Sydänyöllä (Our Souls at Night)

Addie Moore ( Jane Fonda ) ja Louis Waters ( Robert Redford ) ovat asuneet idyllisessä lähiössä naapureina jokusen 48 vuotta. Molemmat leskeydyttään löytävät toisistaan lohtua ja lopulta rakastuvat. Aikaisempi elämä kuitenkin lyö kiilaa parin väliin. Addien poika ( Matthias Schoenaerts ) kärsii alkoholismista, työttömyydestä ja riitaista avioliitosta, joten pojan poika Jamie ( Iain Armitage ) päätyy Addien ja Louisin hoitoon kesäksi. Myös Louisin aikaisemmat elämänvalinnat mietityttävät erityisesti Addien lähipiiriä.

Pidin elokuvaa jotenkin piristävänä. Oma päivä, kun koostuu esimerkiksi töissä jatkuvasta sähköpostien vastaamisesta, sosiaalisen median päivittämisestä, nettisivujen selailusta - oli jotenkin ihanaa astua tähän Coloradolaisen maalaiskaupungin vanhusten arkeen. Myös nuori Jamie oppii vähitellen irtautumaan älylaitteestaan ja tätä elokuvaa katsoessa oppii samalla lailla hengittämään taas pitkästä aikaa kuin elokuvan hahmotkin telttaillessaan vuoristoluonnossa. Niin paljon kuin nykyajan informaatiotulva ja jatkuva tilannepäivitysten vyörytys onkin mahdollistanut ja kuinka paljon itsekin pidän sen parissa työskentelystä - aina välillä tulee tarve irtautua. Olemme liian keskittyneet siihen, mitä muut tällä hetkellä tekevät. Emmekä keskity tarpeeksi vain tekemään omasta olosta ja elämästä mieluisaa - vähät välittäen siitä, mitä muut ajattelevat. Tai ainakin minä jatkuvasti opettelen sitä.

Elokuva on hiljainen ja rauhallinen. Olisin kaivannut elokuvan alkuun itse asiassa enemmän pohjustusta. Mitä tapahtui Addien ja Louisin elämissä juuri ennen kuin he tapasivat. Se olisi istuttanut katsojaa paremmin heidän tarinaansa. Jokin viimeaikainen trendi on kyllä ollut tälläisissä slovarileffoissakin hypätä suoraan tarinaan. Tämäkin elokuva alkaa suoraan siitä, että hahmot päättävät hynttäytyä yhteen. Olisi ollut esimerkiksi mielenkiintoista nähdä heidät suremassa ensin poisnukkuneita puolisojaan ja sitten vasta hiljalleen tutustuttaa hahmot toisiinsa. Nyt kun niin sanotusti hyppäämme suoraan tapahtumien keskipisteeseen - aika aikaisessa vaiheessa elokuvaa alkaa tuntumaan jo siltä, että elokuvalla ei ole enää mitään kerrottavaa.

Jane Fonda, sanattomaksi vetää. Tiesin, että hän on ihan maailmanluokan veteraani ammattitaidossaan, mutta silti hän vetää maton pois alta. Hän on elokuvan sydän ja sielu. Samaan aikaan välittömän läsnäoleva, terävä, valpas ja rauhallinen, lämmin, sydämmellinen. Tälläisiä roolisuorituksia ei todellakaan ole liikaa eikä niitä todellakaan liikaa arvosteta. Robert Redford on yhtä hyvä kuin aina. Vankka, varma, luotettava amerikkalainen mies sinisissä farkuissa ja flanellipaidassa. Ja ennen kaikkea he sopivat niin hyvin yhteen!

Olen muutenkin tälläisten rauhallisten rakkauskuvausten armoton fani. Antakaa minulle Diane Keaton ja Morgan Freeman tai Jane Fonda ja Robert Redford yhdessä minä päivänä viikosta tahansa. Mutta. Kun sanon, että elokuva ihastutti vanhanaikaisella kuvauksellaan, sitten se pilaa itsensä lopullaan. Olisi vain rohkeasti uskaltanut kuvata sen imelän kliseisen lopun tai edes antaa se surullisen realistinen loppuratkaisu - mutta ei. Sen sijaan, mitä tapahtuu... tyrkätään älypuhelimet hahmojen käsiin ja annetaan sen tehdä loput! Täysin tyylitajuton valinta.

...=)

Paljain jaloin puistossa (Barefoot in the Park)

Paljan jaloin puistossa on 60-luvun klassikkoelokuva. Siitä tekee klassikon jo sen, että se on mestarillisen Neil Simonin kynästä, joka tuntui kirjoittavan joka toisen elokuvan 60- ja 70-luvuilla, puvustajana oli Edith Head ja pääosissa nuori Redford ja kuvankaunis Jane Fonda. Se sijoittuu New Yorkiin, aikana jolloin 120 dollarin vuokra Manhattanin kerrostalon ylimmän kerroksen asunnosta tuntui suurelta. Aikaan, jolloin puhelinyhtiön mies tuli asentamaan puhelinlankaa kotiisi. Aikaan jolloin sanomalehtia luettiin, jolloin taksit olivat keltaisia ja niitä vihellettiin kadun kulmalta (kännykkäsovelluksen sijaan) ja aikaan jolloin avioparit eivät eronneet.

Jokin tässä 60-luvun maailmassa on loputtoman kiehtovaa 2000-luvun asukille. Me olemme niin tottuneita omaan muutosvirtaamme, jatkuvaan informaatiotulvaan ja multitaskaamiseen. Joudumme koko ajan analysoimaan itseämme - etenkin siitä viitekehyksestä, miten vertaamme itseämme toisiimme - sosiaalisen median välityksellä. Koko ajan meitä pommitetaan erinäköisillä kysymyksillä elämästämme ja onnellisuudesta. Kukaan ei ehdi pysähtymään. Jokainen päätös on miljoonan ihmisen vahvistama kahdessa sekunnissa some-päivityksen välityksellä.

Paljain jaloin puistossa on hauska elokuva. Se toimii kuin melkein slapstick-komedian tavoin. Rytmi on todella nopeatempoista ja kauaa ei tarvitse yhtä pätkää pohjustaa, kun kohtaus jo ilmentää kaiken komeedisen potentiaalinsa niin terävällä temmolla. Tämä hahmottuu myös erityisesti Simonin käsikirjoituksessa, joka todistetusti hallitsee dialogin taidon. Hän käyttää hahmojensa puhetta luomaan kohtaukselle sen tarvittavat puitteet. Lavastus ja muut "erikoisefektit" loistavat poissaolollaan. Niitä ei tarvita näin ammattitaidoilla tehdyssä elokuvassa. Elokuva sijoittuukin melko pitkälti yhden, todella pienen, asunnon sisään. Toki välillä hengästytään rappukäytävässä ja käydää hyisellä lauttaretkellä Staten Islandilla, mutta pääsääntöisesti tarinan elkeet olivat 60-luvun elokuvataiteessa vakiot. Ekstrakikkailua tai miljoonaan eri suuntaan lentävää härpäkettä ei tarvittu. Nykyajann kasvatille se saattaakin olla tylsää - ja totta puhuen en osoittaisi syyttävää sormea ihmisten suuntaan. Mikä vaihtoehto heillä (meillä?) on kuin elää ajassa, jossa elämme?

Elokuvat. Ne toki tarjoavat aina niin fantastisen pakomatkan pois omasta arjestamme. Jos ei muuta, niin ainakin kahden tunnin ajan voimme vain olla paikallemme, vaikka mielemme vaeltelisi ties missä New Yorkin satuloistossa.

Jane Fonda on hyvä näyttelijä. Ajoittain hänen varhaisen uran kokemattomuus paistaa tässä roolisuorituksessa läpi, kuten ne kohtaukset, jossa hän tuntuu saaneen pakonomaisen tarpeen huutaa repliikkinsa. Repliikit, jotka ovat niin hyvin kirjoitettu, että panostamalla niiden ulosantiin, olisi voinut saada oikeasti täsmällisen roolisuorituksen. Ohjausta myös moitin sen verran, että se pysytteli lähes koko ajan aika etäällä hahmoista, kun olisi kipeästi kaivannut lähikuvaa esimerkiksi riitaisassa kohtauksessa, jossa pääpari pohti suhteensa tulevaisuutta. Mutta Fondan luontaisen lahjakkuuden huomaa jo tästäkin raa'anomaisesta roolisuorituksesta. Hänen äänensä on kuin tehty elokuvanäyttelijälle ja hänen ryhtinsä sekä hallittu läsnäolo tekeävät välittömän vaikutuksen.

Robert Redford sopii rooliinsa tietysti paremmin kuin hyvin. Hänessä on sellaista stooalaisuutta, joka sopii tälläisen asianajajatyyppisen hahmon rooliin. Ja kuten Fondankin kohdalla, myös Redford tuntuu vain parantuneen iän myötä ja tuntuu oppineen kuinka käyttää todella hyväksi se pehmeä, vakaa karisma, jota hän itsestään ulos antaa. Veikkaan, että Netflixiin on tämä 60-luvun helmi plätkähtynytkin, koska kaksikolta on tulossa uusi elokuva vielä tänä vuonna juurikin Netflixiin. Tuskin maltan odottaa, että nänen sen ja voin vertailla, mitä on tapahtunut näyttelijöiden ammattijäljelle muutamassa vuosikymmenessä.

Kaikkein parhaiten nimittäin Redford ja Fonda pelaavat yhteen. Jo heti ensimmäisistä kohtauksista, katsoja on ihan heidän romanssinsa pauloissa. Vaikka hahmot ovat erilaisia, heitä kannustaa pysymään yhdessä, sillä heistä voisi tulla samanlaisia. He voisivat pysyä paikoillaan, asettua aloilleen, pysähtyä miettimään omaa onnellisuuttaan. Se tuntuu luksukselta, erityisesti nyt.

...=)

Parhaat vuotemme (The Way We Were)

En ollut koskaan nähnyt tätä klassikkoelokuvaa, pääosissa Barbra Streisand ja Robert Redford, kohtalokkaina rakastajina. Streisand lauloi myös elokuvan tunnuskappaleen, The Way We Were, joka nousi suureksi hitiksi ja voitti Oscarin. Streisand oli myös itse ehdolla parhaasta naispääosasta, mitä en ihmettele yhtään. Hän on samaan aikaan intohimoinen että koskettava. Mielestäni elokuva nappasi hyvin kiinni siitä, millaisista syistä täydelliseltäkin tuntuvat suhteet loppuvat. Kuinka huonoilta syyt lopettaa tuntuvat verrattuna syihin jatkaa - mutta kysymys onkin siitä, että pitäisikö syitä lopettaa olla edes olemassa?

Olen alkanut todella arvostaa 1960-luvun ja 1970-luvun alun elokuvia juuri johtuen niiden sopivasta vanhanaikaisuudesta. Siitä muodostuu kuin kolmas päähenkilö tarinaan. Vaikka fanfaarinen Big Band -musiikki ei kaikkien kohtauksien päälle sovikaan, kaikkein vähiten surullisten, luo se silti aivan oman tunnelmansa elokuvaan. Teeskentelemättömän, jopa spontaanin ja maanläheisen. Tälläisessä perinteisessä elokuvantekemisessä on myös jotain miellyttävää, kun ei yritetä tavoitella kuuta taivaalta. Kohtaukset ovat huomattavasti paljon pidempiä kuin nykyajan elokuvissa, mikä voi tehdä joistain elokuvista vähän pitkäveteisiä (riski, jota nykyään ei todellakaan olla valmiita ottamaan), mutta se mahdollistaa totuutta tavoittelevan tarinankerronnan, jossa huomio pidetään henkilöhahmoissa. Elokuva ei yritä kulkea heidän ohitseen, nopeilla leikkauksilla, vaan nimenomaan kertoo juuri heistä.

Pieniä virheitä johdonmukaisuudesta löytyy, mutta elokuvalle antaa paljon anteeksi, sillä niin hurmaava on sen esittelemä maailma. Elokuva on totta kai myös surullinen ja tunteisiin vetoava, erityisesti loppukohtaus on kaihoisa päätös kohtalokkaalle matkalle. Mutta lohdutonta on se, että tälläistä elokuvaa ei varmaan koskaan enää tehdä. Oodi menneen ajan elokuvantekemisen loistolle.

...=)

Truth (Truth)

Oletteko koskaan olleet väittelyssä toisen ihmisen kanssa, tietäen, että te olette oikeassa? Mikä pahempaa, teistä tuntuu, että toinen, jota vastaan väität, tietää myös, että sinä olet oikeassa. Mutta silti tämä toinen ei pysty sitä myöntämään.

Siltä on varmasti täytynyt Yhdysvaltalaisen CBS-kanavan 60 Minutes-ajankohtaisohjelman tuottajan, Mary Mapesin tuntua vuonna 2004. He tekivät juttua silloisen Yhdysvaltain presidentin George W. Bushin armeijaurasta, vielä tarkemmin sen olemattomuudesta. Ensin Bush käytti suhteitaan hyväksi päästäkseen tälläiseen eräänlaiseen kunniakaartiin, mikä tarkoitti sitä, että hänen ei tarvinnut lähteä sotaan Vietnamiin. Mikä teki tästä vielä pahempaa, että samanaikaisesti, kun hänen olisi pitänyt palvella maataan edes tässä nimenomaisessa kunniakaartissa, hän oli poissa kokonaisen vuoden, muun muassa opiskellen Harvardissa. Yleisön huomio ei tämän nimenomaisen 60 Minutes-ohjelman jakson jälkeen kiinnity lainkaan itse presidenttiin vaan tarinan todisteiden aitouteen. Sekä Mapes, että 60 Minutes-ohjelman juontaja, kuuluisa uutisankkuri Dan Rather sekä koko tuotantotiimi joutuvat helvetilliseen piinaan, tutkintaan ja sitä seuraaviin oikeusjuttuihin ja erottamisiin.

Cate Blanchett on Mary Mapes ja Robert Redford on Dan Rather. Dennis Quaid, Topher Grace ja Elisabeth Moss esittävät ohjelman taustatiimin työntekijöitä. Redford on roolissaan luotsi - varma, vahva, uskottava. Kun katsomme häntä uutistenlukijana, ei ole epäilystäkään, että tämä mies osaa tehdä työnsä ja hyvin. En tiedä näyttääkö Redford hirveästi oikean elämän Dan Ratherilta, mutta hän saa loistavasti imitoitua tämän äänensävyn, painotukset ja tauot ja luotua uskottavan kuvan itsestään kansan rakastamana auktoriteettiäänenä. Siksi onkin erityisen vaikeaa nähdä hänen kohtalonsa, kuinka hänen uransa, jota hän on rakentanut pieteetillä monta kymmentä vuotta, murenee valheiden tieltä.

Tämä elokuva kuitenkin kuuluu sille nerokkuudelle, mikä on Cate Blanchettin parempaa kuin täydelliset näyttelijänlahjat. Hänen eleganssinsa ja luontainen helppous hänen asenteessa istuvat täydellisesti tämän naisen rooliin, jonka täytyy uskottavasti suunnata hektisesta uutisjutusta toiseen, joka kerta ammattimaisesti hoitaa työnsä ja samalla säilyttäen selviytymiskeinot, joilla tulla toimeen omien valintojen, menneisyyden, esimiehien, journalistisen omantunnon sekä oman perheen välillä. Ja sitten Blanchett elokuvan mehukkaimmissa kohtauksissa näyttään sen epätoivon, joka hahmonsa joutuu hyväksymään, kun hänen koko elämänsä kääntyykin ylösalaisin. Kaikki ne valinnat, joita hän on aikaisemmin tehnyt, jokainen hetki, jolloin hän on tuntenut itsensä ylpeäksi, ajat, jolloin hän on kokenut olevansa työnsä arvoinen toimittaja ja ne jutut, joita hän on tehnyt, on hän kokenut totuudeksi ja kun hän joutuu kyseenalaistamaan kaiken, se tuho, mikä näkyy Blanchettin silmissä, on käsinkosketeltavaa.

"Truth, elokuvana, kertoo sielukkaalla, voimakkaalla tavalla totuuden merkityksen vallan ja valheiden välissä."

Topher Grace ja Dennis Quaid ja Elisabeth Moss kaikki komppaavat loistavasti. En ole itse asiassa nähnyt Quaidia aikaisemmin yhtä hyvässä kuosissa. Rakastuin myös elokuvan kerrontaan, sen soljuvuuuteen, dynamiikkaan ja käsikirjoituksen purevaan dialogiin, aitoihin ihmishahmoihin. Tässä ei tarvitse erikseen todeta jonkun hahmon olevan viisas, se välittyy katsojalle ihan tämän hahmon puheesta. Miksi myös pidin käsikirjoituksen henkilöistä, oli, että heidän ei tarvitse olla vain se yksi henkilö, kuten elokuvissa usein hahmot typistetään olemaan. Jonkun ei tarvitse olla se yksinomaan ilkeä ihminen tai yksinomaan tyhmä ihminen tai yksinomaan uhri tai yksinomaan sankari. Tämä kulminoituu tässä elokuvassa siihen, että tuloksena on moniulotteisempi kerronta.

Pidin erityisesti elokuvan musiikista, joka upeasti painottaa tämän modernin historiateoksen kohtauksia, jotka parhaiten muistetaan näistä tositapahtumista. Se, kun Dan Rather viimeisen kerran juontaa CBS-kanavan uutislähetyksen on varmasti monen mielessä, kuka sen silloin näki ja kun elokuva tulkitsee tämän kohtauksen, nostaa se sen uudelle tasolle, kun viulut tunnelmallisesti säestävät tätä katkeransuloisen kohtauksen sävyä.

Elokuva pohjautuu Mary Mapesin itse kirjoittamaan kirjaan tapahtumista. Kirjan nimi on Truth and Duty: The Press, the President, and the Privilege of Power. Totuuden ja vallan välillä tosiaan on hiuksenhieno raja. Vaikka tietäisit totuuden, mutta sinulla ei ole valtaa, saattaa tiesi käydä mutkaiseksi. Jos taas sinulla on valtaa ja vain vaikka osa totuudesta tai edes uskottava valhe, on se jo vaarallinen yhdistelmä. Truth, elokuvana, kertoo sielukkaalla, voimakkaalla tavalla totuuden merkityksen vallan ja valheiden välissä. Se, kuka on oikeassa ei välttämättä tarkoita mitään, vaan se kuka huutaa koviten olevansa oikeassa.

Truth on yksi hienoimpia elokuvia, joita olen nähnyt. Kuinka se on ikään kuin vanhanaikainen sankarimyytti, tästä Mary Mapes-hahmosta, mutta samalla se on myös kuvaelma uhrista, joka joutuu hyväksymään häviönsä suuremman vihollisen edessä. Tämä on tasapaino, jota hyvin harvoin elokuvassa saavutetaan. Lopputuloksena on hyvin kerrottu tarina totuudesta.

#elokuvahaaste2016

...=)

Kesken jäänyt elämä (An Unfinished Life)

1. ajatus: eikö sen tulisi olla A Life Unfinished?
2. ajatus: pidän kyllä Lasse Hallströmin tyylistä
3. ajatus: pidän kyllä tälläisestä draaamasta, jossa elämän koettelemat altavastaajat voittavat menneisyytensä aaveet
4. ajatus: petyin silti

Miksi?: Elokuva ei oikein kerro mistään. Vain joukko ihmisiä eleskelemässä hissukseen (mikä esimerkiksi oli Morgan Freemanin roolihahmon tarkoitus? -tai sen karhun?) ...ja ihan kuin mukamas joku ei pystyisi jo päästämään irti monia vuosia sitten tapahtuneista asioista. Lopussa Morgan Freeman sanoo (paljon kehumallani) kertojaäänellään pari riviä merkityksellisempää dialogia, mutta ei se sitten enää mitään auta, kun koko muun elokuvan ajan sitä on odottanut jotain käännettä, joka toisi näille tapahtumille jonkinlaisen merkityksen!

5. ajatus: Robert Redford kyllä hyvä näyttelijä
6. ajatus: Jennifer Lopez ei.

...=)