FEUD: Bette and Joan, 1. tuotantokausi

Ryan Murphysta on muutaman viime vuoden aikana tullut Amerikan viihdeteollisuuden johtava nimi. Hän ohjasi elokuvat Juoksee saksien kanssa (2006) ja Eat, Pray, Love (2009), mutta ennen kaikkea hän on tunnettu lukuisista menestyssarjoistaan kuten Muodon vuoksi, Glee, American Horror Story, Scream Queens, American Crime Story ja nyt FEUD. Lisäksi hän ohjasi tv-elokuvan The Normal Heart, jota suosittelen kaikille.

Feud kertoo tunnetun tarinan Hollywoodin kulisseista. Bette Davis (Susan Sarandon) on yksi kaikkien aikojen ylistetyimpiä näyttelijöitä, kaksinkertaisesti Oscar-palkittu aikansa suurin tähti kultaisen ajan Hollywoodista. Hänen uransa oli liekeissä 30- ja 40-luvuilla, mutta Kaikki Eevasta (1950) jäi hänen viimeiseksi suureksi pääosaksi. Joan Crawford (Jessica Lange) tunnettiin 40-luvun suurimpana kaunottarena Hollywoodissa ja vastoin odotuksia hän onnistui voittamaan myös Oscar-palkinnon roolisuorituksestaan elokuvassa Mildred Pierce (1945) - hän ei kuitenkaan koskaan onnistunut vakiinnuttamaan itseään vakavana näyttelijänä, vaan hänen ulkonäkönsä varasti aina huomion. Davis ja Crawford kilpailivat koko uriensa ajan keskenään ja tämä johti välien viilenemiseen. Erityisesti ennen studiosysteemin romahtamista, joutuivat näyttelijät kilpailemaan hyvistä rooleista keskenään. Heidän skismansa kulminoitui elokuvan What Ever Happened to Baby Jane? -kuvauksiin. Molemmat näyttelijät toivoivat elokuvan avittavan heidän uransa uuteen nousuun, mutta vain Davis sai Oscar-ehdokkuuden.

Itse pidän tälläisistä behind-the-scenes -kuvauksista ja on aina herkullista päästä menneen ajan Hollywoodin maailmaan. Elokuvat kuten Lentäjä tai Hitchock ovat myös vähän samantyylisiä. Erityisesti pidän tässä sarjassa 60-luvun ajankuvasta, mikä on toteutettu hienosti.

Yllätyin itse asiassa aika paljon, että vain muutama jakso sarjasta keskittyy itse elokuvan kuvauksiin. Myöhemmät jaksot kertovat jo jostain ihan muusta enkä välttämättä pidä tästä ratkaisusta. Mielestäni sarja menetti vähän otettaan, kun Sarandonilla ja Langella ei ollut enää niin paljon yhteisiä kohtauksia, sillä minusta ne olivat sarjan parasta antia. Jäin vähän ihmettelemään viimeisimpien jaksojen kohdalla, että mikä pointti niissä ylipäänsä oli - mitä niillä haluttiin viestittää? What Ever Happened to Baby Jane? -elokuvan kuvauksista olisi ehkä saanut enemmänkin jaksoja ja mielenkiintoisimpia kohtauksia. Mielestäni Oscar-lähetyksen jakso olisi hyvin voinut olla finaali.

Eniten pidin Susan Sarandonin roolityöstä. Hän saa loistavasti omaksuttua Davisille ominaisen puheenrytmin ja luonteenlaadun. Hän on voimakas nainen, joka sanoo suoraan asiansa, eikä pelkää haasteita. Lisäksi hänellä on loistava komedian taju ja saa hyvin hahmon sarkastisen luonteen esille. Sitä paitsi pidän Sarandonista näyttelijänä. Hänellä on mielenkiintoiset kasvot, mikä on elintärkeää näyttelijälle. Kuka nyt jaksaisi katsoa tylsiä kasvoja roolista toiseen?

Jessica Lange ei tehnyt yhtä suurta vaikutusta. Päin vastoin. Inhosin hänen hahmoaan ja miten se sarjassa esitettiin - vähän höpsähtäneenä, lapsellisena idioottina. Crawford vaikuttaa minun silmiini paljon älykkäämmältä ja terävämmältä naiselta. En myöskään pitänyt sarjan tavasta puolustella Crawfordin tekoja ja hahmoa. Oikeastihan Crawford oli täysi psykopaattinen hullu, joka kidutti omaa lastaan. Sarjassa tälle annetaan tekosyitä tekosyiden perään. Joten en pysty täysin objektiivisesti arvioimaan Langen työtä - hän on varmasti erittäin osaava näyttelijä, mutta hahmo ei vain tehnyt vaikutusta.


Catherine Zeta-Jonesista pidin. Hän vangitsee myös hyvin Olivia De Havillandin ominaisen persoonan. Stanely Tucci ja Judy Davis jäävät vähän sekundaariksi hahmoiksi tarinassa.

 Sarjassa käsitellään mielenkiintoisia teemoja ikääntymisestä ja naisen asemasta sekä elämäntyöstä ja siitä, mille elämänsä kukin omistaa. Suosittelen kaikille, ketä vain kiinnostaa tämä aihealue. Jaksot on tehty erittäin laadukkaiksi ja siitä maailmasta ei haluaisi ollenkaan poistua. Kaikille tämä ei varmastikaan ole. Mitään suuria juonitwistejä tästä ei saa.

 ...=)

Ansa viritetty (Entrapment)

Catherine Zeta-Jones ja Sean Connery tähdittävät tätä vuoden 1999 ikimuistoista ryöstöelokuvan klassikkoa.


Virginia Baker (Catherine Zeta-Jones) on vakuutusyhtiössä työskentelevä tutkija, joka on seurannut kansainvälisen taidevarkaan MacDougalin (Sean Connery) uraa jo vuosia. Kun Gin viimein saa todistettua Macin osallisuuden erään Rembrandtin taideteoksen ryöstöön, antaa hänen pomonsa hänelle luvan virittää Macille ansan - saaden Macin työskentelemään kanssaan ryöstääkseen kiinalaisen naamion ja siten napata Mac itse teossa. Elokuvan edetessä kuitenkin paljastuu, että sekä Gin että Mac tietävät ja haluavat toisistaan paljon enemmän kuin mitä aluksi olettaa.

"Ansa viritetty on tyylipuhdas esimerkki..."

Ansa viritetty kuuluu ryöstöelokuvan tyylilajiin, jolle on tyypillistä arvaamattomat juonenkäänteet. Usein näissä on se vaara, että juonittelusta tulee liian monimutkaista. Täten katsojan voi ensinnäkin olla vaikea seurata ja toiseksi juonesta ei välttämättä tule vedenpitävää, jos koko ajan uusi käänne muuttaakin jo tapahtuneen päälaelleen. Onneksi, Ansa viritetty on tyylipuhdas esimerkki hyvin toimivasta juonesta, jännittävästä rakenteesta ja toimivasta asetelmasta, jossa kaksi voimaa kohtaa.

Nämä kaksi voimaa ovat Oscar-voittajat Catherine Zeta-Jones ja Sean Connery. On vaikea uskoa, että Conneryn ja Zeta-Jonesin välinen kemia toimisi, ottaen huomioon, että heidän ikäeronsa on 39 vuotta. Mutta sitten tulee muistaneeksi, että Zeta-Jones on naimissa itseään kaksikymmentäviisivuotta vanhemman näyttelijän Michael Douglasin kanssa ja ajatteleekin, että mitä yksi neljätoistavuotta vielä päälle tekee? Ennakko-odotuksista huolimatta, Connery ja Zeta-Jones käyvät yhteen kuin niin ikään kultaisen Hollywoodin vanhat tähtiparit kuten Grace Kelly ja Cary Grant.

Itse asiassa koko elokuva on kuin entisen maailman filmi. Eksoottiset maisemat, pureva dialogi, mahtavat ennalta-arvaamattomat juonenkäänteet, joita katsoessa ei pitkästy ja pääosissa kaksi valovoimaista tähteä - voiko elokuvalta edes vaatia enempää? Lopun juna-asema-kohtaus on yksi elokuvahistorian ikonisimmista kohtauksista, jättäen katsojan haukkomaan henkeään, kuten tekee koko elokuvakin.

...=)

RED 2 (RED 2)

>RED (ensimmäinen osa)
Tämä leffa on ollut katsontalistallani jo varmaan kaksi vuotta. Nyt viimein sain aikaiseksi/mahdolliseksi sen katsoa ja eihän se pettänyt.

RED 2 on siis jatkoa vuoden 2010 menestyelokuvalle RED. Samat näyttelijät Bruce Willis, John Malkovich, Mary-Louise Parker ja Helen Mirren palaavat jatko-osaan muutaman uuden tulokkaan Catherine Zeta-Jonesin, Anthony Hopkinsin ja Byung-hun Leen kanssa. Molemmat elokuvat kertovat palkkamurhaajista, entisistä sellaisista; Bruce Willisin Frank Moses ja John Malkovichin Marvin Boggs ja nykyisistä; Helen Mirrenin Victoria, Zeta-Jonesin Katja ja Leen Han. Elokuvasarjan alkuasetelma on se, että Willisin Frank Moses on ikään kuin eläkkeellä, mutta hänet halutaan jatkuvasti tappaa.

Monta kertaa jatko-osissa on se pelko, että ovatko ne yhtä nautittavia kuin jatko-osat. Tässä ei ole sitä pelkoa, sillä RED 2 on melkein kuin katsoisi RED (ykkösosan) uudelleen. Juonen rakenne, yliampuvat toimintakohtaukset ja kieli poskessa-tehty huumori jatkuvat täysin samanlaisina kakkososassa. Ottaen huomioon, että ykkösosa ei ole mitään Shakespearea, en tiedä voiko kakkososan älylliseltä simulaatiolta paljon odottaakaan. Päin vastoin, on jopa täysin suotavaa, että elokuvat ovat niin samanlaisia, sillä kyseessä ei olekaan mikään Shakespeare-wannabe-teos. Tämä on nautittavaa viihdettä ja annetaan sen siis olla sellaista.

Kuten sanottu, nautin tästä konseptista suunnattomasti. Tällälailla kuuluu toimintakomediat toteuttaa. Kaikki kohtaukset ovat todella siistejä ja saavat haukkomaan henkeä, hahmot ovat todella badasseja ja huumori on tarpeeksi kevyttä pitämään tunnelman soljuvana. Mikäs tässä siis, nautinnollinen leffa, hyvät näyttelijät, jopa minulle entuudestaan tuntematon Byung-hun Lee yllätti positiivisesti, Helen Mirren on tietysti aina yhtä herkullinen ja Catherine Zeta-Jones yksi lemppareitani. Ja vaikka en henkilökohtaisesti ymmärrä John Malkovichin näyttelijän uraa (minusta hän on yksi mieleenpainumattomimmista kasvoista, joita tiedän) ei hänkään tässä varsinaisesti petä. Tämä on myös laatuesimerkki siitä, että elokuva ei yritä olla muuta kuin se on. Hyväksyy oman tyylilajinsa ja kohdeyleisönsä ja antaa palaa, anteeksipyytelemättä. Siksi: yllätän ehkä itsenikin, näin positiivisella arvostelulla:

...=)

Broken City (Broken City)

Brian Tuckerin esikoiskäsikirjoitukseen perustuva klassisen tyylikäs rikostrilleri Broken City valmistui Allen Hughesin ohjaamana vuonna 2013.

Billy Taggart (Mark Wahlberg) on entinen NYPD:n rikosetsivä ja nykyinen yksityisetsivä. Hän sai potkut seitsemän vuotta sitten, kun ampui kylmäverisesti rikollisen, joka oli aiemmin raiskannut ja murhannut nuoren naisen nimeltä Yesenia Barean. Oikeudessa murhaa ei pystytty kuitenkaan todistamaan, sillä New Yorkin pormestari Nicholas Hostetler (Russell Crowe) eväsi todisteita murhaoikeudenkäynnistä. Taggart siis kuitenkin menetti työnsä. Kun siis seitsemän vuoden päästä murhasta, pormestari soittaa Billylle tarjoten tälle hommaa isoa rahapalkkota vastaan, on Billyn reaktio automaattisesti myönteinen - hänen tulee paljastaa Hostetlerin vaimon Cathleenin (Catherine Zeta-Jones) suhde toiseen mieheen. Billylle kuitenkin paljastuu uusien tilanteiden valossa, että ehkä hänen olisi tullut miettiä edes kahdesti suostuuko hän työhön.

"Broken City on erittäin tyylikäs, urbaani, jopa hienostunut."

Tässä on kyse juuri sellaisesta perinteisestä trilleristä, jossa olemme päähenkilön kanssa täysin tietämättömiä pahiksen oikeista touhuista ja meitä johdatellaan kuin hiirtä labyrintissä - juuri sellaisesti trilleristä, joista pidän. Mysteeriset, elegantit hahmot ja alati vaihtuvat juonikuviot ovat jotenkin huumaavia. Innostun sellaisesta. Olen koko ajan elokuvan otteessa miettien mitä oikeasti tapahtuu ja yrittäen pysyä kiemurtelevan juonen perässä. Oikein hyvä trilleri on silloin kun loppuratkaisu on täysin ennalta-arvaamaton, siihen ei ihan päästä Broken Cityn kanssa, mutta silti matka on täysin viihdyttävä.

Jännitys- poliittinen -, rikoselokuvana Broken City on erittäin tyylikäs, urbaani, jopa hienostunut. Liikumme New Yorkin yläluokan ja työväenluokan etsivän välillä ja erityisesti kontrastia tuo juonen päähuomion keskittyminen Bolton Villagen aluerakennuskohteen (kuten käännöskirja kääntää sanan "project") ja pormestarin Wall Street - yritys - kauppaskeeman välillä. Valitettavasti, vaikka pidänkin kovasti tästä tunnelmasta, ei käsikirjoitus onnistu sitomaan näitä maailmoja yhteen ja täten jättää juonenkin hieman vaisuksi ja aukkoiseksi. Lopusta, toisin sanoen puuttuu se iso huipennus, joka katsojalle pitäisi paljastua, pormestarista ja tämän liittymisestä tähän New Yorkin "slummialueeseen". Tämä ei kuitenkaan kaada koko elokuvaa, sillä juoni keskittyy myös muihin asiohin, kun siihen sotketaan mukaan esimerkiksi toinen murha ja Taggartin tyttöystävän tarina ja heidän suhteen kohtalo.

Elokuvassa on hienoa sen tyylikkyyden lisäksi henkilöhahmot, yhteiskunnallinen ote ja hyvä maku, jos näin voi sanoa. Henkilöhahmot ovat mielestäni mielenkiintoisia, osaltaan perinteisiä arkkityyppejä, mutta niin, että ne eivät ole kliseitä. Ja hienonäyttelijäkaarti saavat nämä hahmojen klassiset kaavat kuitenkin täytettyä niin, että saamme paljon sisältöä ehkä muuten stereotyyppisiin, kliseisisiin hahmoihin. Joten iso kiitos elokuvan miellyttävyydestä vierii siis näyttelijöille, jotka parasta antia ovatkin; Oscar-voittajat Russell Crowe ja upea Catherine Zeta-Jones sekä Oscar-ehdokas Mark Wahlberg. Myös Kyle Chandler ja Jeffrey Wright antavat sivuosissa parastaan.

Russell Crowe antaa parastaan kun hän saa esittää hahmoa, joka ei ole miltä kuin näyttää. Hänellä on upea taito, luoda monta kerrosta moniulotteiseen hahmoon ja saada niillä aikaan täydellisen ajoituksen, hiotun kuvaelman hahmosta, jonka luulemme tietävämme (tästä esimerkkeinä Kaunis mieli, Mainio vuosi, L.A. Confidential jne.) Crowe nauttii saadessaan tulkita hahmoa niin, että saa siihen kaksi ulottuvuutta, joiden kanssa voi taiteilla. Hänen roolitettaminen elokuvan keskushahmoksi, josta emme tiedä kaikkea, oli siis todella viisas päätös ja hän suorittaa roolinsa loppuun asti.

Mark Wahlberg on täysin kotonaan roolissaan. Hän on esittänyt näitä macho-sankari-rooleja ennenkin ja aina hän saa niihin samaa uskottavuutta, karismaa ja luontaisuutta, jotta katsojan on helppo olla hänen puolellaan ja ihailla häntä. Wahlberg on mielestäni yksi parhaita näyttelijöitä, sillä hän on katu-uskottava, kyllä ja tämä tekee hänestä läsnäolevan, ehkä jopa arkisen oloisen, jotta hänestä tulee uskottava. Wahlbergilla on myös juuri sopivaa tyyliä näin eleganttiin rikoselokuvaan sopivaksi. Hänessä on myös klassista elokuvatähtimaisuutta.

Catherine Zeta-Jones on toinen suosikkinäyttelijäni. Sen lisäksi,että hän on ehkä historian kaunein kasvo valkokankaalla, hänellä on paljon energiaa, paloa ja intohimoa omistautua rooleihinsa ja saada niistä parhaat irti. Zeta-Jones on huomion varastava, varma näyttelijä, joka ei pelkää hahmojaan vaan omistaa ne täysillä. Hän elää tunteet kuin ominaan ja siksi hän on näyttelijänä erittäin luova. Broken Cityssa hänen työnsä on monitahoista, viileää, mielenkiintoista, vastaten täysin elokuvan tasoon tyylissä.

Yhteiskunnallinen ote. Kun on kyse pormestarista, ei tätä voi välttää. Ote ei kuitenkaan ole liian puiseva ja poliittinen, vaan rikos-trilleri-mysteeri silti säilyy. Se on vain heijastettu yhteiskunnalista taustaa varten. Tarkoitan vain, että Broken Cityn motiivit löytyvät yhteiskunnasta ja pidän tästä. Pidän korruptoituneista kuvaelmista kaupungeista, jotka yrittävät löytää toivoa pyhimyksenä pitämästään diktaattorimaisesta johtajasta. Ei se nyt ihan näin kärkästä ole Broken Cityssa, onhan kyse kuitenkin modernista New Yorkista, mutta lähtöasetelma on sama. Valta on kuin huume, voisi kiteyttää yhden elokuvan ajatuksista. Ketä pitää vastuussa ja mistä? - on toinen. Hyvää makua elokuvassa osoittaa Allen Hughesin tunnelmallinen ohjaus ja tietenkin New York. Erityisesti tarinat mielestäni sopivat suurkaupunkeihin kun kyse on rikollisuudesta ja murhasta, tällöin jotenkin idea siitä, että et ole koskaan yksin, korostuu.

Side Effects (Side Effects)

Side Effects on Oscar-voittaja Steven Soderberghin ohjaama psykologinen trilleri, joka valmistui vuonna 2013. Sen pääosissa on Oscar-ehdokas Rooney Mara, Oscar-ehdokas Jude Law, Oscar-voittaja Catherine Zeta-Jones ja Channing Tatum. Elokuvan käsikirjoitti Scott Z. Burns.
     Emily Taylorin (Mara) aviomies Martin (Tatum) pääsee vankilasta, jonne joutui sisäpiirikaupoista. Asioiden pitäisi sujua nyt paremmin, mutta Emily masentuu. Häntä alkaa hoitamaan psykiatri Tri. Jonahthan Banks (Law), joka määrää tälle erinäköisiä lääkkeitä, mutta vasta Ablixa-niminen lääke tehoaa. Siinä on vain yksi mutta; lääkkeen sivuvaikutuksena on unissakävely. Tapauksen hoidossa Banksia neuvoo myös Emilyn entinen psykiatri Tri. Victoria Siebert (Zeta-Jones). Alun jälkeen elokuva lähtee kulkemaan läpi lukuisten salaliittojen ja huomaamme kaiken olevan toisin kuin aluksi luulimme.
      Oli melko outoa kirjoittaa tuo viimeinen lause tuohon juoniselosteeseen, mutta ilman sitä elokuvasta saa liian toisenlaisen kuvan, mitä se oikeasti on. Itsellä ainakin oli mielessä Soderberghin aikaisempi elokuva vuodelta 2011, nimeltä Contagion ja ajattelin elokuvan kertovan lääkkeiden sivuvaikutuksista, mutta siitä elokuvassa ei ole ollenkaan kyse. Joka tapauksessa, olin hieman pettynyt, sillä minusta elokuva sivuvaikutuksista ja masennuksen seurauksista olisi ollut jopa mielenkiintoisempi. Käsikirjoitus oli lapsellinen. Juonesta yritettiin tehdä liian monimutkainen ja ennalta-arvaamaton, jolloin itse elokuvan laatu on huonompi, sillä niin paljon joudutaan uhraamaan saadakseen aikaan katsojan hämmennys. Tietyt juonelliset ratkaisut olivat tekaistun ja epäuskottavan oloisia. En myöskään pitänyt epäuskottavuudesta hahmojen kohdalla, sillä minun on vaikea uskoa kahden psykiatrin toimivan näin epäeettisesti. Steven Soderbergh on kylläkin luonut upean tunnelman, ehkä parhaimman, mitä on elokuviinsa vielä saanut. Ohjaus on siis saanut elokuvasta sen parhaat puolet irti. Mikä minua taaskin ajoi elokuvan pariin, oli upeat näyttelijät.
     Rooney Mara on syvällinen ja vaikuttava näyttelijä. Hän selvästi nauttii ihmispsyyken murtamiseasta ja sen yksityiskohtaisesta tulkinnasta. Hän ei täysin hallitse omia ilmeitään eikä osaa kunnolla yhtenäistää roolia tai tehdä siitä mielenkiintoista, mutta hän on tunnollinen ja kärsivällinen ja halukas. Heittäytymiskykyä voisi olla lisää, mutta silti Mara on todella lupaava näyttelijä, joka kantaa elokuvaa upeasti pääroolissa.
     Jude Law on mielenkiintoisessa roolissa ja osaa tasapainottaa sitä erittäin kypsästi. Hän on luonteva. Law tekee hahmosta uskottavan ja aidon. Hän lähestyy hahmoa uskottavuuden kautta ja tekee roolista syvällisen ja hiotun. Law:lla on kyky vastanäytellä poikkeuksellisen hyvin ja hän on parhaimmillaan päästessään intensiiviseen keskusteluun toisen hahmon kanssa. Hän ymmärtää loistavasti hahmon ihmisyyden ja siten pystyy tekemään tälläisistä kohtauksista dramaattisia ja jopa taiteellisia.

     Catherine Zeta-Jones on vireessä. Hän on aina vireessä. Hänen roolisuorituksensa on huippuluokkaa. Hän hallitsee itsensä täysin, tietää upeasti mitä tekee ja jokainen ele, jokainen repliikki ja jokainen ilme on hiottu täydellisyyteen. Hän salaperäinen ja kiinnostava. Zeta-Jones leikittelee hahmollaan ja luo siihen yhtenäisyyttä ja virheettömyyttä. Hän tulkitsee hahmoa vahvasti ja tekee siitä uskottavan että mielenkiintoisen. Hän hallitsee kameran edessä näyttelemisen upeasti ja hän on täysin harmoniassa vuorosanojensa kanssa. Tässä roolissa hän luo hahmoon sisäistä tunnetta, katsoja ikään kuin näkee, mitä hahmo ajattelee, vaikka hahmo ei mitään sanokaan; tämä on upeaa näyttelemistä ja Zeta-Jones on ehdottomasti elokuvan parhaimmistoa. Jokainen nyanssi, jokainen katse on silkkaa virheettömyyttä.
     Channing Tatum on myös hyvässä vauhdissa. Häneen on helppo samaistua ja hän saa rooliinsa maanläheisyyttä, inhimillisyyttä ja energiaa. Tatum kykenee kypsään näyttelemiseen, jossa on tietoinen itsestään niin hyvin, että pystyy heittäytymään ja antamaan vapaamman roolisuorituksen. Hän hioo hahmoaan luontaiseksi ja realistiseksi, ehkä jopa arkiseksi, mikä tekee näyttelemistä aina paljon vaikeampaa ja Tatum onnistuu tavoitteissaan ja saa hahmonkin motiivit hyvin tuotua esille sekä tulkitsee tämän tunteita ja mieltä ammattilaisen tavoin.
     Side Effects ei ole miltä näyttää. Se saattaa olla täyttämättömien lupausten kehto tai sitten se on hyvin hiottu, intensiivinen draama. Käsikirjoitus on hieman lapsellinen ja mitättömille hahmoille on annettu ehkä hieman liian paljon ruutuaikaa, siitä huolimatta Side Effects onnistuu kuitenkin, jospa vain juuri ja juuri, mutta joka tapauksessa, tekotaiteeellisuuden ja kokonaisuus on hyvin esteettisesti puhdas sekä mielenkiintoinen. Kaiken kaikkiaan sopiva elokuva.

8-

...=)

Rakkauden resepti (No Reservations)

Alkuperäinen arvostelu julkaistu 31. 08. 2013
Uudelleen arvosteltu 2.7.2015

Rakkauden resepti on vuonna 2007 valmistunut romanttinen komedia-draama, jonka ohjasi Scott Hicks. Sen pääosissa on Oscar-voittaja Carherine Zeta-Jones ja Aaron Eckhart. Sivuosissa on Oscar-ehdokkaat Patricia Clarkson ja Abigail Breslin.

     Rakkauden resepti kertoo Kate Armstrongista, taitavasta kokista, jolla ei ole elämää keittiön ulkopuolella. Hänen todellisuuttaan järisyttää hänen siskonsa kuolema ja hänen kontolleen jäänyt siskontyttö, joka hänen tulisi nyt kasvattaa ja hän haluaisi vain kokata. Katen pomo, ravintoloitsija Paula palkkaa myös uuden apukokin Nick Palmerin, josta Kate ei voisi vähempää olla kiinnostunut. Kate kannattaa suuresti ranskalaista keittiötä, kun taas Nick suosii italialaista. Kate on intohimoinen ja hän käy myös terapiassa hänen pomonsa käskystä. Kate ei saa yhteyttä sisarentyttöönsä, mutta Nick saa.
Lupasin itselleni blogia aloittaessani ja matkankin varrella, että en rupeaisi uudelleenarvostelemaan mitään. Sitten vaan näkisin, mitä mieltä olen elokuvasta ollut silloin kun olen siitä arvostelun kirjoittanut. Joudun kuitenkin pyörtämään sääntöäni tämän yhden elokuvan tapauksessa, josta en olisi voinut olla enempää väärässä.

Ensikatsomalta elokuva oli hauska ja viihdyttävä. Catherine Zeta-Jones tietysti hurmasi, mutta samalla yleistin elokuvaa vain yhdeksi romanttiseksi komediaksi muiden joukossa. Nyt, useamman katselukerran jälkeen, olen vakuuttunut, että kyseessä on yksi parhaimmista näkemistäni elokuvista.    

Rakkauden resepti on armottoman viihdyttävä elokuva. On poikkeuksellista löytää tälläinen helmi romanttisten komedioiden loputtomasta listasta, mutta Rakkauden resepti on uudenlainen, virkeä elokuva, joka vangitsee katsojan mielenkiinnon. Mikä tekee tästä elokuvasta niin hyvän on, miten se suhtautuu aiheeseen. Katsojalle tulee oikein nälkä elokuvaa katsoessa. Ruoka on otettu intohiomoisesti tärkeäksi aspektiksi elokuvan kokonaisuutta ja elokuva onnistuu upeasti tuomaan nimeonmaan ruuanlaiton taiteen katsojalle selväksi.

On kuin elokuva olisi luotu vain minulle. En saa tarpeekseni romanttisista elokuvista, joiden pääosassa on kaksi omalaatuista hahmoa, jotka selvästi kuuluvat toisilleen, mutta eivät vielä itse sitä heti tajua. Tälläisistä aineksista syntyy parhaimmat tarinat - tarinoista lumoavimmat. Tämän lisäksi, kuten totesin, elokuvan aihemateriaali on ruoka ja mikä parempi konteksti rakkaustarinalle on kuin ruuanlaitta, sen kauneus, makuaisti, paletti, maut, sinfonia, harmonia.

Erityisesti mikä on kuin mauste ruuan päällä, on tässä elokuvassa Phillip Glassin tunnelmallinen pianomusiikki. En tiedä paljoa musiikista, mutta hänen wikipedia-sivuaan opiskelleena, voin todeta, että hänen tyylinsä on taidetta. Samainen wikipedia-sivu kuvailee hänen tyyliään minimalistiseksi, mutta samalla hän käyttää niin sanottuja toistuvia rakenteita. Rakastan tälläistä elokuvasävellystä, jossa samaa kaavaa soitatetaan läpi elokuvan ja se saa eri muotoja ja eri värejä ja elokuvan lopussa seisoo itsenäinen, täydellinen kokonaisuus. Glass on ehdottomasti tämän elokuvan sävellyksen myötä lempielokuvasäveltäjäni. Hänen työnsä on niin hienostuneen täydellistä. Tämä on myös täydellinen esimerkki siitä, että kyllä sitä musiikkia saa elokuvissa käyttää. Se ei tee elokuvasta kliseistä tai kornia, päin vastoin, se tekee siitä, mitä se on.

Elokuva on täydellinen. Sen huumori on osuvaa, sen tunnelma puoleensavetävää. Elokuvasta ei löydy tylsää kohtaa. Rakastan tätä elokuvaa ja kokemuksella tiedän, että se kestää monta katselukertaa. Luonnollisesti elokuvan upeutta minun silmissäni edesauttaa yhden lempinäyttelijäni, Catherine Zeta-Jonesin läsnäolo.

     Sen lisäksi, että Zeta-Jones on jumalaisen kaunis, on hän karismaattinen ja vetovoimainen tähti. Hän käyttää hyväkseen energistä persoonaansa ja luo hauskan ja sympaattisen hahmon. Hän on varsin uskottava, mutta ennen kaikkea hän on mielenkiintoinen. Hän pelaa todella hyvin yhteen kaikkien näyttelijöiden kanssa ja hän on todella luonteva ja miellyttävä. Hän vastaa hyvin elokuvan tasoon ja kantaa hyvin elokuvaa harteillaan. Hän tietää mitä hänen tulee tehdä ja mihin hänen ei kannata keskittyä.

Teos on siis yksi lempielokuvistani. Minusta se on ajattoman upea ja vaarallisen aliarvostettu. Harvoin elokuva onnistuu olemaan samaan aikaan romanttinen, kliseetön, hurmaava, hauska, surullinen, tunnelmallinen, voimauttava, herkullinen - toisin sanoen kaikkea, mitä elokuvakokemukselta voi odottaa.


   

 

...=)