Fantasia (Fantasia)

Turussa oli tänään elokuvapäivä ja itsekin kävin bongaamassa tämän näytöksen Turun Konserttisalissa - mikä tietysti loi aivan erityislaatuiset puitteet minkä tahansa elokuvan katsomiseen, mutta erityisesti tälläisen klassiseen musiikkiin upotetulle kerronnalle.

Pettymyksekseni paikalla ei sentään ollut sinfoniaorkesteria, joka olisi säestänyt elokuvaa paikan päällä, vaan ihan elokuvan omaa ääniraitaa toistettiin, mutta hieno sitäkin oli kuunnella niin hienossa akustiikassa.

Myös se käy ihmetyksestä, miten tälläinen elokuva on voitu tehdä 1940-luvulla - toisin sanoen aikana, jolloin tietokonetta ei oltu vielä edes keksitty, puhumattakaan sen hyödyntämisestä animaatioimisessa.

Valitettavasti itse elokuvaa pidinkin sitten tylsänä, oli se hyvin tehty tai ei. Erityisesti elokuvan ensimmäinen puolisko, jossa ei tapahtunut narratiivisesti yhtään mitään, vaan pelkkä abstrakti animoitu kuva liikkui musiikin tahtiin. Loppupuoliskolla elokuvaa nähtiin erilaisia lyhyitä kertomuksia aina kunkin klassisen musiikin kappaleen aikana.

Tämä teki muutenkin varsin löyhästä ajatuksesta elokuvalle entistä heppoisempaa, sillä katsoja ei jaksa paneutua niin moneen erilaiseen, lyhyeen tarinanpoikaseen - sen sijaan jos tarina olisi yhtenäinen läpi klassisten kappaleiden.

 En myöskään oikein tiedä, kenelle tämä oli tarkoitettu. Yhdessä vaiheessa kuva on niin ympäripyöreää ja abstraktia, että siitä luulisi kiinnostuneen vain aivan pienten sylilasten, jotka vain näkevät kivoja värejä musiikin tahtiin hytkyen ja toisessa hetkessä Tyrannosauras Rex puraisee toisen dinosauruksen kuoliaaksi (jossa kohtaa pari muksua rupesi itkemään takarivissä).

Siitä vielä yksi valituksen aihe, että tälläiset lyhyet tarinat olisivat vielä jokseenkin järkeenkäyvät, jos niiden teemoissa olisi jokin koheesio. Mutta ne olivat niin ääripäistä haetut, ettei niitä saisi samaksi elokuvaksi yhdistettyä puhtaimmallakaan logiikalla.

...=)

Paljain jaloin puistossa (Barefoot in the Park)

Paljan jaloin puistossa on 60-luvun klassikkoelokuva. Siitä tekee klassikon jo sen, että se on mestarillisen Neil Simonin kynästä, joka tuntui kirjoittavan joka toisen elokuvan 60- ja 70-luvuilla, puvustajana oli Edith Head ja pääosissa nuori Redford ja kuvankaunis Jane Fonda. Se sijoittuu New Yorkiin, aikana jolloin 120 dollarin vuokra Manhattanin kerrostalon ylimmän kerroksen asunnosta tuntui suurelta. Aikaan, jolloin puhelinyhtiön mies tuli asentamaan puhelinlankaa kotiisi. Aikaan jolloin sanomalehtia luettiin, jolloin taksit olivat keltaisia ja niitä vihellettiin kadun kulmalta (kännykkäsovelluksen sijaan) ja aikaan jolloin avioparit eivät eronneet.

Jokin tässä 60-luvun maailmassa on loputtoman kiehtovaa 2000-luvun asukille. Me olemme niin tottuneita omaan muutosvirtaamme, jatkuvaan informaatiotulvaan ja multitaskaamiseen. Joudumme koko ajan analysoimaan itseämme - etenkin siitä viitekehyksestä, miten vertaamme itseämme toisiimme - sosiaalisen median välityksellä. Koko ajan meitä pommitetaan erinäköisillä kysymyksillä elämästämme ja onnellisuudesta. Kukaan ei ehdi pysähtymään. Jokainen päätös on miljoonan ihmisen vahvistama kahdessa sekunnissa some-päivityksen välityksellä.

Paljain jaloin puistossa on hauska elokuva. Se toimii kuin melkein slapstick-komedian tavoin. Rytmi on todella nopeatempoista ja kauaa ei tarvitse yhtä pätkää pohjustaa, kun kohtaus jo ilmentää kaiken komeedisen potentiaalinsa niin terävällä temmolla. Tämä hahmottuu myös erityisesti Simonin käsikirjoituksessa, joka todistetusti hallitsee dialogin taidon. Hän käyttää hahmojensa puhetta luomaan kohtaukselle sen tarvittavat puitteet. Lavastus ja muut "erikoisefektit" loistavat poissaolollaan. Niitä ei tarvita näin ammattitaidoilla tehdyssä elokuvassa. Elokuva sijoittuukin melko pitkälti yhden, todella pienen, asunnon sisään. Toki välillä hengästytään rappukäytävässä ja käydää hyisellä lauttaretkellä Staten Islandilla, mutta pääsääntöisesti tarinan elkeet olivat 60-luvun elokuvataiteessa vakiot. Ekstrakikkailua tai miljoonaan eri suuntaan lentävää härpäkettä ei tarvittu. Nykyajann kasvatille se saattaakin olla tylsää - ja totta puhuen en osoittaisi syyttävää sormea ihmisten suuntaan. Mikä vaihtoehto heillä (meillä?) on kuin elää ajassa, jossa elämme?

Elokuvat. Ne toki tarjoavat aina niin fantastisen pakomatkan pois omasta arjestamme. Jos ei muuta, niin ainakin kahden tunnin ajan voimme vain olla paikallemme, vaikka mielemme vaeltelisi ties missä New Yorkin satuloistossa.

Jane Fonda on hyvä näyttelijä. Ajoittain hänen varhaisen uran kokemattomuus paistaa tässä roolisuorituksessa läpi, kuten ne kohtaukset, jossa hän tuntuu saaneen pakonomaisen tarpeen huutaa repliikkinsa. Repliikit, jotka ovat niin hyvin kirjoitettu, että panostamalla niiden ulosantiin, olisi voinut saada oikeasti täsmällisen roolisuorituksen. Ohjausta myös moitin sen verran, että se pysytteli lähes koko ajan aika etäällä hahmoista, kun olisi kipeästi kaivannut lähikuvaa esimerkiksi riitaisassa kohtauksessa, jossa pääpari pohti suhteensa tulevaisuutta. Mutta Fondan luontaisen lahjakkuuden huomaa jo tästäkin raa'anomaisesta roolisuorituksesta. Hänen äänensä on kuin tehty elokuvanäyttelijälle ja hänen ryhtinsä sekä hallittu läsnäolo tekeävät välittömän vaikutuksen.

Robert Redford sopii rooliinsa tietysti paremmin kuin hyvin. Hänessä on sellaista stooalaisuutta, joka sopii tälläisen asianajajatyyppisen hahmon rooliin. Ja kuten Fondankin kohdalla, myös Redford tuntuu vain parantuneen iän myötä ja tuntuu oppineen kuinka käyttää todella hyväksi se pehmeä, vakaa karisma, jota hän itsestään ulos antaa. Veikkaan, että Netflixiin on tämä 60-luvun helmi plätkähtynytkin, koska kaksikolta on tulossa uusi elokuva vielä tänä vuonna juurikin Netflixiin. Tuskin maltan odottaa, että nänen sen ja voin vertailla, mitä on tapahtunut näyttelijöiden ammattijäljelle muutamassa vuosikymmenessä.

Kaikkein parhaiten nimittäin Redford ja Fonda pelaavat yhteen. Jo heti ensimmäisistä kohtauksista, katsoja on ihan heidän romanssinsa pauloissa. Vaikka hahmot ovat erilaisia, heitä kannustaa pysymään yhdessä, sillä heistä voisi tulla samanlaisia. He voisivat pysyä paikoillaan, asettua aloilleen, pysähtyä miettimään omaa onnellisuuttaan. Se tuntuu luksukselta, erityisesti nyt.

...=)

Viisi vuodenaikaa (봄여름가을겨울그리고봄 // Spring, Summer, Fall, Winter... and Spring)

Se on karmaiseva tunne, kun vuodet, joita olet elänyt, muuttuvat historiaksi. Etelä-Korealaisen ohjaajamestarin ylistetty ja lumoava elokuva Viisi vuodenaikaa valmistui vuonna 2003. Toisin sanoen ikuisuus sitten. Se ei tunnu paljoltakaan ajalta, mutta aikakauden vastaavat elokuvat muistuttavat jo näkönsä puolesta iästään. Ne ovat alkaneet hapertua, vaikka digitaalisessa muodossa huijaavatkin luonnon lakeja. Silti ajan jättämät merkit tunnistaa, aina. Paitsi, kun jokin on niin ajaton, kuin tämä elokuva, että se olisi ihan hyvin voinut valmistua viime vuonna tai sata vuotta sitten. Se voisi myös sijoittua sata vuotta tästä tulevaisuuteen tai viisisataa vuotta menneisyyteen.

Elokuva kertoo buddhalaisesta munkista ja tämän oppipojasta luonnon keskellä, kelluvassa temppelissä rauhaisan lammen keskellä. Pienelle pojalle elämä on vielä viatonta, mutta vuodenaikojen vaihtuessa hän kasvaa aikuiseksi. Tarina kerrotaan syvästi luonnon vaikutusten kautta - eläinmaailma, vuodenajat, sääolosuhteet ja fyysinen kokemus ovat tarinan ytimessä. Dialogi, ihmisen ajatukset tai varsinkin nykyaikaa piinaava asioiden käsitteellistäminen loistavat poissaolollaan ja se saattaa jättää kokemattomimmat katsojat kylmäksi.

Kasvaminen on vaikeaa. Varsinkin se hetki, kun ymmärrät, mitä elämä ei ole. Lapsuuden kokemus itsestä, muista, maailmasta ja olemassaolosta on poissa. Tilalla on vain painava taakka, joka on kannettava. Kuin kivi harteilla, joka sinun yksin täytyy kantaa. Tämä kivi symboloi tulevaisuuden epävarmuutta ja jopa merkitystä. Jos elämässä ei saa tehdä kaikkea, miksi elää? Kun elokuva etenee, päähenkilö - munkin oppipoika - kohtaa vastuunkannon, päätösten tekemisen ja voimakkaiden tunteiden hallitsemisen vaikeuden. Jossain vaiheessa poika kuitenkin ymmärtää, että kysymys ei lienekään, miksi - vaan miten.

Charles Bukowskilla on hieno runo.
"your life is your life
don’t let it be clubbed into dank submission.
be on the watch.
there are ways out.
there is light somewhere.
it may not be much light but
it beats the darkness.
be on the watch.
the gods will offer you chances.
know them.
take them.
you can’t beat death but
you can beat death in life, sometimes.
and the more often you learn to do it,
the more light there will be.
[...]"

Siinä mielessä elokuva ei edes kerro kasvukokemuksesta. Se ei kerro elämän merkityksestä. Se ei ole sen syvällisempi kuin linnunlaulu kevään korvalla tai lehtien humina kun ne putoavat maahan syksyllä. Elokuva ei kerro myöskään talven raikkaan purevasta ilmasta tai kesän voimakkaasta helteestä. Se ei kerro siitä, miltä metsä tuoksuu sateen jälkeen tai miten kukat heräävät joka vuosi uudelleen eloon. Se kertoo kaikesta siitä.



Viisi vuodenaikaa on puhtain, luonnollisin ja sielukkain elokuva, mitä olen nähnyt. Samalla se on yhtä pragmaattinen, kuin luonto, jonka tempoon se niin sulavasti kutoutuu. Yksinkertainen oppitunti siitä, mitä elämän kiertokulkuun kuuluu. Ympäristön ja elämän kunnioittaminen, kurinalaisuus ja ruumiillisuus sekä elämän syklisyys. Ja sen kauneus, että kuten luonnossa, myös elämässä kaiken voi aina aloittaa alusta. Ja joku kaunis päivä, kun aurinko taas paistaa pitkän talven jälkeen, voi huomata selvinneensä... ja tietää selviävänsä.

 ...=)