Arvostelu: Tag

Yksin en olisi tätä pistänyt päälle miljoonassa vuodessa, mutta välillä demokratian hengessä muiden äänet jyrää, joten sormien välistä tiirailin pelokkaasti elokuvan ensimmäisiä minuutteja. Mutta sitten Jon Hamm paiskasi toimistotuolin lasiseinää päin, josta se kimmosikin takaisin häntä itseään päin ja minä nauraa tyrskähdin. Muutama muu hauskanen kohtaus leffassa oli, mutta ei enää päästy tuon railakkaan aloituksen sfääreihin. Summa summarum: ei niin paha, mitä pelkäsin, mutta aika tylppä tekele joka tapauksessa.

Keeping Up with the Joneses (Keeping Up with the Joneses)

Zach Galifianakis on traumatisoinut minut elokuvillaan. En voi sietää häntä, hänen näyttelemistään enkä komiikkaansa. Olen aina inhonnut naurettavaa rinnastusta ällöttävyyden ja komedian välillä. Kuka ikinä on alun alkaenkaan väittänyt, että ne korreloisivat keskenään? Yllättäen, katsomani elokuva kuitenkin onnistuu päihittämään turhuudellaan jopa Galifianakisin taidonlahjat jopa siihen pisteeseen asti, että tässä roolissa häntä katsoi - jos ei nyt mielellään - niin ainakin täysin passiivisesti, mikä on jo suuri saavutus hänen suhteensa.

Jon Hamm ja Gal Gadot ovat huippuvakoojia, jotka muuttavat peiteoperaatiota varten Amerikkalaiseen lähiöön, jossa asuvat myös tuiki tavalliset Zach Galifianakis ja Isla Fisher tylsine elämineen. Ja jos nyt kuvittele, että elokuva päättyisi jotenkin ennalta-arvaamattomasti, olisitte oletuksissanne väärässä. Elokuvan premissi tarjoaa paljon lupauksia viihdyttävästä, mukaansatempaavasta vakoojakohelluksesta, joka naurattaisi, mutta elokuvan juonenkulku pysähtyy vain tunnetuimmilla nähtävyyspaikoilla, johon katsoja pakostakin turtuu. Naurusta, viihteestä ja mielenkiinnosta ei ole tietoakaan.

Samanlaisessa juoniterritoriossa kulkevia pätkiä on nähty ennenkin. Mieleen tulee esimerkiksi Ashton Kutcherin ja Katherine Heiglin tähdittämä vakoojapläjäys Killers vuodelta 2010 tai Angelina Jolien ja Brad Pitit tähdittämä... vakoojapläjäys Mr. and Mrs. Smith vuodelta 2005. Ja täysin samasta elokuva on kyse jokaisen kolmen kohdalla. Ongelma kolmannen elokuvan kohdalla tosiaan on se, että se ei tarjoa enää mitään uutta, vaikka tarjoaisikin. Eikä Keeping Up with the Joneses tarjoa.

Odotin paljon täydelliseltä Jon Hammilta ja Gal Gadotilta, jotka sopivat täydellisiin rooleihin täydellisesti. Eikä heissä mitään vikaa ole. Vikaa ei ole myöskään Isla Fisherissa ja niin paljon kuin se minua satuttaakin sanoa - Zach Galifianakisissa. Vika on puhtaasti mielikuvituksettomasssa ohjauksessa ja ennen kaikkea käsikirjoittajassa, joka tuntuu syövän paperia. Sen tason ihmiseltä hän vaikuttaa, nimittäin. Sanat geneerinen, kuiva, ennalta-arvaamaton ja hukkaan heitetty eivät riitä kuvaamaan hänen kykenemättömyyttään. Oikeasti Keeping Up with the Joneses ei ole edes mitenkään huono elokuva. Se on vain niin mitään sanomaton, mikä on sääli entisestään, sillä tässä olisi ollut potentiaalia oikein viihdyttävään elokuvaan.

Usein kunnioitan elokuvia, jotka ovat puhtaasti huonoja paljon enemmän. Niissä sentään on tavoiteltu jotain taiteellisempaa, jotain suureellisempaa ja visionäärisempää - vaikka se yritys onkin epäonnistunut. Tälläiset teokset kuten Keeping up with the Joneses ovat elokuvia, jotka saavat vihaamaan elokuvia. Tuntuu, ettei tähän ole pistetty mitään panostusta. Ihmiset ovat vain käyneet noutamassa palkkasäkkinsä ja kyhännyt kokoon jonkinlaisen tuotoksen, että sitten voi pitchata itsensä taas samoille tuottajille saman rahamäärän toivossa. Minä haluan, että elokuvia tehdään, koska elokuvantekijät palavat halusta kertoa jonkin tarinan. Ei sen takia, että he kuvittelevat katsojan viihtyvän jonkin tarinan parissa ja yrittävät mahdollisimman laskelmoidusti tehdä jotain sinne päin. Murr...

 ...=)

Polttarittaret (Bachelorette)

Becky (Rebel Wilson) menee naimisiin ja pyytää lukioaikaiset ystävänsä (Kirsten Dunst, Lizzy Caplan, Isla Fisher) morsiusneidoiksi. Harvinaisen yksiselitteinen elokuva, jossa tapahtumat sijoittuvat pitkälti yhteen, polttari-iltaan. Kuten pelin henkeen kuuluu, kaikki ei mene suunnitelmien mukaan.

Päällimmäisin huomio, mikä itselle jäi elokuvasta käteen, oli taas toteamus siitä, kuinka hyvä näyttelijä Kirsten Dunst on. Näinkin tusinamaisessa leffassa, hän onnistuu todella huomaamattomasti viemään katsojat rankkojenkin kokemusten läpi. Ja hän tekee sen uskottavasti. Luulisi, että tälläiseen kännisekoiluleffaan ei saisi kovinkaan sujuvasti ympättyä mukaan mitään puolivillaista tai teennäistä draama-aspektia, mutta Kirsten Dunst uskottelee sen meille hyvin. Siksi pidinkin elokuvaa todella hyvänä. Siinä oli kevyet hetkensä, mutta sydämessä makaa kaunis suhde kahden ystävän välillä (Wilson & Dunst). Lukioaikaiset kokemukset heijastuivat mielestäni hienosti nykypäivän asetelmaan.

Tietysti jos elokuvallisesti arvioisin tätä teosta, niin en pitäisi sitä kovinkaan suositeltavana. Koska elokuva sijoittuu käytännössä vain yhteen känniseen, levottomaan, sekavaan polttari-iltaan, ei elokuvan juoniarkki tai rakenne ole kovinkaan vahva. Lähinnä katsoja joutuu pakoin turhautumaan koko höskään. Mutta pidin silti siitä, että tässä ei yritettykään kuvata mitään täydellisiä ihmisiä täydellisissä häissään täydellisine romansseineen - mikä ajoittain hääelokuvissaan ärsyttää ja puuduttaa. Tässä nimenomaan annettiinkin kaiken mennä pieleen. En tiedä kuinka hyvin elokuvan rääviys ja mustanpuhuva draama sopivat yhteen - usein tälläisissä tapauksissa toinen vesittää toista, mutta en minä tätä päältä poiskaan pistänyt.

 

...=)

Life of Crime (Life of Crime)

Oikein kiva elokuva. Se perustuu Elmore Leonardin kirjaan. Muita hänen teoksistaan tehtyjä elokuvia on muun muassa Out of Sight (1998), Get Shorty (1995), 3:10 to Yuma (1957/2007) ja Jackie Brown (1997), jossa seikkailee samat hahmot kuin tässä.

Mickey Dawson (Jennifer Aniston) on 70-luvun ikävystynyt kotirouva, jonka mies (Tim Robbins) joutuu kiristyksen kohteeksi. Kiristäjien virheeksi koituu Mickeyn käyttäminen panttivankina, sillä miehenkäppänällä onkin salarakas (Isla Fisher).

Tämä elokuva ilmestyi tosiaan jo vuonna 2013. Olin jo ennen tämän valmistumista odottanut innolla taas uutta Jennifer Aniston -elokuvaa. Jonnekin se kolme vuotta kuitenkin hupsahti ja nyt vasta sain tämän silmieni eteen. Aniston tekee tietysti taas hienon roolisuorituksen ja pakko taas mainita, että hän on liian kaunis tähän maailmaan. Tämä on myös ensimmäinen kerta kun oikeasti näen, miksi John Hawkes on kerännyt valtavasti kehua taidoistaan. Hänhän on uskomaton. Tim Robbins on aina takuuvarma. Will Forten koomista ajoitusta vieläkin kyseenalaistan, vaikka ei tämä ihan niin suoranainen komedia olekaan. Isla Fisherin repertuaari on hämmästyttävän pieni - miten hänelle yhä riittää rooleja? Mos Def puolestaan omaa rentoa karismaa, jonka voisin nähdä hyödynnettävän tulevaisuudessa vielä paremmin.

Pidin paljon elokuvan omalaatuisesta tyylistä ja juonenkäänteet olivat juuri sopivan kekseliäitä, että eivät kuitenkaan ampuneet yli. Ainoastaan jäin ihmettelemään, että mihin he unohtivat oikein Anistonin ja Robbinsin hahmojen pojan?

#elokuvahaaste2016 (15. Elokuva, jonka katsomista olet harkinnut jo pitkään)

...=)

The Great Gatsby-Kultahattu (The Great Gatsby)

The Great Gatsby on vuonna 2013 valmistunut Baz Luhrmannin ohjaama 3D- romanttinen- draama. Sen pääosissa on Leonardo DiCaprio, Tobey Maguire ja Carey Mulligan. Sivuosissa on Isla Fisher, Joel Edgerton, Jason Clarke, Amitabh Bachchan ja Elizabeth Debicki. Se perustuu F. Scott Fitzgeraldin samaan nimiseen romaaniin ja sijoittuu 1920-luvulle.
     The Great Gatsby kertoo nuoresta Nick Carrawaysta (Tobey Maguire), joka on elokuvan kertoja ja päähenkilö. Hän muuttaa asumaan New Yorkin Long Islandille, pieneen kartanoiden väliseen puutarhurin vanhaan asuntoon ja saa töitä Wall Streetilta. Hän menee heti tapaamaan lahden toisella puolella "rikkaiden sukujen puolella" asuvaa serkkuaan Daisya (Carey Mulliganina) ja tämän aviomiesta ja Nickin vanhaa opiskelukaveria, Tomia (Joel Edgerton). Heidän kartanossaan Nick tapaa myös viehättävän nuoren golf-pelaajan Jordan Bakerin (Elizabeth Debicki). Nick huomaa, että häntä tarkkailee hänen naapurinsa, salaperäinen Gatsby (Leonardo DiCaprio). Pian hän saa kutsun Gatsbyn luokse ja tajuaa olevansa ainoa, ketä koskaan on kutsuttu Gatsbyn kartanoon. Kaikki ovat siellä kyllä olleet isoissa, spektaakkelimaisissa juhlissa, mutta kaikki ovat olleet kutsumattomia. Ketään ei ole edes tavannut Gatsbya, ei edes henkilökunta. Jordan käy myös näissä juhlissa ja hänet kutsutaan Gatsbyn luo, tapaamaan häntä yksin. Kun Nick myöhemmin törmää Jordaniin, hän selittää kaiken käyvän järkeen ja pian myös Nickille selviää, että Gatsby on Nickin serkun, Daisyn, entinen rakastaja, joka haluaa tavata Daisyn. Oleellista tarinassa on, että Gatsbyn kartano sijaitsee lahden toisella puolella ns. uusrikkaiden puolella kun Daisyn ja hänen aviomiehen kartano sijaitsee toisella puolella, "vanhan rahan puolella". Gatsbyn näkee omalle laiturilleen Daisyn ja Tomin kartanon majakan päässä vilkkuvan vihreän valon.
    Juonta on todella vaikea selostaa paljastamatta sen upeita loppukäänteitä. Elokuva on pysäyttävä, miellyttävä ja upea aistien elämysmatka. Kaikki on hiottu helposti pidettäviksi; soundtrack, lavastus, näyttelijäsuoritukset jne. Luhrmann ohjaa omaan, upeaan, henkeä pysäyttävään tapaansa, jossa hän heittää yhteen aikakauden upeuden, juonenkäänteiden arvaamattomuuden ja kuvan kauneuden. Luhramannin elokuvista on helppo pitää, koska ne ovat jopa niin upeasti valaistuja! Oleellista ei ole kuitenkaan todeta "Luhramnnin ohjaavan tyypilliseen tapaansa" vaan pikemminkin omaksua tarina itseensä ja käyttää hyväkseen elokuvan tuomaa syvää nautinnon tunnetta. Elokuvaa ei ole tehty realistiseksi, eikä sitä sellaiseksi olisi tarvinnutkaan tehdä, eikä sitä tarvitse sellaisena yrittää hyväksyä. Suosittelen nauttimaan tästä 3D-elokuvan upeasta tunnelmasta, fantastisista vuorosanoista, todella hyvistä näyttelijäsuorituksista ja liian nopeasti kuluvasta ajasta elokuvan parissa. Elokuva on täydellinen sellaisena kuin se oli tarkoitettu ja sellaisena kuin se on.
     Elokuva on sinänsä hieno, että se omistaa kuvaavansa aikakauden. Tässä Luhrmann on poikkeuksellisen lahjakas. On se sitten 1800-luvun Australia tai Pariisi tai 1920-luvun New York. Visuaalisuus ei toimi elokuvaa vastaan tai vie huomiota käsikirjoitukselta tai miltään muultakaan.

"I wish I had done everything on earth with you". 

Elokuva on eeppinen, koskettava, surullinen, kaihoisa, huippu, visuaalinen, nautittava, helposti pidettävä, nerokas ja täydellinen. Se on yksi niistä harvoista elokuvista, joka täyttää odotukset. 20-luvun aikakausi ja tyyli: kyllä. Mutta mistä minulta tulee roimasti lisäpisteitä on elokuvan älykkyys siinä, mitä kertoja kertoo ja mitä hän ei kerro. Katsojan täytyy itse haluta ymmärtää ja päästä sisään henkilöiden aivoihin. Tätä tietenkin edesauttaa mahtavat roolisuoritukset kaikilta näyttelijöiltä.
    DiCaprio on aina takuuvarma onnistuja. Hän on niin moniulotteinen, varma, vahva, kameleomanttimaine, raaka, monipuolinen, syvä. Hän uppoaa Gatsbyn rooliin ja saa luotua todella ongelmaisiin kohtauksiin uskottavuutta. Tähän ei kukaan muu näyttelijä olisi pystynyt. Rooli mikä on niin helppo näyttelä yli. DiCaprio pitää jalat maassa ja luo hahmoon niin vaikuttavia painotuksia, että hän ei edes tarvitsisi ympärilleen mahtavia erikoiefektejä. Mulligan todisti taitonsa jo elokuvassa Shame, Isla Fisher on varsin sympaattinen ja puhkuu elinvoimaa, Joel Edgerton ohjaa katsojan oman roolihahmonsa päätösten taakse, Elizabeth Debicki on upea, joka rakentaa hahmoaan kohtaus kohtaukselta kuin täydellinen elokuvanäyttelijä, kuin myös Jason Clarke, joka repii kaiken irti muutamista kohtauksistaan. Bachchan luo valkokankaalle juuri sopivan määrän mysteeriä ja läpinäkyvyyttä. Totta puhuen, henkilöt ovat kirjoitettu tietyllä tavalla erittäin moniuloitteisiksi ja heidän motiivinsa ovat todella syvälliset ja uskottavat. Näitä rooleja ei ole helppo muovata sympaattisiksi tai uskottaviksi, mutta upea näyttelijäkaarti vetää isot panokset kehiin ja ampuvat täysosuman. Heidän luomaan syvyyteen ja tekstuuriin ja vuorovaikutteisiin voisi upota, niin kehittyneesti ovat he pystyneet ne luomaan.
    The Great Gatsby-Kultahattu pitää lupauksensa. Se antaa katsojalle tarpeeksi tilaa hengähtää, mutta samalla koko ajan vie häntä upeasta kohtauksesta toiseen. Elokuva myös onnistuu tavoitteessaan moitteettomasti ja katsojan päähän iskostuu DiCaprion ikimuistoinen Gatsby.

9 1/2

...=)