Kirje: Downton Abbeyn neljä vuodenaikaa

Kesä.

Kuulen kuinka kuu humisee liikkuessaan maapallon ohi. Ei haittaa, vaikka huoneeseeni ei ole vedetty sähköjä. Yötaivaan valot tarjoavat tarpeeksi, jotta näen eteeni. Oikeastaan suosin pimeyttä. Silloin on helpompi liikkua itseni ulkopuolelle. Nousta pois omasta mielestä. Antaa ajatusten vaeltaa toisiin taloihin, toisten ihmisten luo, toisiin todellisuuksiin, toisiin maailmoihin, toisiin aikoihin. Kun annan ajatusteni tehdä niin, voin hetken ajan kuvitella, miltä tuntuu olla rakastettu.

En ole rakastettu. Mutta kun yöllä nukun yksin huoneessani, kuvittelen allani levittäytyvää kartanoa. Vaikka ullakolla - palvelusväen huoneissa - on kuuma, en nukkuisi muualla mistään hinnasta. Kun nukun kartanon päällä, tiedän että minulla on oma paikkani. Se ei saata olla paljon. Eikä olekaan. Mutta ainakin tiedän paikkani. Tiedän, että minua tarvitaan. Ja jos oikein ummistan silmiäni, voin upottautua niin syvään pimeyteen, että voin melkein kuvitella että tältä rakkaus näyttää.

Voiko rakastaa, jos ei ole rakastettu?

Syksy.

En ole koskaan oikein ollut sinut muutoksen vuodenajan kanssa. En ole koskaan päässyt solmimaan liittoa muutoksen kanssa. Muutoksella ja minulla on kalavelkoja selvitettävänä. Emme ole tulleet toimeen. Tiedän, mistä puhun. Tiedän, mistä puhun, kun puhun toimeen tulemisesta. En ole siinäkään järin hyvä. Mutta muutosta olen jahdannut koko elämäni. Pääsemättä koskaan edes jäljille. Olisipa syksy pian ohi.

Samaan virtaan ei voi astua kahta kertaa. Muutos on pysyvää. Aika viilettää ohi kuin nopeimmat höyryjunat. Mutta aika ei pidä itsestään mitään ääntä. Ei vihellä pilliin, kun on aika lähteä. Ei puksuta, ei kolise. Ei vapise edes tuulessa. Aika tulee ja menee, ottaa ja jättää. Aika vangitsee itseensä. Pakottaa seuraamaan omaa häntäänsä. Tekee pilkkaa. En muutu, vaikka muutun.

Voiko muutokseen tehdä asumuksensa.

Talvi.

Hengitän kirpeää pakkasilmaa. Pidän, miten se kihelmöi iholla. Valo laskeutuu kauniisti hankien päälle, kuin palloksi. Olen ollut Downtonissa kauan. Kun muistelen aikaani taaksepäin, minuun sattuu. Muistot eivät ole aina kivuttomia. Etenkään omani. Paljon on joutunut näkemään tuskaa. Ennen kuin olen pystynyt hyväksymään oman asemani, oman paikkani, oman tarkoitukseni.

Toki minäkin halusin kaikkea, mitä heillä oli. Minullakin oli haaveita, unelmia ja toiveita. Toivoa. Testasin toivoni kestävyyttä monen monta kertaa. Mutta jouduin huomaamaan kuinka hauraat sen seinämät ovat. Ne eivät kestä syntisen miehen painoa. Toivo on tarkoitettu hyväosaisille, palveltaville, ei palvelijoille. Toivo on etuoikeus, jota minulla ei ole varaa lunastaa. Tyydyn tekemään töitä niille ihmisille, joilla on varaa pitää sitä pikkusormensa päässä, niin huolettomasti, kuin se olisi yhdentekevin asia maailmassa. Ehkä vielä joku päivä heistä joku irroittaa siitä otteensa ja minä olen paikalla ottamassa siitä kiinni.

Olen hyväksynyt asemani, mutta toiveeni pilkahtavat silti jostain sieltä kaukaa sen muurin takaa, jonka olen niiden ympärille rakentanut vuosien saatossa.

Kevät.

Olen alkanut kiintyä heihin. Heihin, joiden vihaamiseen käytin niin paljon aikaa. Löydän välillä sydämeni oikein pienestä mytystä, jollaiseksi se on kääriytynyt huolesta. Huomaan pelkääväni heidän puolestaan. Huomaan huolehtivani heistä enemmän kuin itsestäni. Onko rakkaus voima, joka lopulta vangitsee meidät kaikki?

He katsovat minua nykyään silmiin. Pidän siitä.

Kevät sulattaa talven raskaan tunnelman pois. Katson kuinka luonto ympärilläni herää sikeiltä uniltaan. Siinä olen hyvä. Osaan tarkkailla. Pitää silmällä. Seurata etäältä. Joskus sekin on hyvä. Ja se on hyvä.


- Thomas

Kirje: Paluu Downton Abbeyyn

ehkä huomenna kaikki muuttuu, huokaisen, katsot minua suurilla silmilläsi, alakerrassa kuuluu olevan täysi tohina päällä, yläkerrassa kuumuus natisee nurkissa, tiivistyy kuin väkevä viina, tunnen tämän talon painon harteillani, muistan sen kerrokset ja kerrokset, täällä asuu muutkin kuin minä, ja sinä, täällä asuu muutkin kuin nykyiset asukkaat, täällä asuu monet ja monenmoiset historian hahmot, kuluneet vuosikaudet ja vuosikertaviinit, tapetti harottaa ullakon yhdessä huoneessa


kaikki muuttuu

löydänkö enää itseäni jos minut katkaistaan juuriltani, näenkö eteenpäin huoneessa jonka rajoja en tunne, unohdunko ilman velvollisuuksia, muutunko merkityksettömäksi jos epäonnistun

kuka minä olen

joskus kauan sitten kaikki annettiin minulle, sanottiin että tässä, tässä on vapautesi ja tässä velvollisuutesi, tiesin niiden paikat, sitten kuoli isä, äiti sanoi että elämä jatkuu ei kai tässä muutakaan englantilainen tee, menin naimisiin naisen kanssa jonka iho tuntui sormieni alla kuin persikankuorelta, hän toi sydämensykkeen takaisin Downtoniin, minä liityin komiteoihin ja astumiini saappaisiin vuorattiin nahkapäälliset, opin että ääneni kantaa kun puhun lujasti, katsoin kuinka ihmiset tottelivat, sitten näin omat silmäni vastasyntyneellä, rakastuin ja rakastuin ja rakastuin, jäin koska jäätävä oli mutta jäin koska halusin, en muistanut lähtemisen tarkoitusta, unohdin itseni ja omat rajani sillä niitä en tarvinnut niin kauan kuin pysyin paikallani, talossa oli elämää,

mutta sitten maailma meni ja muuttui ympäriltämme, ehkä muut eivät olleet saaneet samoja vapauksia, samoja velvollisuuksia, he eivät oppineet tuntemaan itseään, eivät rakastamaan, eivät kuulemaan omaa ääntään, eivät koskemaan ihoa joka on luotu sinun ihollesi

ja pelkään

pelkään että kaikki se on mennyttä josta rakensin kotini, rakensin eämäni, tein turvasataman itselleni ja ihmisille ympärilläni, minun velvollisuuteni oli suojella ja omistin sille kaiken, mutta silti kaikki otettiin pois minulta

ehkä elämää ei voi suunnitella

kohtaloaan ei voi päättää, hänen peliinsä ei voi puuttua, toistaiseksi se ollut meille suopea, tuli vävykokelas, mukanaan lisää rahaa, lisää tietotaitoa, ymmärrystä puuttua rakenteisiin, luoda uutta, kehittää edelleen, pitää pystyssä

mitä kaataen antoi, myös kaksin käsin kauhoi takaisin

otti pois, kuolleet ovat liian nuorena liian monet, löysimme synkistä vesistä kuitenkin omat vahvuutemme, saimme toisemme seisomaan omilla jaloillamme, muistimme että kun toinen huojuu, toinen voi tarttua toiseen myös kiinni, tukea, yhdessä olemme selvinneet vastatuulesta ja koinsyömistä rei'istä seinissä,

mitäköhän on luvassa kun itse maan haltija, kaiken kaitsija ja veronkerääjä, kuningas on päättänyt tulla katsomaan samaa näkymää pohjoiseen?

- Robert

Arvostelu: Tag

Yksin en olisi tätä pistänyt päälle miljoonassa vuodessa, mutta välillä demokratian hengessä muiden äänet jyrää, joten sormien välistä tiirailin pelokkaasti elokuvan ensimmäisiä minuutteja. Mutta sitten Jon Hamm paiskasi toimistotuolin lasiseinää päin, josta se kimmosikin takaisin häntä itseään päin ja minä nauraa tyrskähdin. Muutama muu hauskanen kohtaus leffassa oli, mutta ei enää päästy tuon railakkaan aloituksen sfääreihin. Summa summarum: ei niin paha, mitä pelkäsin, mutta aika tylppä tekele joka tapauksessa.