The Morning Show, 1. tuotantokausi

Steve Jobs perusti Applen vuonna 1976 (yhdessä Steve Wozniakin ja Ronald Waynen kanssa). Ensin tulivat tietokoneet, sitten matkapuhelimet, sitten tabletit, mp3-soittimet ja viime vuonna Apple lanseerasi oman suoratoistopalvelunsa, nimeltään Apple TV +. Voi vain kuvitella, mitä yhtiön tulevaisuuteen vielä kuuluukaan.

Apple on bisneskirjojen jonkinmoinen puolijumala. Sen markkinointikikat, liiketoiminta ja yrityskaari käyvät validina esimerkkinä tyyliin jokaiseen teoriaan. Voisi helposti sanoa, että Apple on yksi maailman vaikutusvaltaisimpia yrityksiä.

Luonnollisesti Apple TV + -palvelun lanseeraustilaisuus muistutti kuin jotain antiikin aikaista jumalanpalvontarituaalia, kun Steve Jobs -teatterin lavalle Apple Parkissa kärrättiin maailman vaikutusvaltaisimpia kasvoja Jennifer Anistonista aina Oprah Winfreyyn asti.

Odotukset palvelun lippulaivaohjelmaa, The Morning Showta kohtaan olivat siis valtavat. Reese Witherspoon on todistanut itsensä yhdeksi aikamme upeimmista televisiotuottajista ja tekijöistä sekä kaiken lisäksi The Morning Show merkkasi jonkinlaista suurta comebackia Jennifer Anistonille televisiosarjoihin.

The Morning Shown aiheena on #MeToo -liikkeen jälkimainingit. Asetelma on tuttu esimerkiksi oikean elämän amerikkalaisesta aamuohjelma Today Showsta, jonka pitkäaikainen juontaja Matt Lauer sai lähteä amerikkalaisten herättäjän pallilta, kun kävi ilmi hänen seksuaalisesti ahdistelleen nuoria, naispuolisia työntekijöitään.

Mitch Kessler (Steve Carell) on The Morning Show -nimisen aamu-uutisohjelman juontaja yhdessä pitkäaikaisen juontoparinsa Alex Levyn (Jennifer Aniston) kanssa. Yhdessä heistä on muodostunut jonkinlainen äiti-isä-parivaljakko amerikkalaisille televisionkatsojille. Kun Mitch saa #MeToo-liikkeen seurauksena potkut, jättää hän Alexin yksin selviämään kohun jälkimainingeissa, sekä uuden ja arvaamattoman juontoparin Bradley Jacksonin (Reese Witherspoon) kanssa. Myös kameran takana kuohuu, kun loput työntekijät aina tuotantoassistenteista (mm. Gugu Mbatha-Raw, Bel Powley, Mark Duplass) televisioyhtiön omistajiin (Billy Crudup, Tom Irwin) asti taistelevat omasta asemastaan. Marcia Gay-Harden on televisiokanavan kohun ympärillä sohiva toimittaja.

Sarjan tuotantoarvo on äärimmäisen korkea. Tähän kaadetun raha näkee, kuulee ja haistaa. Kuvaus, lavastus, puvustus, näyttelijät kaikki ovat korkeaa laatua. Samasta laadusta tulee valitettavasti myös vähän noottia. Sarjan ilme on tummansininen, tummanharmaa, sävyltään monotoninen. Tämä on sinänsä ihan kivan näköistä, mutta kun sarjaa joutuu katsomaan suoratoistopalvelusta, jota itse ainakin käytin läppäriltäni. Se tarkoitti sitä, että läppärin näyttö peitti valtaosan kohtauksista niin, ettei siinä nähnyt täysin, mitä tapahtui. Tällaiseen suoratoistopalveluun olisi sopinut siis jonkun muun värinen sarja.

Myöskään Apple TV+:n käyttöliittymä ei ollut mieluisa. Edellisestä jaksosta ei päässyt kätevästi seuraavaan, vaan se seuraava jakso piti aina klikkailla lukuisan valikon kautta päälle. Itse painikkeet sivustolla olivat hivenen pieniä ja piilotettuja. Toista -näppäin pitäisi olla mielestäni mahdollisimman näkyvillä ja isolla, ettei sitä joutuisi kissojen ja koirien kanssa etsimään.

En myöskään pitänyt sarjan tunnari-introsta. Se kesti aivan julmetun pitkään, eikä siinä ollut mitään mielekästä katsottavaa. Animoidut värikkäät pallot pomppivat tekijänimien vierellä. Kuin jossain lasten ohjelman introssa. Eikä se sopinut sarjan vakavaan ja dramaattiseen tyyliin lainkaan.

No lunastiko sarja odotukset? Ensimmäinen jakso on vaikuttava. Se imee sarjaan mukaan ja tuuttaa sarjan rytmin, hahmot ja tapahtumat katsojalle ryminällä. Sarjan premissi on mielenkiintoinen. #MeToo-liikkeestä on kyllä viime vuosina puhuttu paljon. Joku saattaisi sanoa jopa liikaa. Nyt alkaa näitä #MeToo-sarjoja ja elokuviakin olla iso liuta tehtynä. Mutta The Morning Show ottaa siihen mielenkiintoisen kulman. Se melkein kuin sirpalemaisesti käsittelee aiheen jokaisen puolen. Jokainen sarjan hahmo edustaa vähän omaa näkökulmaa ja mielipidettä koko sosiaalisen oikeudenmukaisuuden liikkeeseen.

Löytyy hahmoja niille, jotka pitävät #MeToota noitavainona, löytyy hahmoja niille, jotka pitävät #MeToota tärkeänä ja tavoiteltavana. Ja löytyy hahmoja myös niille, jotka katsovat koko liikettä vähän kauempaa ja pohtivat #MeToon suhteellisuutta laajempana yhteiskunnallisena asiana. Aiheesta käydään tietysti myös sarjan mittaan keskustelua ja siitä käytävä dialogi on yllättävänkin kattavaa.

Hieman sarja jää kuitenkin aiheen painon alle. Monellakin tapaa. Hahmot ei mielestäni oikein ehdi kehittyä ihmisiksi #MeToo-aiheen ulkopuolella. Ne muodostuvat jollain lailla liikaakin vain välineiksi käsitellä aihetta, ja siksi hahmot tuntuvat ajoittain vähän keinotekoisilta. Myöskään sitä ei käsitellä ollenkaan, mitä tulee #MeToo-liikkeen jälkeen.

Ja huomaan, että tämä sama eteenpäin pääsemisen ongelma on vaivanut sarjan tekijöitä. Nimittäin sarjassa ei oikein päästä eteenpäin. Toinen tuotantokausi on tulossa, mutta miten asiat jäivät ensimmäisen kauden finaalissa, niin pahalta näyttää, että toisellakaan kaudella päästäisiin yhtään sen pidemmälle, kun tässä lopussa nyt avattiin sama aihe tavallaan uudelleen auki.

Enkä sano, ettei aiheesta saisi tehdä sarjoja tai elokuvia eikä sitä saisi käsitellä. Totta kai. Se on ajan ilmiö ja äärimmäisen mielenkiintoinen. Ja The Morning Showkin käsittelee sitä monipuolisesti. Mutta hirveästi vastauksia tässä ei saatu. Sen syvällisemmäksi mielestäni meno ei käynyt. Päin vastoin, sarja oli ajoittain jopa hämäävän pinnallinen. Kiinnitti liikaa huomiota dramaattistakin dramaattisemmin aamuohjelman kulissien pienimuotoisiin kähminkeihin, ikään kuin katsoja pitäisi niitä vähänkään tärkeänä tai oleellisina. Siksi sarja tuupertui pahasti, mitä pidemmälle se kulki.

Paremmin The Morning Show käsitteleekin ihmisiä kriisinjälkeisessä tilassaan. Siitä syntyy purevampaa draamaa, kuin The Morning Shown yhteiskunnallisempi analyysi. Ja tällä hahmovetoisemmalla puolella näyttelijät pääsevät revittelemään täysillä.

Jennifer Aniston on heti sarjan ensimmäisistä hetkistä lähtien aivan tulessa. On jopa vaikea katsoa häntä tällaisessa roolissa, kun tämä on niin uusi aluevaltaus hänelle. Mutta hän todistaa, että hänessä löytyy monipuolisuutta ja laajaa tulkinnan repertuaaria. Hämmästyttävintä on, miten hyvin hän pystyy pitämään koossa tulkintansa jopa aivan teatraalisimmissa ja melodramaattisimmissa kohdissa. Ja roolihan on vaikea. Hän joutuu sekä kantamaan päähenkilön vastuun harteillaan, että viemään hahmoaan äärimmäisistä tunnetiloista toisiin yrittäessään selvityä vaikean tilanteen ja vaikeiden ihmisten keskiössä. Upea roolisuoritus.

Minun huomioni varasti silti sivuosan Billy Crudup. Hän oli aivan loistava. Olen ennenkin äkkäillyt häntä ties milloin mistä leffojen ja sarjojen sivuosista varastamassa helposti shown päätähdiltä, mutta tässä hän on aivan ennennäkemättömän hyvä. Olisin halunnut seurata hänen hahmoaan paljon enemmän. Hänen viekas hymynsä, salaperäinen luonne ja oudon innostunut asenne olivat maagista seurattavaa. Hän sai jopa aivan mitättömiltä tuntuvat vuorosanat sykkimään elinvoimaa. Hän olisi varmaan yksi niistä näyttelijöistä, joille voisi antaa puhelinluettelon luettavaksi ja se olisi mestarin oppitunti näyttelemisestä.

Myös Marcia Gay Harden vakuutti ja vaikutti. Hänen elämää nähnyt ja sen varrella ehkä kovettunutkin toimittaja oli hyytävä. Steve Carell teki mielestäni hyvin stevecarellmaisen roolisuorituksen. Jos sellaisesta pitää, niin varmasti tykkää tästäkin. Minä en oikein osaa sanoa hänen dramaattisista suorituksistaan. Komedioissa tykkään.

 En puolestaan pitänyt Reese Witherspoonista, Mark Duplassista enkä Gugu Mbatha-Rawista.

Witherspoonin hahmo jäi täysin yksiulotteiseksi. Hiukset eivät sopineet päähänsä ja se hämäsi koko sarjan ajan. Lisäksi hänen haastattelu-kuunteluilmeensä oli suorastaan typerä. Sitä seuratessa tuli mieleen Rachel McAdamsin upea roolityö Spotlight- nimisessä elokuvassa, jossa hän esitti haastattelijareportteria upean uskottavasti. Witherspoon ei. En tiedä, miksi hän oli tässä niin puinen, kun Big Little Liesissa hän oli kuitenkin niin eloisa. Witherspoon on ehkä aina ollut vähän epätasainen. Välillä todella hyvä ja välillä sitten vähän vähemmän hyvä.

Duplassia olen tainnut aikaisemminkin verrata sormien läpi valuvaksi vedeksi ja sitä hän oli tässäkin. Mikä oli suuri pettymys, sillä hänen hahmonsa on melko keskeinen osa sarjaa ja hänen mitättömät näyttelijänlahjansa vähän vesittivät sitä draamaa, mikä muuteen olisi sykkinyt paljon paremmin.

Mbatha-Raw revitteli liikaa. Toisin kuin Aniston, hän ei onnistunut pitämään hahmoaan uskottavana, tasapainossa eikä hallittuna. Sen sijaan hän on epäuskottava, ylidramaattinen ja teatraalinen. Jossain kohtaa olisi voinut vetää iisimminkin, jotta olisi vetänyt katsojaa enemmän mukaan hahmon mielen sisään. Nyt minäkin ainakin jäin vain seuraamaan vierestä, että aha, siinä taas se hermoraunio pimahtaa.

The Morning Show on laadukasta televisiota. Draamaa, johon on panostettu näin paljon, katsoo mielellään. Ja sarjan katsoi mielellään loppuun asti. Löytäisipä siitä jopa toisellekin kerralle tarpeeksi materiaalia katsomiseen. Mutta valitettavasti sarja lässähtää hieman, mitä pidemmälle kuljetaan. Huonoin jakso oli numero kolme, joka kulki täysin paikallaan. Takaumajakson kelailin suoraan läpi, se oli suorastaan turha. Hyvätkään näyttelijät eivät pysty pitämään sarjaa täysin pinnalla, vaan se muuttuu hieman yliteatraaliseksi ja melodramaattiseksi, vaikka mielenkiintoista ilmiötä pyrkiikin käsittelemään monipuolisesti. Lopulta sarjasta jäi vaikutelma hienoisesta varman päälle pelaamisesta. Kuin ei olisi uskallettu tehdä enempää. Aina ei tietysti tarvitsekaan, hyvien näyttelijöiden tulkitsemaa televisio-ohjelmaa katsoo silti. Mutta ei tämä ihan miksikään mestariteokseksi vain nouse.

Arvostelu: Murder Mystery

Kyle Newacheck, jota on vaikea uskoa miehen oikeaksi nimeksi, ohjasi elokuvan Murder Mystery Netflixille, ja siitä on tullut yksi sen suosituimmista elokuvista (Roettgers, 2019). Elokuva on saanut valtaisaa suosiota esimerkiksi People's Choice Award-palkintojen ehdokkuuksissa (Evans, 2019). Kun vielä tähtinä on sellaiset nimet kuin Jennifer Aniston ja Adam Sandler, voi tästä päätellä, että elokuva on ollut valtaisan suosittu yleisön keskuudessa.

Kriitikot ovat olleet vähän vähemmän innoissaan. Hollywood Reporterin kriitikko John DeFore (2019) suorastaan sivalsi elokuvaa sanoilla: "Murder on the Bore-ient Express". Sama piirre oikeastaan leimaa koko Anistonin ja Sandlerin uraa. He takovat miljoonia lippuluukuilla, mutta kriitikot eivät lämpeä. Mielenkiintoisesti molemmat ovat kuitenkin tehneet sellaisia elokuvia kuin Punch-Drunk-Love tai The Good Girl. Synkempiä, monitahoisempia, draamallisempia. Vakavastiotettavia elokuvia. Mikä osoittaa, että he ovat kyllä kykeneviä tekemään niin sanottuja kunnon elokuvia, mutta varta vasten valitsevat projekteikseen suurta yleisöä miellyttäviä, kevyempiä elokuvia, kuten Murder Mystery.

Suomalaisista elokuvabloggaajista muun muassa Mutaa vai tähtiä? -blogi (2019) on käsitellyt elokuvaa: "Yllätyksekseni pätkä olikin viihdyttävä ja paikoittain jopa aidosti hauska." Mikä mielestäni hyvin korostaa elokuva-arvosteluja bloggaavien uniikin katsantakannan ja näkökulman elokuvien maailmaan. Kuin jonkinlainen välitaso ammattikriitikoiden ja suuren yleisön välissä. Erityisesti suomalaiset elokuvabloggaajat tuntuvat pystyvän ymmärtämään sekä kriitikoiden maailman että sen niin kutsutun suuren yleisön mielipiteet. Suomalainen elokuvabloggauskenttä on tärkeä, koska voisi ajatella sen toimivan tulkkina kahden ääripään välillä. Välillä bloggaajat tuovat kriitikoita ja heidän näkökulmaansa lähemmäs suurta yleisöä ja taas toisinpäin.

Käsitteenä suuri yleisö on tietysti hankala. Wikisanakirja (2014) määrittelee sen: "väestö jonkin pienemmän, tiettyyn asiaan vihkiytyneen väestöryhmän ulkopuolella". Käytän sitä tässä arvostelussa nyt paremman sanan puutteessa.

Kun ohjaajan nimi on Kyle Newacheck, on vaikea olla olematta kyyninen. Raha pyörittää maailmaa ja olisi naiivia ajatella taiteen olevan sen vaikutuspiirin ulottumattomissa. Jopa James Vanderbilt, joka ohjasi ja käsikirjoitti valtavan hienon, yhteiskunnallisesti kantaa ottavan poliittisen draaman Truth, vuodelta 2015, on löytänyt itsensä Murder Mystery-kaltaisen teoksen kynän takaa.

Elokuva selvästi hakee jonkinlaista kaikupohjaa vanhakantaisesta elokuvantekemisestä. Los Angeles Timesin kriitikko Justin Chang (2019) kirjoittaa osuvasti, että elokuva esittää itsensä kuin takaisinheittona menneen ajan elokuvantekemiselle, jossa isot elokuvatähdet, barokkityyliset aseet ja salonkikelpoiset temput pystyivät tuottamaan kohtuuttoman määrän iloa elokuvankatsojille.

Yleinen väite, jonka kuulee esitettävän Adam Sandlerin elokuvien yhteydessä, on että hän on keski-iällään muuttunut niin laiskaksi, että käyttää elokuvantekemistä vain tekosyynä päästäkseen matkailemaan pitkin Etelä-Euroopan maita ystäviensä kanssa (Mm. Greenblatt, 2019).

Olisi kuitenkin ehkä hieman yksioikoista olettaa, että tällainen kapitalistinen ahneus olisi yksinomaa halveksittava piirre. Ehkä toinen sana sille olisi myös voimautuminen. Riippuu kysymyksenasettelusta. Ehkä oikea kysymys olisikin, että mitä tulisi tässä maailmassa ja tässä ajassa juhlia? Korostaa? Keskittyä? Onko se väärin, että myös taitelija haluaa mahdollisuuden taloudelliseen riippumattomuuteen? Tai kerätä esimerkiksi pääomaa omien taiteellisempien projektien rahoittamiseen tällaisilla kaupallisilla projekteilla? Tuleeko mitään pesäeroa nykyään, Disneyn hallitsemassa elokuvateollisuudessa, edes tehdä kaupallisen ja itsenäisen taiteen välillä? Onko kaikki lopulta kiinni rahasta?

Vastausta kysymykseen valottaa erityisesti Aniston. Hänhän on tehnyt uraauurtavan uran Hollywoodissa. Säilynyt vuodesta toiseen korkeimmin palkatuiden näyttelijöiden listalla, haastaen jopa miespuoliset kollegansa. Tavoite saattaa tuntua ensi alkuun pinnalliselta, mutta etenkin näin #metoo-liikkeen jälkeisenä aikana, on se saanut osakseen myös erilaista sävyä. Se on voimauttavaa. On voimauttavaa, että Aniston tahkoo rahaa lippuluukuilla elokuvillaan. Ja hän tekee sen anteeksipyytelemättä. Hän tähdittää tasan niin monta suurta yleisöä miellyttävää hittielokuvaa kuin sielu sietää. Ja tasan tarkkaan kerää sen palkkasekin pitkän päivän jälkeen. Ja hyvä niin.

No sitten kysymyksen voi myös asettaa siihen muotoon, että miksi Adam Sandlerilla ei olisi oikeutta tehdä samaa? Maailmassa, jossa on enemmän nälkää näkeviä taitelijoita, kuin nälkää näkemättömiä taitelijoita, voisi ajatella, että Sandler sitten nauttii rahanteosta niidenkin edestä, jotka eivät tule siihen ikinä saamaan mahdollisuutta. On sitä huonompiakin tapoja tehdä rahaa, kuin elokuvat.

Olen kiinnostunut tästä kysymyksestä, että miten taide ja kapitalismi kulkevat käsi kädessä. Erityisesti koska hyvin harva tuntuu kuitenkaan tekevän varsinaisesti kapitalistisia elokuvia. Siinä suhteessa siis, että kapitalismia kritisoivia elokuvia löytyy paljon. Onko elokuvantekijöiden hegemonia vasemmistolaisten puolella? Missä ovat oikeistolaiset elokuvantekijät? Ja jos joku ajattelee, että kaikki elokuvat eivät ole poliittisia, niin turha tarkastella Murder Mysteryä tämän linssin läpi, niin minä sanon, että kaikki elokuvat ovat poliittisia. Enemmän tai vähemmän. Tahallisesti tai tahattomasti.

Oli Murder Mystery tarkoituksella kapitalistinen tai ei, sitä se kuitenkin on. Se on taidetta, joka on suunniteltu kapitalistisin periaattein. Se käsittelee vaurauseroja, mutta ei kritisoi niitä. Päin vastoin, ottaa hyväksyvän suhteen niihin. Kuin ylistää sekä keskiluokkaisia Audrey ja Nick Spitziä (Aniston ja Sandler) että heidän uusia rikkaita ystäviään (ml. Luke Evans, Gemma Arterton, Terrence Stamp). Vaurauseroista tehdään vitsejä, mikä osaltaan tarkoittaa niiden normalisointia.

Elokuvan loputtua viesti on, että keskiluokkaisetkin kansalaiset voivat saada elämänsä seikkailun ja vieläpä ilman rahaa. Tässä ei siis vaadita rikkailta mitään. Ei yritetä murtaa heidän etuoikeuksiaan. Ei mahdollistaa vallankumousta, jotta työssäkäyvällä väelläkin olisi mahdollisuus etelän lomaan edes kerran elämässään. Ei kritisoida millään lailla. Vaan ihaillaan.

Tämä on kapitalistinen elokuva.

Enkä sano, että se on huono tai hyvä asia. Negatiivista kritiikkiä tietysti voisi ajatella ympäristön ja maailman sietokyvyn näkökulmasta, ekologiselta katsantakannalta. Ja tämä on hyvä pointti. Ja tämä nyt solmii yhteen mielestäni pohdintani kapitalismin ja taiteen suhteesta. Mikä on niiden yhteisvaikutus etiikkaan? Voisi ajatella siis näiden kolmen käsitteen käyvän nyt kauppaa keskenään. Se, miten ja millaista taidetta katsomme, vaikuttaa meidän kokemuksiimme maailmasta, taloudesta, politiikasta ja niin edespäin. Mutta myös se, millaisessa maailmassa elämme - ja me elämme kapitalistisessa maailmassa - vaikuttaa siihen millaista taidetta teemme.

NYU-Stern School of Businessin sosiaalipsykologian professori Jonathan Haidt (2015) sanoo, että kapitalismi ja sen luoma vauraus muuttaa luontoa ja ihmistä samaan aikaan. Minkä tahansa keskustelun kestävästä tulevaisuudesta tulisi tunnustaa, ei pelkästään teollisen vallankumouksen tai konsumerismin mukanaan tuomat tuhot, mutta myös niiden tuomat ympäristötietoiset ja ekologiset arvot, teknologiat ja kutistuvat kansakunnat, jotka ovat sen suora seuraus - taloudellisen kehityksen. Kapitalismi muuttaa tietoisuutta. Kapitalismi toi meidät ekologisten kriisien äärelle, mutta kapitalismi myös mahdollistaa sen, että ihmisillä voi olla muitakin arvoja, kuin materialistisia.

Ehkä kapitalismia ei tulisikaan siis ajatella vain päämääränä vaan keinona. Keinona syvempien arvojen kanssa. Mikä tekee kapitalismista - niin ikään myös kapitalistisesta taiteesta - tarvittavaa.

No sitten meillä on murhamysteeri. Audrey ja Nick (edelleen Aniston ja Sandler) kutsutaan rikkaiden ystävien huvipurrelle ja joku kuolee. Köyhemmästä väestä tulee tietysti rikkaan väen syntipukki. Vieläpä ranskalainen etsivä nyrpistää nenäänsä amerikkalaiselle roskaväelle ja kunnon pakomatka sekä kissa-hiirijahti voi alkaa.

Vaikutteet on haettu Christiesta ja Doylesta. Klassista rikosjännitystä. Kaikki samassa huoneessa, yksi etsivä setvimässä monen syyllisen motiiveja, taustoja, alibeja ja niin edespäin. Tällä kertaa rikosjännitykseen on yhdistetty huumoria ja komediaa. Tällaisessa genrekikkailussa on aina vaarana se, että molemmat aspektit elokuvasta vesittävät toinen toisistaan. Murder Mysteryssa tätä paikoittain esiintyy, mutta ajoittain katsoja saa jopa ihan hymähtää jollekin hauskalle kohtauksella ja välillä miettiä hahmojen kanssa, että kukakohan syyllinen tosiaan on.

Oma kysymyksensä on teoksen kulttuurillinen viesti. Sitä kohtaa suhtaudun vähän nyrpeämmin kuin kapitalistista sanomaa kohtaan. Kulttuurieroja tässä elokuva pyöritellään lähinnä vitsien aiheena. Joku tietysti haluaa ajatella, että sananvapauden hengessä kaikelle pitäisi pystyä nauramaan. Mutta tämä piirre on häirinnyt minua Sandlerin elokuvissa aikaisemminkin - ja ehkä tämä limittyy hänen kapitalistiseen tapaansa tehdä elokuvia - hän pitää ihailtavana sellaista moukkamaista junttiutta. Ei ole mitään väliä miten hienotunteinen ihminen on, vaan vain sillä, että näkee asiat jokamiehen silmin. Tavallisen kaduntallaajan. Tällaisellahan ihmisellä on kapitalistisessa yhteiskunnassa sama arvo kuin kenellä tahansa. Oli toinen sitten kuinka sivistinyt, oppinut, kouluja käynyt, asiantunteva tahansa. Jokaisella on demokraattisessa hengessä oikeus mennä laukomaan toiselle omia totuuksiaan, ja näiden totuuksien osakseen keräämä suosio määrittää sen, mikä on oikea totuus.

Tällainen ajattelumaailma henkii ihan Trumpin Amerikkaa. Ei ole väliä onko kuinka osaamaton työssään tahansa, kuinka sopimaton presidentin virkaan, kuinka kokematon, sivistymätön, kykenemätön tahansa; jos osaa myydä itsensä ja huutaa koviten olevansa paras, niin sitten ansaitseekin maailman vaikutusvaltaisimman viran.

Murder Mysteryssä naureskellaan läpi elokuvan kirjoille. Nickin (vieläkin se Sandler) vaimo Audrey (Aniston) lukee murhamysteereitä - kirjoja. Niitä kapistuksia, joita jotkut vielä pitävät käsissään kuin museoesinettä. Ja jostain syystä ne kirjojen lukeminen päätyy elokuvassa vitsin kohteeksi useammin kuin melkein mikään muu. Sillä pelataan taas sen suuren yleisön viihdyttämisen pussiin. Koska tavallinen kansalainen ei enää lue, on siitä ok tehdä vitsiä. Heittää sellaista läppää, että lukeminen olisi tyhmää.

Hiljattain Joe Biden, Yhdysvaltain presidentiksi pyrkivä ehdokas sanoi The New York Timesissa julkaistussa artikkelissa (2019), että hänen vastaehdokkaansa Elizabeth Warren olisi elitisti. Ja hän käytti tätä nimenomaan haukkumismerkityksessä. Olen huomannut, että tästä sanasta on tullut todella yleinen poliittisessa retoriikassa. Kun halutaan vedota tavalliseen kansalaiseen, yritetään vieraannuttaa itsensä niin kauas eliitistä kuin mahdollista.

Tässä ehkä tulee ilmi myös sen suuri yleisö -termin vaikeus. Se aliarvioi tavallista kaduntallaajaa. Samoin kuin poliittisten vastustajien nimittely eliitiksi. Bidenin tapauksessa tuo heitto on tietysti kyseenalainen alunalkenkin. Mikä tekee hänestä vähemmän eliittiä kuin Warrenista? Puhumattakaan heidän poliittisista agendoista. Mutta miksi se on huono asia, että on eliittiä, tai kuten se suomeksi sanottaisiin: valiota, parhaimmistoa? Eikö meidän tulisi haluta joukostamme parhaat poliittisiksi päätöstentekijöiksemme?

Ja tässä tulee nyt ilmi, miksi Murder Mystery on ongelmallinen. Kyllä, se on anteeksipyytelemättömän rahanahnetta elokuvantekemistä - eikä siinä itsessään vielä mitään vikaa. Mutta se, että se ottaa pilkan kohteekseen sivistyksen, älykkyyden, oppineisuuden, tekee siitä laiskaa taidetta. Silloin kapitalismista ja rahasta itsestään tulee itseisarvo. Se ei ole enää väline, jolla tavoitella suurempia arvoja kuten kestävää tulevaisuutta, vaan raha itsessään on päämäärä. Tärkeintä on se, että saa ylennyksen töissä, pystyy maksamaan vaimolleen lomamatkan ja että kuolleen rikkaan ihmisen miljardiperintö ei joudu vääriin käsiin. Vaan oikeisiin käsiin. Ja ne kädet eivät kuulu nälkää näkeville lapsille Afrikassa, vaan sille hätää kärsivälle miesparalle, jonka tarvitsee ostaa lisää bensaa huvijahteensa.

Jos meillä ole muita arvoja kuin raha, niin mitä sitten käy? Emmekö silloin vain päädy Fight Clubin (1999) kuvaamaan tilaan, jossa elämme kuin zombit omassa arjessamme ja haaveilemme ainoastaan, että pääsemme ostamaan Ikean uusimman kulmapöydän ja heittämään vanhan pois.

Fight Club muuten viettää tänä vuonna (Suomen ensi-ilta 12.11.1999) jo 20. syntymäpäiväänsä. Hyvää syntymäpäivää, Fight Club. Olet jo reilusti täysi-ikäinen. Emmekä ole oppineet sinusta mitään. Emme vieläkään pidä huolta toisistamme. Sen sijaan menemme vain syvemmälle ja syvemmälle katatoniseen tilaamme ja kulttuuriimme. Katsomme Murder Mysterya sohvaltamme, koska Netflixissa ei ole muutakaan tai sitten olemme jo nähneet kaiken. Taiteesta on tullut kulutustavaraa. Vai onko se aina ollutkin?

Uuden ajan elokuvana Murder Mystery on aivan nerokas. Siinä ei ole kertakaikkiaan yhtään kulmaa. Se on pyöreä elokuva. Pomppii katsojan edessä, kuin se olisi huoleton lapsi. Kun katsoja työntää sormen sen sisään, se joustaa. Ja hymyilee kuin aurinko. Se sanoo: minäkin käytän yhtä kuluneita kielikuvia. Minäkin haaveilen etelän lomasta rahoilla, joita minulla ei ole, koska rikkaat haluavat lisää ja lisää. Minäkin äänestin Donald Trumppia, koska hän on hyvä äijä. Voittaja. Ja niin olen minäkin, koska niin minulle on sanottu. Trump sanoi niin.

Tai sitten Murder Mystery on vain huoletonta viihdettä, joka hauskuttaa pari tuntia. Ja joka on, oikeasti, ihan viihdyttävä. Päättäkää te. Täällä ei valmiita vastauksia jaella.

Pohdiskelussani käytetyt lähteet:

Chang, J. 15.06.2019. Review: Adam Sandler and Jennifer Aniston look for clues and laughs in a strained ‘Murder Mystery’. Los Angeles Times. Viitattu 07.11.2019. https://www.latimes.com/entertainment/movies/la-et-mn-murder-mystery-review-jennifer-aniston-adam-sandler-20190614-story.html.


DeFore, J. 14.06.2019. 'Murder Mystery': Film Review. The Hollywood Reporter. Viitattu 07.11.2019. https://www.hollywoodreporter.com/review/murder-mystery-review-1218179.


Evans, G. 04.09.2019. E! People’s Choice Awards Finalists Announced; Voting Open Through Oct. 18 – Complete List. Deadline. Viitattu 07.11.2019. https://deadline.com/2019/09/e-peoples-choice-awards-finalists-complete-list-1202710461/.


Glueck, K. 05.11.2019. Biden Attacks Warren as a ‘My Way or the Highway’ Elitist. The New York Times. Viitattu 07.11.2019. https://www.nytimes.com/2019/11/05/us/politics/joe-biden-elizabeth-warren.html.


Greenblatt, L. 17.06.2019. Jennifer Aniston and Adam Sandler breeze through featherweight Murder Mystery: EW review. Entertainment Weekly. Viitattu 07.11.2019. https://ew.com/movie-reviews/2019/06/17/murder-mystery-review/.


Haidt, J. 28.09.2015. How Capitalism Changes Conscience. Center for Humans and Nature. Viitattu 07.11.2019. https://www.humansandnature.org/culture-how-capitalism-changes-conscience.


Mutaa vai tähtiä? 28.07.2019. Murder mystery (2019). Mutaa vai tähtiä? Viitattu 07.11.2019. http://mudorstars.blogspot.com/2019/07/murder-mystery-2019.html.


Roettgers, J. 18.06.2019. Netflix Reveals Record-Breaking Stats for Sandler-Aniston ‘Murder Mystery’ Flick. Variety. Viitattu 07.11.2019.
https://variety.com/2019/digital/news/netflix-murder-mystery-stats-1203246899/.


Wikisanakirja 13.03.2014. Suuri yleisö. Wikisanakirja. Viitattu 07.11.2019. https://fi.wiktionary.org/wiki/suuri_yleis%C3%B6.

The Break-Up (The Break-Up)

Vähän aikaa ja vaivaa se vain vei, mutta viimeinkin löysin elokuvan vuoden 2016 elokuvahaasteen kohtaan: "yli 10,0 vuotta vanha elokuva" - mitä ihmettä? Pilkku? Mistä sinä sinne eksyit? Suokaa anteeksi kirjoitusvirheeni... Korjaisin sen? Joo tota, jatketaanpas eteenpäin...

The Break-Up ei ole parhaita Jennifer Aniston-elokuvia, mutta se ei tarkoita, että se olisi huono. Olen itse asiassa nähnyt tämän useaan otteeseen. Eritoten pidän elokuvan lopusta, joka ei ole tyypillistä romcom-lässytystä. Elokuva arvatenkin kertoo parisuhteen loppumisesta, erosta. Vince Vaughn ja Jennifer Aniston ovat Chicagolainen aviopari, jotka käyvät toistensa hermoille. Yleensä inhoan katsoa tälläisiä "nainen marmattaa, mies sikailee"-tyyppisiä asetelmia, mutta Anistonilla on sen verran pelisilmää, hyvänä näyttelijänä, että osaa välttää tyypillisimmät sudenkuopat. Vince Vaughnin koko ura vähän perustuu tuollaiseen laiskan, jokamiehen olemukseen ja arvatenkin hän on siinä suhteellisen luonteikas.

#elokuvahaaste2016 (18. Yli 100 vuotta vanha elokuva)

Life of Crime (Life of Crime)

Oikein kiva elokuva. Se perustuu Elmore Leonardin kirjaan. Muita hänen teoksistaan tehtyjä elokuvia on muun muassa Out of Sight (1998), Get Shorty (1995), 3:10 to Yuma (1957/2007) ja Jackie Brown (1997), jossa seikkailee samat hahmot kuin tässä.

Mickey Dawson (Jennifer Aniston) on 70-luvun ikävystynyt kotirouva, jonka mies (Tim Robbins) joutuu kiristyksen kohteeksi. Kiristäjien virheeksi koituu Mickeyn käyttäminen panttivankina, sillä miehenkäppänällä onkin salarakas (Isla Fisher).

Tämä elokuva ilmestyi tosiaan jo vuonna 2013. Olin jo ennen tämän valmistumista odottanut innolla taas uutta Jennifer Aniston -elokuvaa. Jonnekin se kolme vuotta kuitenkin hupsahti ja nyt vasta sain tämän silmieni eteen. Aniston tekee tietysti taas hienon roolisuorituksen ja pakko taas mainita, että hän on liian kaunis tähän maailmaan. Tämä on myös ensimmäinen kerta kun oikeasti näen, miksi John Hawkes on kerännyt valtavasti kehua taidoistaan. Hänhän on uskomaton. Tim Robbins on aina takuuvarma. Will Forten koomista ajoitusta vieläkin kyseenalaistan, vaikka ei tämä ihan niin suoranainen komedia olekaan. Isla Fisherin repertuaari on hämmästyttävän pieni - miten hänelle yhä riittää rooleja? Mos Def puolestaan omaa rentoa karismaa, jonka voisin nähdä hyödynnettävän tulevaisuudessa vielä paremmin.

Pidin paljon elokuvan omalaatuisesta tyylistä ja juonenkäänteet olivat juuri sopivan kekseliäitä, että eivät kuitenkaan ampuneet yli. Ainoastaan jäin ihmettelemään, että mihin he unohtivat oikein Anistonin ja Robbinsin hahmojen pojan?

#elokuvahaaste2016 (15. Elokuva, jonka katsomista olet harkinnut jo pitkään)

...=)

Mother's Day (Mother's Day)

Kiva, vaikkakin vähän teennäinen, romanttinen elokuva, jossa juonen rationaalisuutta tai realistisuutta ei kannata jäädä liikaa ihmettelemään. Vaikka vaikuttavia näyttelijöitä iso pakka, pitkän korren vetää mielestäni Julia Roberts.

...=)

Rakkaat rikkaat ystävät (Friends with Money)

En ole koskaan oikein uskonut stereotypioihin. Kai voin kiittää kasvatustani siitä, että minulle opetettiin jo varhaisessa vaiheessa, että jokainen ihminen on parhain versio itsestään ja täydellinen, koska on erilainen kuin kaikki muut. Mutta hiljattain olen alkanut miettiä tosissani, että onko ihmisiä sittenkin vain kahdenlaisia. Onko maailma täynnä vain niitä, jotka ahkeria ja niitä, jotka ovat laiskoja? Niitä, jotka ovat urheilullisia ja niitä, jotka eivät sohvaltaan nouse? Niitä, jotka ovat hyviä koulussa ja niitä, jotka eivät ole? Niitä, jotka ovat sosiaalisia ja niitä, jotka eivät ole? Niitä, jotka ovat voittajia ja niitä, jotka ovat häviäjiä? Niitä, jotka ovat rikkaita ja niitä, jotka ovat köyhiä?

Jennifer Aniston on Nicole Holofcenerin kolmannen kokopitkän elokuvan pääosassa Oliviana, joka on opettajan työstään erottuaan joutunut ottamaan töitä siivojaana. Hän on ystäviä rikkaiden Christinen (Catherine Keener), Janen (Frances McDormand) sekä Frannyn (Joan Cusack) kanssa, jotka ovat kaikki myös naimisissa. Tyypilliseen Holofcenerilaiseen tapaan, kaikki ystävyksistä painivat omien ongelmiensa kanssa. Christine on naimisissa miehen kanssa, jolta puuttuu kaikennäköinen empatian kyky, Jane kokee elävänsä kylmässä yhteiskunnassa, ihmisten keskellä, jotka eivät kunnioita yhteisiä pelisääntöjä ja Franny kokee painostusta rikkaasta elämäntyylistään. Taas on siis läsnä teemat: yhteiskuntaluokat ja tuloerot sekä oman elämän hallinta sekä minän eheys.

Viralisestihan tämä on luokiteltu dramediaksi, eli jonkinlaiseksi komedian ja draaman risteykseksi ja voin kyllä allekirjoittaa tämän. Holofcener on kaikissa elokuvissaan käyttänyt hyväksi kohtauksen elävöittämiseksi hienovaraista komediaa, tekemättä siitä kuitenkaan liian räikeää. Erityisesti tämä on läsnä elokuvassa Enough Said, mutta Rakkaat rikkaat ystävätkin sisältää erittäin sulavaa komiikkaa, jota haetaan erityisesti ihmisten tietystä itsensä suojaamisesta sosiaalisissa tilanteissa. Kuinka joidenkin ihmisten on esimerkiksi todella vaikea sanoa toiselle ihmiselle niinkin yksinkertainen sana kuin "ei". On erittäin hienoa, miten Holofcener saa kuljetettua elokuvissaan tälläisiä elementtejä kuten hienoista komediaa ja silti saa pidettyä elokuvan tyylin erittäin riisuttuna. Hänen elokuviaan ei myöskään ole pituudella pilattu ja siksi niitä on helppo ja ennen kaikkea mukava katsoa. Kun tämän kaiken lisäksi, elokuva vielä käsittelee todella mielenkiintoisia aiheita draaman muodossa, mikäs sen parempaa?

Catherine Keener on taas roolissaan loistava. Mikä on hienoa hänessä, että hän ei tarvitse fundamentalistisesti erilaisia hahmoja näyteltäväkseen, uskotellakseen yleisölleen, että hän on eri hahmo eri elokuvassa. Eikä siinä mitään, jotkut näyttelijät esittävät todella laajaa repertuaaria  erilaisten hahmojen muodossa erittäin hyvin, kuten Johnny Depp, joka oikein tunnetaan siitä, että jokainen hahmo on erittäin poikkeava edellisestä. Keenerin näytteleminen on sulavampaa ja hienovaraisempaa ja ihan yhtä vaikuttavaa kuin esimerkiksi Deppin tai vaikka Meryl Streepin.

Jennifer Aniston on tunnelman mestari. Hän on loistava näyttelijä luomaan elokuvaan tunnelman ja kannattelemaan kohtausta. Siksi hän on sopinutkin niin hyvin kevyihin komedoihin, jotka vaativat tietynlaista karismaa päätähdeltään, mutta esimerkiksi tällä roolillaan osoittaa, että hän on erittäin syvällinen draaman taitaja, joka ansaitsisi enemmän materiaalia, jota pystyisi oikeasti työstämäänkin.

Ymmärrän hyvin, miksi Frances McDormand on ottanut tämän roolin, jossa esittää naista, joka on vähän liiankin itsetietoinen. McDormand on jo vuosia kamppaillut Hollywoodin naisihannekuvaa vastaan ja edustanut realistista näyttelemislinjaa. Tyyli, josta Holofceneria on myös kiitelty. Jason Isaacs, kovana ja tylynä miehenä, joka vähät välittää toisten ihmisten tunteista, on upea. Olisin ehdottomasti ojentanut hänelle Oscar-palkinnon tästä roolistaan, sillä niin hyvin hän pääsee hahmon ytimeen.

Mainitsinkin jo elokuvan huumorin yhteydessä noista sosiaalisista rooleista, joita ihmiset ottavat itselleen. Itse näen, että tässä teemassa makaa elokuvan ydin. Se, miten ihminen käyttäytyy ystäviensä seurassa tai kotona yksin aviopuolisonsa kanssa on hyvin erilaista. Ja se, miten ja millaisena näemme ihmiset ei ole, millaisia he oikeasti ovat tai millaisia he itse haluaisivat olla. Tästä käy hyvin myös ilmi stereotypiat ja kuinka useimmiten ne eivät pidä paikkaansa. On helppoa olettaa jonkun olevan tietynlainen ja siten pitää minä ehenä, kuin rueta pohtimaan erikseen jokaisen ihmisen kohdalla, että onko hän millainen ja eritoten onko hän samanlainen vai erilainen kuin minä? Kun typistämme toiset ihmiset muotteihin, emme joudu miettimään, millaisia itse olemme.

...=)

She's Funny That Way (She's Funny That Way)

Tämä oli niin hauska, että tuntui kuin se olisi loppunut kesken. Nauroin paljon, etenkin Jennifer Anistonin esittämälle terapeutille. Imogen Poots on kyllä ehdottomasti tämän hetken uusista lupauksista paras. Owen Wilsonista en roolissaan pitänyt. Asiaa ei edesauttanut se, että rooli oli ällöttävä, mutta ei Wilson kyllä nostanut tikkua ristiin muuttaakseen asiaa. On myös erittäin valitettavaa yhä vain nähdä Rhys Ifansin saavan rooleja Hollywoodista, etenkin tälläisten tapausten jälkeen.

Sitten taas toisaalta en pitänyt elokuvan wannabe-neurootikko-woody-allen-otteesta, koska tätä tyyliä hallinnoi vain ja ainoastaan yksi, edellä mainittu nero. Enkä pitänyt elokuvan lopusta. Se, että yht'äkkiä kulman takaa syöksyy Quentin Tarantino ja nappaa elokuvan naispääosan (Poots) mukaansa kun lopputekstit lähtevät rullaamaan, on jotenkin epämääräisen ärsyttävää. Joten lyhyesti: Aniston jälleen kerran pelastaa loputkin elokuvasta.

Se ainoa oikea (She's the One)

Edward Burns käsikirjoitti, ohjasi ja tähditti vuoden 1996 "komediadraamaa" Se ainoa oikea, jonka muissa osissa on Jennifer Aniston, Cameron Diaz ja Mike McGlone (kuka ikinä hän onkaan (ei taida juuri missään muussa kuin tässä leffassa ollut)). Elokuva kertoo kahdesta veljestä, heidän rakkauselämästään ja keskinäisestä kilpailustaan sekä heidän paljon neuvoja antavasta isästään. Toisin sanoen kohtelevat naisia kuin siat ja kittaavat kaljaa äijäporukalla.

Ei Edward Burns ole tainnut juuri mitään merkittävää tehdä sitten 90-luvun. Ymmärrän kyllä miksi. Hänhän on täysin lahjaton, karismaton ja suoraan sanoen ärsyttävä. Elokuva on huono, se hakee muotoaan jonkinlaisena Woody Allen-ripoffina, yrittäen kalastaa tietyllä neuroottisella otteella ja rakenteella, mutta epäonnistuu säälittävästi. Sillä ei ole päätä eikä häntää. Elokuvan pääosassa Burns on täysin mitäänsanomaton ja puinen. Huono elokuva, jota ei edes Diazin ja Anistonin kaltaiset tähdet pysty pelastamaan.

...=)

Millerit (We're the Millers)

Millerit on Jennifer Anistonin tähdittämä komedia vuodelta 2013. Muissa osissa on Jason Sudeikis, Will Poulter ja Emma Roberts. Jason Sudeikis on pikkukonna, joka saa tehtäväkseen kuljettaa Meksikosta Yhdysvaltoihin suuren määrän marijuanaa. Hän keksii peiteoperaation, jossa hän esittää matkailuautossa lomailevan perheen isää ja avukseen hän värvää naapurissa asuvan stripparin (Jennifer Aniston) perheen äidiksi, paikallisen kodittoman teinin (Emma Roberts) tyttäreksi ja naapurin pojan Kevinin (Will Poulter) perheen pojaksi. Toisin sanoen tämä on täysin kopio Robin Williamsin komediasta RV, mutta huumeilla.

Ehkä jo vähän kuluneesta ja nähdystä ideastaan huolimatta, on Millerit hauskempi elokuva kuin edeltäjänsä. Jennifer Anistonin koominen ajoitus ja tähtikarisma toimii aina ja Jason Sudeikis todistaa jo Kaameat pomot-komediassa hyväksi todistettua komiikkaansa. Emma Robertsille ei ole annettu paljon tehtävää. Will Pouler on mielessäni niin profiloitunut tähän Kevinin rooliin, että häntä tulee olla vaikea kokea uskottavana missään muussa roolissa.

Millerit on aikalailla tusinatason komedia. Se on kevyttä viihdettä, mutta ei ole edes tyylilajinsa parhaimmistoa. Vaikka se onnistuu tarjoamaan muutaman naurun, jää se aika helposti unohdettavaksi.

...=)

Vaihtamalla paranee (The Switch)

On kuin joku olisi lukenut ajatukseni ja pistänyt ne elokuvaksi. Toteuttanut suurimman toiveeni. Siis roolittamisen suhteen. Nimittäin tässä elokuvassa on jopa kolme lempinäyttelijääni pääosassa: Jennifer Aniston, Jason Bateman ja Patrick Wilson. Ei elokuva voi olla huono, jos sillä on nämä nimet pääosassa.

Juonesta en niin tiedä. Pikemminkin jonkun painajaiset luettu. Jason Batemanin esittämä Wally ja Jennifer Anistonin esittämä Kassie ovat olleet ystäviä aina. Nyt Kassie on kuitenkin päättänyt hankkia lapsen, vaikka ei elämänsä miestä ole vielä löytänyt. Kassie siis keinohedelmöittää itsensä ja sen kunniaksi järjestää jopa juhlat. Juhlissa Wally vahingossa vaihtaa omat siemennesteensä luovuttajan siemennesteeseen, joka vain sattuu noin vain lojumaan Kassien kylppärissä. Jälkikäteen Wally ei muista tapahtumasta mitään, sillä oli niin humalassa. Kassie muuttaa pois kaupungista ennen pojan syntymää. -Seitsemän vuotta myöhemmin- Kassie ja hänen poikansa Sebastian muuttavat takaisin New Yorkiin ja Wally alkaa huomata yhteneväisyyksiä pojan ja itsensä välillä ja tajuaa, mitä on tehnyt. Poika onkin hänen, mutta hän ei heti pysty kertomaan Kassielle.

No, juoniselostuksesta tuli taas outo ja sekava, mutta pääasiassa juoni on ihan tyhmä. Olen nyt nähnyt elokuvan kolme kertaa. Ensimmäisellä kerralla elokuva tuntui todella huonolta. Keskityin tietysti täysin juoneen ja harmittelin kuinka tyhmä se oli. Sitten toisella kerralla elokuva oli todella hauska. Nauroin ihan ääneen ja nautin suunnattomasti tästä kevyestä viihteestä. Kolmannella kerralla rakastuin tulisesti elokuvaan. Luonnollisesti, mitä vaihtoehtoja minulla olisi, kun näin hyvät näyttelijät. Lisäksi Sebastiania esittävä poika on joku luonnonlahjakkuus. Sebastian on hauska henkilöhahmo ja todella, todella sympaattinen. Elokuvan kannessa tulisi lukea "söpöysvaroitus", mutta se söpöys ei kuitenkaan ole mitenkään imelää tai kornia. Wally ja Sebastian on yksi kaikkien aikojen leffaparivaljakkoja.

Pidän Jason Batemanista, tietysti, se on tullut selväksi. Tässäkin hänellä on itselleen tyypillinen rooli ja hyvä niin. Miksi hänen täytyisi esittää jotain muuta? Hän on niin sanottu "character actor" ja pidän tästä hahmosta, joten hyvä hyvä! Jennifer Aniston on luonnollisesti puhdasta laatua, vaikka hän tässäkin vähän hautautuu tälläisen romanttisen komiikan alle, tuollaiseen kiltin naapuritytön rooliin, mutta häntä on ilo katsoa, oli hän missä roolissa tahansa. Patrick Wilson on myös hyvä. Hänen kasvonsa ovat näyttelijänkasvot. Ja olen puhunut tästä ennenkin. Minusta hän on vaarallisen "typecastattu" (mikä on tuon suomenkielinen vastine?) tälläiseen komean miehen rooliin, mutta kun katsoo hänen kasvojaan ja silmiään, niissä tapahtuu niin paljon. Ne ovat niin ilmaisevat, hän pystyy silmillään sanomaan enemmän kuin huonompi näyttelijä tuhannella vuorosanalla. Kohtaus, jossa hän on kosimassa Jennifer Anistonin roolihahmoa ja Jason Batemanin Wally keskeyttää hänet, kehotan katsomaan Wilsonin silmiä. Hän on jopa liian hyvä tälläiseen kevyeen draamaan.

Niin, vaikka ainekset elokuvaan olisi ties kuinka hyvät, ei tämäkään elokuva kauheasti pysty lähtökohdistaan nousemaan. Se on aikalailla kevyttä hömppää, joka sortuu ajoittain todella riipaiseviin kliseisiin, että ensimmäisellä katselukerralla tosiaan tekee pahaa. Mutta hahmot ovat todella sympaattisia. New York on taas oma roolihahmonsa ja kevyenä viihteenä elokuva toimii tosi hyvin tai siinä, että saa todistaa näiden näyttelijöiden pelikenttää, jossa he liikkuvat niin, niin sulavasti. Ja jos Episodi saa antaa uusimmalle Fast and Furious-leffalle neljä tähteä, niin saan minäkin antaa neljä tähteä tälle! (kukin genre omalla asteikollaan, kuului perustelut...)

...=)

Cake (Cake)

En ole oikein Oscar-ehdokkuuksita valittamisen ystävä, yllättävää kyllä. On se ihan hyvä tiedostaa, että joku toinen sai Oscar-ehdokkuuden ja voiton jonkun toisen sijaan, mutta niistä valittaminen vuosikausia jälkikäteen on ihan hölmöläisen touhua. Minkä sille enää voi, voittaja on valittu jo. Mutta on täysi ihme, miten Jennifer Aniston ei saanut tästä osasta Oscar-ehdokkuutta.

Daniel Barnzin ohjaama Cake sai ensi-iltansa vuonna 2014. Se kertoo Claire Bennettista (Jennifer Aniston), joka kärsii kroonisesta kivusta auto-onnettomuuden seurauksena. Hän kiinnostuu tukiryhmänsä itsemurhan tehneestä Ninasta (Anna Kendrick) ja tukeutuu kipujensa keskellä taloudenhoitajaansa Silvanaan (Adriana Barraza). Claire on koukussa kipulääkkeisiin ja hänen kuntoutuksensa ei ole onnistunut kuuteen kuukauteen. Fyysisen kivun lisäksi, Claire kamppailee onnettomuuden aiheuttamista henkisistä arvista.

Olen ollut suuri Jennifer Anistonin fani Frendeistä lähtien. Hän saa keskinkertaisimmatkin romanttiset komediat vaikuttamana hyviltä elokuvilta. Hänellä on uskomaton kyky luoda tunne, kuin olisimme tunteneet hänet aina. Minulla oli kovat odotukset Cake-elokuvasta. Viimeinkin Aniston pääsee näyttämään kunnon näyttelijäntaitonsa. Ja voin kertoa, Cake täytti nämä odotukset. Aniston on täydellinen ja vielä enemmän.

Vaikka Aniston oli ehdolla Golden Globe ja SAG-palkintoihin, hän ei saanut himoittua Oscar-ehdokkuutta. Hänellä oli myös vastustajansa. Muutama ääni huuteli taustalta, että Aniston yrittää tempuista vanhinta: itsensä rumentamista saadakseen Oscarin. Tämä on melkö löyhä argumentti, oletettavasti sellaiselta, joka ei ole nähnyt Anistonin käänteentekevää roolisuoritusta tässä elokuvassa. Cake on niin paljon enemmän kuin vain Aniston hieman lihavampana ja meikittömänä.

Elokuvan loputtua olin täysin lumoissani. Elokuva on minusta todella hyvä. Siinä on virheensä, mutta tärkeintä on sen luoma viesti. Eteenpäin jatkaminen, vaikeuksista nouseminen ja tämän viestin elokuva kertoo niin lumoavasti, niin vangitsevasti. Elokuvan rakenne ei myöskään ole tylsän tyypillinen, vaan se leikittelee Clairen alitajunnalla, unilla ja muistoilla. Anistonilla on kova työ saada elokuva kulkemaan niin hyvin kuin se kulkee. Koska hän on ruudussa joka sekunti ja koemme jokaisen kivistyksen, jonka hän tuskissaan tuntee. Mieleen tulee samaa aihetta käsittelevä Gravity, josta Sandra Bullock sai Oscar-ehdokkuuden vuonna 2013. Oudolla lailla Anistonin mittavasta työsuorituksesta tulee mieleen myös Kate Winsletin työ vuoden 2008 Lukijassa. Molemmilla näyttelijöillä on todella emotionaalinen roolisuoritus ja molemmat näyttelijät antavat kaikkensa, liikuttaen katsojan kyyneliin, pelkällä näyttelemisellään.

Sivuosannäyttelijät ovat myös vahvoja. Adriana Barraza olisi ansainnut ihan yhtälailla Oscar-ehdokkuuden hämmästyttävän luontaisesta näyttelemisestään, kuin Aniston olisi ansainnut jopa voiton hiotusta roolistaan. Sam Worthington on hyvin riisuttu ja koruton ja siksi tekee varmaa työtä. Anna Kendrick, Mamie Gummer, Felicity Huffman ovat kaikki vedossa. William H. Macyn rooli on niin pieni, että siitä on vaikea sanoa mitään.

Luulen, että olen keksinyt, miten akatemia pystyi olemaan niin kerta kaikkisen väärässä, jättäen Anistonin ehdokkuuksien ulkopuolelle. Vaikka koko elokuva pyörii hänen ympärillään ja hän kantaa sitä paremmin kuin olen yhdenkään pääosannäyttelijän nähnyt elokuvaa kantavan, hänellä ei ole kunnon monologia. Hän ei missään kohdassa elokuvaa pääse vuodattamaan kaikkia tunteitaan kerralla. Hänellä ei ole suurta kohtausta, jonka voisi näyttää Kodak-teatterin valkokankaalla hänen nimensä lueteltua ehdokkaiden joukossa. Hänen roolisuorituksensa koostuu palasista, hienovaraisista katseista, henkäyksistä ja hänen näyttelemisensä tapahtuu hänen silmissään, kuten elokuvan lopussa tai kohtauksessa, jossa hän seisoo moottoritierampin reunalla ja katsoo kameraan. Tämä on niin hyvää näyttelemistä kuin vain voi olla. Mutta muilla tämän vuoden ehdokkailla on kohtaukset: Keira Knightleylla on henkeäsalpaava kannustuspuhe Alan Turingille elokuvan lopussa, Patricia Arquette itkee poikansa lähdöstä Collegeen, Julianne Moore pitää voimakkaita puheita pitkin Still Alice-elokuvaa. Harmi vain, että Anistonin nerokkuus, vaikkakin viimein tunnistettu, ei vieläkään saavuttanut ansaitsemaansa kunniaa.

Noin,sanoinkohan Jennifer Anistonin nimen riittävän monta kertaa? Sanon sen vielä: Jennifer Aniston.

Kaameat pomot 2 (Horrible Bosses 2)

Palasin halusta nähdä tämän vuoden 2011 hittielokuvan Horrible Bosses jatko-osan. Nauroin itseni kipeäksi ykkösessä, eikä kakkonenkaan kauaksi taas jää. Jason Bateman, Charlie Day ja Jason Sudeikis esittävät kolmea kaverusta, jotka vihattuaan pomojaan päättävät lähteä yksityisyrittäjiksi "shower-buddy"-keksinnöllään. Christoph Waltz ja poika Chris Pine kiinnostuvat tuotteesta, mutta huijaavat kaveruksilta tuotteet pilkkahintaan. He päättävät kidnapata pojan ja vaatia lunnasrahoja isältä, rahoja, jotka muutenkin kuuluisivat heille. Asiat kuitenkin helpottuvat/monimutkaistuvat kun Chris Pinen poika juonen saatuaan selville haluaakin mukaan juoneen, varastamaan rahaa isältään.

Myös Jennifer Aniston on mukana, samassa törkyisessä hammaslääkärin roolissaan ja tässä ehkä kahta hauskempana. Ihailen komediakirjoittajia. En voisi keksiä mitään vaikeampaa kuin kirjoittaa kahden tunnin edestä vitsejä, tilannekomiikkaa. Ja sitten toistaa se sama! Minulla ainakin ykköseen mennessä odotukset olivat huomattavasti pienemmät kuin kakkoseen ja silti molemmat naurattivat ihan yhtä paljon. Tästä pitäisi ansaita Oscareita!

Jos yksi haittapuoli kakkososasta pitäisi keksiä on, että Charlie Dayn kimitys tässä jatko-osassa ajoittain saavuttaa ärsytyspisteen ja vetää vähän yli, mutta se on vähäistä. Chris Pine on loistava lisä hemmoteltuna poikana ja Christoph Waltz vetää elokuvassa kuin elokuvassa tämän ärsyttävän pahiksen roolin parempana kuin ketään toinen valkokankaalla. Jason Bateman saa entistä enemmän tilaa koomiselle ajoitukselleen, joka on yhtä osuvaa joka elokuvassa. Kaiken kaikkiaan Horrible Bosses 2 on komediana täydellinen; hyvät näyttelijät, hauskat naurut ja tylsistymättömyys elokuvaa seuratessa.

Love Happens (Love Happens)

Love Happens on romanttinen draama vuodelta 2009, pääosissa Jennifer Aniston ja Aaron Eckhart. Sen ohjasi Brandon Camp, joka myös käsikirjoitti elokuvan yhdessä Mike Thompsonin kanssa.

    Love Happens kertoo Burke Ryanista (Aaron Eckhart), joka on kirjoittanut kirjan rakkaan menetyksen ylipääsemisestä ja nyt kiertää ympäri maata luennoimassa aiheesta yhdessä managerinsa Lane Marshallin kanssa. Heillä hieno menestysputki päällä, mutta Burke ei ole itse pääsenyt yli oman vaimonsa menetyksestä. Ollessaan Seattlessa luennoimassa, Burke tapaa juuri poikaystävästään eronneen floristin, Eloisen (Jennifer Aniston). Seattlessa asuu myös Burken kuolleen vaimon vanhemmat, jotka eivät hyväksy Burken hieman tekopyhää menestystä.
      Love Happens on aito Hollwyood-romcom. Kaikessa hyvyydessä, että pahuudessa. Ollessaan taattua viihdettä ja mielenkiintoista juonenkulkua on elokuva täynnä kliseitä, siirappisuutta, ennalta-arvattavuutta ja virheitä. Elokuva on aivan liian sokeroitu ja täydellisen oloinen miljöö luo epäuskottavan kuvan. Seattle pääsee kyllä oikeuksiinsa ja elokuvan hieno soundtrack on myös iso plussa. Elokuvan kuvaus on tylsä ja massamainen sekä jopa valaistus ja puvustus on epäuskottavia. Käsikirjoitus sisältää jonkin verran luovia elementtejä ja katsoja samaistuu helposti mukavaan sympaattiseen tarinaan, kuitenkin käsikirjoitus on teennäinen ja tylsä sekä henkilöhahmot jokseenkin huonosti luotuja, sisältäen vain muutamia hyviä puolia. Uskottavuus on kaukana niistä. Ja sitä pahentaa vielä Aaron Eckhartin käsittämättömän surkea roolisuoritus.
     Aaron Eckhart ei omaa minkäänlaista karismaa. Hän antaa itsestään jokamiehen vaikutelman, mikä toimii jossain elokuvissa harvinaisen hyvin, mutta elouvassa Love Happens se on vain tylsää ja persoonatonta. Katsoja ei edes asetu hahmon puolelle ja Eckhartin luomat kliseet ja aivan liian selkeästi erottuvat virheet ovat kamalaa katsottavaa, ehdottomasti surkea näyttelijäsuoritus. Katsoja odottaa vain, että Jennifer Anistonin upea valkokangaskarisma Eloisen hahmossa pääsisi taas kameran eteen.
      Jennifer Aniston ei ehkä ole kaikkein aidoin näyttelijä, eikä ole tunnettu metodinäyttelijän uurtaumuksellisesta uppoutumisesta hahmoihin, mutta hänellä on harvinainen kyky muuttaa elokuva kuin elokuva hyväksi ja viihdyttäväksi upealla karismallaan, elokuvatähden vetovoimallaan, sympaattisella näyttelemisellä ja persoonallisella hahmojen rakenteella. Aniston on kaikin puolin luonteva näyttelijä.
     Love Happens ei ole kovin hyvä elokuva. Se ei erotu edukseen, mutta se on kovin hyvä lähtöideana ja se on jossain määrin varsin viihdyttävä ja osin lempeän kaunis.

6 1/2

...=)