Naapurini Totoro (My Neighbor Totoro)

Naapurini Totoro kertoo Satsukista ja Meistä, siskoksista, jotka muuttavat isänsä kanssa Tokion liepeille, maaseudulle. He rakastuvat vanhaan, puiseen taloonsa ja viereiseen metsään, täynnä taikaolentoja. Metsänhaltija on Totoro, lempeä ja hyvä, karvaisen pehmeä, jättiläis-peikko. Loppujen lopuksi siis todella pelkistetty tarina, mutta niin taianomainen.

Kyseessä on japanilainen anime-elokuva. Eli periaatteessa animaatiosta. Elokuvan on ohjannut legendaarinen Hayao Miyazaki. Ja täytyy sanoa, että onpa ihana elokuva. Se vangitsee täydellisesti lapsuuden ajan viattomuuden.

Miayazaki on kertonut (dokumentissa Unten ja hulluuden valtakunta), että ei käytä käsikirjoitusta. Hän hän ei halua työstää elokuviaan minkään kaavamaisten ohjesääntöjen mukaan. Täten elokuva ikään kuin muokkaa häntä eikä hän elokuvaa. Tämän kaiken kyllä havaitsee Naapurini Totorossa. Elokuvan rakenne on niin uniikki ja siten niin upea. Elokuva alkaa täyteen pakatun mopoauton kiitäessä pitkin japanin peltoteitä kohti uutta taloa. Sitten suuri osa elokuvan ensimmäisestä puoliskosta kuluu kuvatessa siskosten tutustumista uuteen taloon. Jokaisen oveen takaa löytyy jotain uutta ja ihmeellistä. Tässä vaiheessa on mahdotonta tietää, mihin elokuva on kulkemassa. Tietenkin heidän naapuri Totoro esitellään ja tästä alkaakin elokuvan valloittava toinen puolisko, jossa tytöt voivat kasvattaa jättiläismäisiä puita ja lennellä kissabussin kanssa yli japanilaisten peltojen.

Monesti kun kuvataan nuoria lapsia oppimassa ja kehittymässä, nauttimassa lapsuuden yksinkertaisista iloista, on elokuvissa se vaara, että se halutaan taivuttaa rikki. Jokin hahmoista kuolee tai muuta vastaavaa traagista tapahtuu, ikään kuin rikkomaan sitä viattomuuden kuplaa, jossa kaikki nuoret lapset elävät, jotka eivät vielä ole kohdanneet niin sanottuja elämän realiteettaja. Naapurini Totorossa ei onneksi ole tätä vaaraa. Kaikki on ihan perheystävällistä ja on onnellinen loppu ja hyvä mieli.

Sen sijaan, kuten tuo yllä mainittu Unten ja hulluuden valtakunta-dokumentti kertoo, niin samaan aikaan valmistunut Miayazakin studion, studio Ghiblin elokuva Tulikärpästen hauta (, jonka ohjasi Miayazakin kollega Isao Takahata) on huomattavasti synkempi aihemateriaaliltaan. Ilmeisesti (wikipedian mukaan), jopa niin synkkä, että kun koeyleisölle esitettiin ensin tämä pehmompi elokuva Naapurini Totoro, joka ilmeisesti siis ihastutti yleisön tähän koskettavan herkkään maailmaan ja sen perään esitettiin Tulikärpästen hauta, joka ilmeisesti (en ole ks. elokuvaa nähnyt) eivät katsojat pystyneet katsomaan sitä loppuun. Jos taas Tulikärpästen hauta esitettiin ensin, eli elokuva jossa päähenkilöt kuolevat ja sen perään Naapurini Totoro, pystyivät he katsomaan Naapurini Totoron loppuun. En usko, että itse pystyisin katsomaan edes Tulikärpästen hautaa, kun tiedän mistä se kertoo ja miten se siis loppuu, varsinkin kun melkein itken Naapurini Totoron puhtaudelle ja kauneudelle pelkästään.

Tämä on siis kaikin puolin suositeltava elokuva. Aito, puhdas kokemus, todelliselta mestarilta Hayao Miyazakilta. Totoro, Mei ja Satsuki ovat sympaattisia ja tuo Miayazakin niin loistavasti kuvaama vehreä maaseutumaailma on niin taianomainen, että sieltä ei halua poistua. Yksi parhaita animatioelokuvia, joita minä olen nähnyt, ja en edes hirveästi välitä animaatiosta.

Hyvää pääsiäistä!

Hyvää pääsiäistä.

En tiedä perustavatko kaikki pääsiäisestä, ei se nyt mikään joulu sentään ole, mutta meillä ainakin yleensä pääsiäiseen on kuulunut kaikki perinteiset suklaamunan etsimiset sun muut. Tänä vuonna nämä jutut jäänevät vähän vähemälle, mutta silti on ihan kiva saada taukoa kaikkeen arkirutiiniin ja herkutella suklaalla, murehtimatta sen kummemmin niistä kaloreista ja dieeteistä sun muista.

Anyways, tämä on leffablogi, joten:

(harvoin jaan mitään tv-vinkkejä, mutta jos nyt pääsiäisenä ei muuta tekemistä ole, niin)

YleTeema lähettää Miyazaki teemaviikonlopun, eli näyttävät tv:ssä Naapurini Totoron ja Laputa- Linna taivaalla leffat ja sen päälle jotain dokumentteja aiheesta. Olen tästä itse ainakin todella innoissani. Jotain taukoa siihen alituiseen "näytetään tämä Kurkunleikkaajien saari miljoonannen kerran tässä kuussa"-kamaan mitä Suomen tv:stä yleensä tulee. Asiaa tekee vielä iloisemmaksi minun kohdallani, että en ole itse asiassa nähnyt kumpaakaan noista (klassikko)elokuvista. Ainakin Naapurini Totoron meinaan katsoa, sillä niin paljon kuulen siitä puhuttavan koko ajan. Ja onhan Miyazaki ylistetty elokuvaohjaaja ja minulla ei vielä oikein ensikosketustakaan hänen maailmansa ole. Joten nyt on korkea aika. Itse asiassa olen nähnyt Liikkuva Linna-elokuvan, mutta siitä on jo aikaa ja en silloin ollut niin intona elokuviin kun nyt olen, joten en edes muista tajunneeni mitä katsoin, saatikka, että muistaisin itse elokuvasta jotain. Anyways....

Niin. Hyvää pääsiäistä ja palaan asiaan Naapurini Totoron kanssa.

Vaihtamalla paranee (The Switch)

On kuin joku olisi lukenut ajatukseni ja pistänyt ne elokuvaksi. Toteuttanut suurimman toiveeni. Siis roolittamisen suhteen. Nimittäin tässä elokuvassa on jopa kolme lempinäyttelijääni pääosassa: Jennifer Aniston, Jason Bateman ja Patrick Wilson. Ei elokuva voi olla huono, jos sillä on nämä nimet pääosassa.

Juonesta en niin tiedä. Pikemminkin jonkun painajaiset luettu. Jason Batemanin esittämä Wally ja Jennifer Anistonin esittämä Kassie ovat olleet ystäviä aina. Nyt Kassie on kuitenkin päättänyt hankkia lapsen, vaikka ei elämänsä miestä ole vielä löytänyt. Kassie siis keinohedelmöittää itsensä ja sen kunniaksi järjestää jopa juhlat. Juhlissa Wally vahingossa vaihtaa omat siemennesteensä luovuttajan siemennesteeseen, joka vain sattuu noin vain lojumaan Kassien kylppärissä. Jälkikäteen Wally ei muista tapahtumasta mitään, sillä oli niin humalassa. Kassie muuttaa pois kaupungista ennen pojan syntymää. -Seitsemän vuotta myöhemmin- Kassie ja hänen poikansa Sebastian muuttavat takaisin New Yorkiin ja Wally alkaa huomata yhteneväisyyksiä pojan ja itsensä välillä ja tajuaa, mitä on tehnyt. Poika onkin hänen, mutta hän ei heti pysty kertomaan Kassielle.

No, juoniselostuksesta tuli taas outo ja sekava, mutta pääasiassa juoni on ihan tyhmä. Olen nyt nähnyt elokuvan kolme kertaa. Ensimmäisellä kerralla elokuva tuntui todella huonolta. Keskityin tietysti täysin juoneen ja harmittelin kuinka tyhmä se oli. Sitten toisella kerralla elokuva oli todella hauska. Nauroin ihan ääneen ja nautin suunnattomasti tästä kevyestä viihteestä. Kolmannella kerralla rakastuin tulisesti elokuvaan. Luonnollisesti, mitä vaihtoehtoja minulla olisi, kun näin hyvät näyttelijät. Lisäksi Sebastiania esittävä poika on joku luonnonlahjakkuus. Sebastian on hauska henkilöhahmo ja todella, todella sympaattinen. Elokuvan kannessa tulisi lukea "söpöysvaroitus", mutta se söpöys ei kuitenkaan ole mitenkään imelää tai kornia. Wally ja Sebastian on yksi kaikkien aikojen leffaparivaljakkoja.

Pidän Jason Batemanista, tietysti, se on tullut selväksi. Tässäkin hänellä on itselleen tyypillinen rooli ja hyvä niin. Miksi hänen täytyisi esittää jotain muuta? Hän on niin sanottu "character actor" ja pidän tästä hahmosta, joten hyvä hyvä! Jennifer Aniston on luonnollisesti puhdasta laatua, vaikka hän tässäkin vähän hautautuu tälläisen romanttisen komiikan alle, tuollaiseen kiltin naapuritytön rooliin, mutta häntä on ilo katsoa, oli hän missä roolissa tahansa. Patrick Wilson on myös hyvä. Hänen kasvonsa ovat näyttelijänkasvot. Ja olen puhunut tästä ennenkin. Minusta hän on vaarallisen "typecastattu" (mikä on tuon suomenkielinen vastine?) tälläiseen komean miehen rooliin, mutta kun katsoo hänen kasvojaan ja silmiään, niissä tapahtuu niin paljon. Ne ovat niin ilmaisevat, hän pystyy silmillään sanomaan enemmän kuin huonompi näyttelijä tuhannella vuorosanalla. Kohtaus, jossa hän on kosimassa Jennifer Anistonin roolihahmoa ja Jason Batemanin Wally keskeyttää hänet, kehotan katsomaan Wilsonin silmiä. Hän on jopa liian hyvä tälläiseen kevyeen draamaan.

Niin, vaikka ainekset elokuvaan olisi ties kuinka hyvät, ei tämäkään elokuva kauheasti pysty lähtökohdistaan nousemaan. Se on aikalailla kevyttä hömppää, joka sortuu ajoittain todella riipaiseviin kliseisiin, että ensimmäisellä katselukerralla tosiaan tekee pahaa. Mutta hahmot ovat todella sympaattisia. New York on taas oma roolihahmonsa ja kevyenä viihteenä elokuva toimii tosi hyvin tai siinä, että saa todistaa näiden näyttelijöiden pelikenttää, jossa he liikkuvat niin, niin sulavasti. Ja jos Episodi saa antaa uusimmalle Fast and Furious-leffalle neljä tähteä, niin saan minäkin antaa neljä tähteä tälle! (kukin genre omalla asteikollaan, kuului perustelut...)

...=)