain, että Broken Cityn motiivit löytyvät yhteiskunnasta ja pidän tästä. Pidän korruptoituneista kuvaelmista kaupungeista, jotka yrittävät löytää toivoa pyhimyksenä pitämästään diktaattorimaisesta johtajasta. Ei se nyt ihan näin kärkästä ole Broken Cityssa, onhan kyse kuitenkin modernista New Yorkista, mutta lähtöasetelma on sama. Valta on kuin huume, voisi kiteyttää yhden elokuvan ajatuksista. Ketä pitää vastuussa ja mistä? - on toinen. Hyvää makua elokuvassa osoittaa Allen Hughesin tunnelmallinen ohjaus ja tietenkin New York. Erityisesti tarinat mielestäni sopivat suurkaupunkeihin kun kyse on rikollisuudesta ja murhasta, tällöin jotenkin idea siitä, että et ole koskaan yksin, korostuu.

The Big Hit (The Big Hit)

The Big Hit on vuonna 1998 valmistunut toimintakomedia. Sen ohjasi Hong Kongilainen elokuvaohjaaja Che-Kirk Wong. Elokuvan pääosissa on Mark Wahlberg, China Chow, Lou Diamond Phillips, Christina Applegate, Antonio Sabato Jr. ja Elliott Gould.

     Elokuva kertoo Melvin Smileysta, palkkatappajasta, jolla on kaksi suhdetta; toinen Chantelin kanssa, joka tietää hänen työstään ja toinen Pamin kanssa, joka ei tiedä hänen työstään. Hän ja hänen palkkatappajatiiminsä kidnappaavat paikallisen kihon tyttären, saadakseen lunnasrahoja. Mitä he eivät tiedä, on, että kiho, Jiro Nishi, on konkurssissa ja heidän pomonsa ystävä. Yksi Smileyn tiimiläisistä kääntyy häntä vastaan ja yrittää lavastaa Smileytä ainoaksi syylliseksi. Kidnapattu tytärkin on osuvasti langennut Smileyn piiloteltavaksi. Melvin joutuu kuitenkin piilottelemaan kidnapattua, Keiko Nishiä Pamilta ja Pamin vanhemmilta. Tietenkin Keikon ja Melvinin välille kehittyy myös kemiaa. Melvin on joku, jota voisi kutsua "lepsuksi", koska hän ei kestä ajatusta, että joku ei pitäisi hänestä.
      En suosittele katsomaan tätä elokuvaa. Minä olen sen nyt kuitenkin katsonut ja päätin tarttua haasteeseen arvioida tämä. Haasteena on, että miten kirjoittaa elokuvasta kokonaisvaltainen ja kattava arvostelu, kun mitään muuta elokuvasta ei ole sanottavana kuin että "huono". En myöskään halua turvautua ironisiin huomautuksiin juonesta tai elokuvasta itsestäkään, koska mielestäni jokainen elokuva ansaistsee tasavertaisen kohtelun ja arvostelun lukija saanee itse päätää katsooko elokuvan. Olin itse asiassa yllättänyt suhteellisen monista positiivisista arvosteluista, joita löysin netistä. En yleensä lue toisten arvosteluja, ennen kuin olen itse kirjoittanut kyseisestä elokuvasta, mutta en oikeasti uskonut, että arvostelisin tämän elokuvan. Voin itsekin mukautua niihin positiivisiin kommentteihin, jotka kehuivat elokuvan uskollisuutta itämaisiin taisteluelokuviin ja siitä onkin kiittäminen ohjaajaa. Elokuvan rakenne on hyvin vahvasti kung-fu-mässäilyn kaltainen ja sellaisen ystävä, varmasti nauttiikin elokuvasta. Ongelmaksi tulee tietysti taas, että mitä jos ei pidä itämaisista elokuvista? Sitten positiivisia kehuja sai elokuvan huumori. Elokuva tarttuukin parodisin ottein aiheeseen ja ei missään nimessä ota itseään liian vakavasti. Lukuisat aukot ja motiivittomat hahmot tekevät tarinasta kepeän, mutta todella epärealistisen ja epäuskottavan. Itse asiassa elokuvaa on todella piinallista katsoa, sillä siinä ei ole mitään järkeä. Sanoakseni todella pahasti; elokuva edustaa juuri sitä Hollywoodia, josta sitä aina syytetään.
    Juoni on hutera. Hahmot ovat naurettava kaksiulotteisia ja koko elokuvan tyyli kuin vitsinä tehty. Se antaa tilaisuuden syödä se karkkipussi loppuun ja nukahtaa sohvan pohjalle perjantai-iltana. Hups, ironiaa. Oh, what the hell, antaa mennä... Jos elokuva on tarkoitettu komediaksi, se onnistuu, mutta ei kuten mikä tahansa komedia, vaan antamalla katsojan nauraa elokuvalle, ei elokuvan aineksille. Se on siis erittäin huono asia. Täytyy kylläkin antaa krediittiä käsikirjoittajan luovalle idealle käyttää palkkatappajan nimenä Melvin Smileytä ja tehdä hänestä lepsu. Kuitenkin se on varsin hutera pohja rakentaa elokuva. Noin, onnistuinko ironiattomuuteen? Elokuvaan sisältyy, tietenkin, kaikki kliseet, kaikki mielikuvituksettomat peruselementit, peruskaava; perus. Perun aiemmat puheeni, siitä etten suosittele elokuvaa kenellekään, itse asiassa suosittelen elokuvaa, sellaiselle, joka haluaa katsoa ne samat räjäytysefektit ja nauraa samoille vitseille, joille on nauranut jo sataan kertaan. The Big Hit, not such a big hit.
     Mark Wahlberg on lojaali näyttelijä. Valitettavasti hän on suostunut tähän elokuvaan. Hän onnistuu herättämään hahmonsa ohjaajan vision mukaiseksi ja jopa toteuttamaan hahmon tavoitteet ja saamaan aikaan viihdyttävyyden. Se on jo enemmän kuin paljon tämän kaliiberin elokuvassa. Wahlberg hahmottaa hyvin kokonaisuuksia ja osaa todella tulkita hahmojaan. Hän ymmärtää näyttelemisen ja tajuaa katsoa itseään ulkoa päin. Hän on erittäin hyvä näyttelijä, joka ei tuota pettymyksiä, silloinkaan kun se olisi erittäin mahdollista. Kaikki pisteet siis hänelle. Lähes kaikki muut näyttelijät laiskottelevatkin sitten ja laukovat muutamat latteat vitsinsä ja se on siinä.
     The Big Hit ei ole elokuvien parhaasta päästä. Itämaisten taisteluelokuvien ystävä voi löytää The Big Hitistä jopa jotain järkeä, mutta kenelle tahansa muulle, elokuva on vain surkea kopio jo täysin läpikäydystä aiheesta ja genrestä. Elokuva on lähinnä iso vitsi ja ymmärrän kyllä, elokuvan hauskuuspainon ja ne elementit, mutta nekin jäävät erittäin laihaksi ja jopa loukkaaviksi, strereotypioita ylistäviksi järjen vastakappaleiksi.

5-

...=)

2 Guns (2 Guns)

Nettisivusto nimeltä cracked.com listasi tämän vuoden elokuvia ja muutti niiden nimet totuudenmukaisiksi. Eli mikä niiden nimi olisi, jos se kuvaisi oikeasti, millainen elokuva on. 2 Guns pääsi myös listalle ja taisi olla ainoa, jonka nimi oli ennallaan. Jatkaakseni totuudenmukaisuuden linjaa, on minunkin todettava, että elokuvan nimi on todella sopiva. 2 Guns valmistui vuonna 2013, sen ohjais Baltasar Kormakur ja pääosissa on Oscar-ehdokas Mark Wahlberg ja Oscar-voittaja Denzel Washington.

     DEA-agentti "Bobby" Trench (Washington) ja Yhdysvaltain laivaston tiedustelupalvelun agentti "Stig" Stigman (Wahlberg) ovat molemmat peitehommissa rikollisina. He eivät tiedä toistensa alkuperästä, vaan olettavat toisensa olevan rikollisia. He päättävä ryöstää pankin, jotta saisivat paikallisen huumepomon kiinni rahanpesusta. Pankissa onkin paljon enemmän rahaa kuin he olettivat ja pian heidän perässään on niin DEA, CIA, Yhdysvaltain laivasto sekä meksikolaiset huumerikolliset.

      2 Guns elokuvassa ei ole mitään uutta. En yleensä pidä toimintaelokuvien arvioinnista, koska ne ovat yleensä toistensa kopioita, eikä tämäkään elokuva tee poikkeusta. 2 Guns on elokuvan nimi ja sisältö. Tietyt pakolliset latteudet, joita joka toimintaelokuvaan täytyy ladata ovat hyvin vahvasti läsnä niin tässäkin elokuvassa. Odotin paljon elokuvan huumorilta, mutta se oli vielä kuluneempaa kuin toimintaelokuvan kliseet. Ohjaus on melko pusertavaa, ollakseen älyvapaan toimintaelokuvan ohjausta, eli sekin jätti toivomisen varaan. Käsikirjoituksesta ei nyt paljon huomautettavaa löydy. Elokuvakokemuksena 2 Guns on juuri sopiva, jos tietää, mistä pitää. Alku oli erittäin tylsä. Se on elokuvassa tavallaan elementti, joka pitää lopun kannalta "suorittaa pois alta", jolloin sen viihdepanos on erittäin heikko. Täytyy kuitenkin myöntää, että kun elokuvan alku on saatu suoritettua ja juoni asetettua sellaiseen asemaan, että loppuratkaisun on siihen helppo liittyä, muuttuu elokuva jopa miellyttäväksi katseltavaksi. Tunnelma vapautuu, viihde lisääntyy ja asenne ilmenee. Elokuvan paras puoli onkin, jos sellaisia tässä ylipäätänsä on, asenne. Elokuva heittää yhteiskunnan säännöt nurkkaan ja päähenkilöt tekevät miten itse haluavat ja se on miellyttävä piirre tämänkaltaisessa elokuvassa. Katsoja kokee valaistumisen hetken ja ehkä jossain määrin myös innokkuutta. Loppujen lopuksi elokuva siis yllättää lopun viihdepanoksellaan ja voimakkaalla asenteellaan.

     Washington ja Wahlberg ovat molemmat melko keskinkertaisissa rooleissa, eikä heiltä edes odota mitään tajunnan räjäyttävää roolisuoritusta. Washington on ehkä hieman imelä ja tylsä, ikään kuin hän ei pystyisi muunlaista hahmoa esittämään kuin tälläistä möreä-äänistä kovista. Wahlberg on parempi kuin Washington ja hän saa elokuvan vapautuneisuuden ja asenteen toimimaan.

      2 Guns on juuri sellainen elokuva, jota sen olettaa olevan. Jokainen voi päätellä onko se hyvä vai huono asia. Nyt kun olen katsonut kaksi buddy-cop-elokuvaa lyhyen ajan sisällä; 2 Guns ja The Heat, suosittelen ehdottomasti The Heat-elokuvaa. Toiminta-elementti toteutuu kummassakin, ei siis siitä huolta, mutta The Heat-elokuvassa saa sentään nauraa, ääneen.

6

...=)