Arvostelu: In the Mood for Love

Wong Kar-wai ohjasi vuoden 2000 elokuvan In the Mood for Love, pääosissa Tony Leung ja Maggie Cheung, joka sijoittuu 1960-luvun Hong Kongiin. Seinänaapurit Rouva Chan (Cheung) ja Herra Chow (Leung) saavat selville, että heidän molempien puolisot ovat aloittaneet suhteen toisen puolison kanssa. Yhteinen suru muuttuu pian rakkaudeksi Chanin ja Chowinkin välillä.

60-luvun konservatiivisen yhteiskunnan kahlitseva maailma on saatu hyvin tuotua osaksi elokuvan kerrontaa. Se on kuin kolmas päähenkilö, kuin tarinan antagonisti, joka estää pääparia löytämästä toistensa luokse. Sen sijaan elokuvan ajankuva on hillittyä, vähäeleistä, hahmot ilmaisuissaan niukkoja, varovaisia. Jatkuvasti katsomassa selkänsä yli, ettei kukaan saa heitä kiinni rakkaudessaan.

Mutta sitten toisaalta mietin, kuinka totuudenmukaista on analysoida elokuvaa vain 60-luvun kontekstissa. Ihmisyyden kuvauksessa elokuvan kerronta on kuitenkin universaalia. Niin monesti ihmiset harhailevat usvassa toistensa ohi, jäävät katumaan tekemättä jääneitä asioita, reagoivat liian myöhään sanoihin, joita eivät odottaneet kuulevansa. Hetken merkityksen ymmärtää vasta, kun se on ohi.

Oivaltavana pidin sitä, miten elokuva tuntuu tarttuvan myös siihen, kuinka sidoksissa rakkauden tunne - tunteet ylipäänsä - ovat muihin tunteisiin. Rakkauden kohdalla eritoten kaipaukseen, ikävään, osattomuuteen, yksinäisyyteen - jopa tylsyyteen.

Mistä tunnistamme, miten erotamme tunteet toisistaan, mikä tunne on aito?

In the Mood for Love hyödyntää tälle taiteenlajille ominaisia piirteitä, nojaa vahvasti visuaaliseen kerrontaan, täsmentää ja värittää käsiteltäviä teemoja väreillä, valoilla, liikkeellä. Vuorosanoja on laihasti, koska kyseessä ei ole romaani. Tämä on enemmän kuin elokuvallista runoutta. Merkitykset on etsittävä sanojen välistä. Pisarasta, joka laskeutuu sudenkorennon lailla katulätäkköön, lampusta, joka menee rikki, sängyn alle unohtuneista tohveleista. 

Maggie Cheung ja Tony Leung ovat rooleissaan täydelliset. Heidän ikävää täynnä olevat silmät, aksentoidut ryhdit, balettitanssijan lailla ilmaan jäävät kädenliikkeet ovat kaikki harkittuja, hiottuja valintoja.

Ehkä eniten sitä jää elokuvan jälkeen prosessoimaan sen tapaa käsitellä aikaa. Sen kuluminen on elokuvassa koko ajan läsnä. Hahmot odottavat läpi elokuvan jonkin tapahtumista. Sitä ei täysin täsmennetä mitä, ehkä rakkautta, ehkä raivoa. Ehkä vain sitä, että jotain tapahtuisi, mitä vain. 60-luvun ajankuva eritoten korostaa hälystä, tulvasta, ärsykkeistä vapaata maailmaa, jossa toisen ihmisen saattoi kohdata, löytää, nähdä. 

Elokuvan loppua kohden, ohjaaja vyöryttää mukaan yhä enemmän historiallistakin ajankuvaa, uutisvirtaa, nähtävyyksiä, turistikohteita, raunioita. Olemme kaikki aikamme tuotteita, mutta myös osa sitä kasvavaa historian pyörrettä, jonka uumeniin lopulta kaikki uppoamme. 

Elämme ajassa ja sen ulkopuolella. Elokuvan herättämiä kysymyksiä voisi listata loputtomasti, mutta viimeisen tähän hahmottelemani muotoilisin näin: saammeko koskaan kiinni hetkestä - rakkaudesta, ihmisyydestä, toisistamme - vai näemmekö aina vain menneisyyteen sumuisen lasin läpi?

Arvostelu: Conte d'été

Éric Rohmerin ohjaama Conte d'été, suomeksi Kesätarina, englanniksi A Summer's Tale sai ensi-iltansa vuonna 1996. Rohmer edustaa niin kutsuttua ranskalaisen uuden aallon elokuvaa - ranskalaisen elokuva-alan aikakautta ja suuntausta, jonka pariin myös sellaiset nimet kuin Godard tai Truffaut joskus lasketaan. 

Rohmer teki pitkän uran kotimaassaan Ranskassa, mutta valitettavasti on ehtinyt jo kuolla, vuonna 2010. Uusia elokuvia häneltä ei siis enää ilmesty. Hänen ensimmäinen merkittävä elokuvansa ilmestyi jo vuonna 1969. 

Erityisen tunnettu hän oli neljästä elokuvastaan, joita tituleerataan ylväästi Neljän vuodenajan tarinoiksi. Elokuvia valmistui siis syksystä, talvesta, keväästä ja niin ikään kesästä.

Conte d'été kertoo nuoresta miehestä nimeltä Gaspard (Melvil Poupaud), joka saapuu ranskalaiseen turistikohteeseen viettämään kesälomaansa sekä tavatakseen tyttöystävänsä Lenan (Aurelia Nolin), joka kuitenkin jättää saapumatta. Sillä välin Gaspard tutustuu paikalliseen Margotiin (Amanda Langlet), jonka kanssa ystävystyy ja joka tutustuttaa tämän Soleneen (Gwenaëlle Simon), jonka katsoo olevan parempi Gaspardille kuin Lenan. Kun Lena sitten kuitenkin saapuu viimein paikalle, huomaa Gaspard olevansa kolmen tytön loukussa.

Siinä mielessä elokuva tuntuu vahvasti ranskalaiselta auteur-elokuvalta, että Rohmerin tuntee hengittävän jokaisen kohtauksen taustalla. Elokuva ei mukaudu konventioihin - esimerkiksi taustamusiikkia ei käytetä, lähikuvia, eikä itse asiassa otoksia kauempaakaan. Kamerakulmat ovat keskittyneitä etäisyydelle, josta ihminen tavallisestikin tarkastelisi toista ihmistä. Eittämättä tällä on haettu realistista vaikutelmaa.

Siltä elokuva tuntuukin. Kuin kävelisi hahmojen kanssa rannalla ja kävisi heidän kanssaan keskustelua. Niin ihailtavaa kuin pyrkimys realismiin onkin, silti sitä jää miettimään, että elokuvantekijällä olisi kuitenkin käytössään valtava valikoima tehokeinoja ja työkaluja, joilla elävöittää kerrontaa. 

Pelkistetyn kuvallisen kerronnan vuoksi, keskiöön nousee teksti ja sitä tulkitsevat näyttelijät. Rohmer on kirjoittanut elokuvan itse ja sitä ei voi kuin olla ihailematta. Vielä 70-vuotiaana hän on pystynyt eläytymään näiden parikymppisten hahmojen maailmaan niin hyvin, että keskustelut tuntuvat täysin luonnollisilta, kuin niitä ei olisi käskirjoitettu lainkaan. 

Itse asiassa Rohmerin teksti tuntuu vieläkin paremmalta kuin luonnolliselta. Se tuntuu läpikuultavalta. Vaikka hahmojen välisessä dialogissa - jota on uskallettu kirjoittaa paljon, mikä on ihanaa, toisin kuin niin monessa elokuvassa tänäpäivänä, jossa hahmot mutisevat ehkä kaksi sanaa toisilleen - päästään syvällekin keskusteltaviin aiheisiin, katsojalle jätetään silti paljon tilaa ajatella itse. Hahmot ovat omalle käytökselleen sokeita ja katsoja tuntuu ymmärtävän hahmoja paremmin kuin he itse. Mikä onkin ihmisluonnolle totta. Ei ihminen tosiasiassa näe itseään. 

Ja tämäkin on elokuvalle poikkeuksellista - nekin kerrat, kun oikeasti älykkäät tekijät on päästetty elokuvan tahtipuikkoihin, turvautuvat he yleensä (tämän tietenkin sanoen yleistäen) sellaiseen psykoanalyyttiseen tyyliin, jossa sitten sitä älykkyyttä esitellään jokaisella vuorosanalla ja jokaikinen asia puretaan pienimpiin mahdollisiin osiin ja hahmot osoittavat sellaista itsetuntemusta, jota ei oikeassa elämässä meistä sivistyneinkään pystyisi osoittamaan, että ensinnäkin seurauksena on epäuskottavuus ja toiseksi katsojan passivoituminen. Sitä kautta jopa tylsistyminen. Uskon menettäminen elokuvaan taidekeinona.

Siihen vastalääkkeenä toimivat tällaiset elokuvahelmet. Lisäksi tämä toimii aivan ihanana nostalgiamatkana 90-luvulle. Hahmot ovat täydellisen ranskalaisia - kaihomielisiä ja kaunosieluisia. Ja kauniiden nuorten kiireetöntä kesänviettoa ihmissuhdedraamoineen seuraa näin kesäkuun ensimmäisinä päivinä syvään henkeä huokaisten.

Arvostelu: The Worst Person in the World

Julie (Renate Reinsve) on parikymppinen norjalaisopiskelija, joka haahuilee elämänsä ja tulevaisuutensa kanssa, kunnes törmää vanhempaan sarjakuvataiteilija Akseliin (Anders Danielsen Lie), johon päätäpahkaa rakastuu tulisesti, muuttaa yhteen ja aloittaa yläluokkaisen elämän osallistuen idyllisiin maalaisviikonloppuihin miehen perheen huvilalla, käyden kirjajulkkareissa ja keskustellen syvällisiä Freudista #MeToo-liikkeeseen boheemin ystäväpiirin kanssa. Mutta miten suu pannaan, kun vastaan käppäilee huomattavasti vähemmän tasokasta elintasoa, mutta jonkinlaista vapaampaa elämää tarjoava barista Eivind (Herbert Nordrum), hänkin tahollaan jo parisuhteessa?

Joachim Trierin (yllättäen ilmeisesti ei-minkäänlaista-sukua Lars Von Trierille) ohjaama romanttinen draamakomedia keräsi viime vuonna roppakaupalla ylistystä ja kiersi kaikki merkittävimmät palkintogaalat Cannesista Oscareihin. Trierin on sanottu tuoneen jotain uutta väljähteneeseen romanttisen elokuvan genreen. Onnistuneen milleniaalin ihmisen kuvaamisessa. Monet ovat tituleeranneet elokuvaa mullistavaksi. Jotkut nettikommentoijat sanovat jopa jättäneensä nykyiset kumppaninsa ja aloittaneensa uuden elämän elokuvan ansiosta - tai takia.

The Guardian meni jopa niin pitkälle, että innostui tituleeraamaan elokuvaa sanoilla, jotka vain harvalle elokuvalle uskalletaan langettaa, niiden painoarvon takia: "välittömäksi klassikoksi". Kaikkein suurimman kunnian tuntui kuitenkin antavan arvostettu The Atlantic-lehti, joka valitsi elokuvan suoralta kädeltä vuoden 2021 parhaaksi elokuvaksi. 

Onhan elokuvassa yritystä tehdä jotain uutta. Jota arvostan paljon. Ja kyllähän tässä saadaan kiinni sellaisesta nykyihmisen eksistentialistisesta paradigmasta. Merkittäviä valintoja tehdään ja suuriakin muutoksia elämässä tapahtuu, mutta sitä ei oikein osaa päättää millaista elämää haluaa elää tai vaikka haluaisi, mikään ei oikein tunnu miltään. Päähenkilö Julien sanoin "tuntee olevansa sivuhenkilö omassa elämässään". 

Elokuvan taiteelliset ratkaisut ovat elävöittäviä. Mieleenpainuvimmassa kohtauksessa päähenkilö Julie pysäyttää muun maailman ja ihmiset paikoilleen valaisinkatkaisijaa painamalla ja juoksee viettämään romantiikan täyttämää päivää salarakkaansa kanssa. Myös huumekokeilun vaikutukset saadaan kuvattua elokuvalliseen muotoon uskottavasti. Vähemmän innostunut olin kertojaratkaisukokeiluista ja siitä, että elokuva on jaettu kahteentoista tittelöityyn kappaleeseen, jotka julistetaan jo elokuvan alussa, joten katsoja ikään kuin tietää jo, mitä on luvassa. 

Kaiken kaikkiaan odotin paljon enemmän. Suuhun jäänyt maku on lähinnä väljähtänyt. Elokuva on kovin harmaa ja väritön. Hahmot aika käsitteellisiä. Halusin enemmän lihaa ja verta. Tietysti, kun aiheena on kuvata parikymppisen haahuilua elämässään, sitä ei ehkä saa tuotua iholle oikeastaan ollenkaan, vaan pakkokin jättää etäiseksi.

Ei siinäkään siis vielä mitään. Mutta pahiten elokuva uppoaa minulle yhdestä syystä; ironia. En ole koskaan oikein välittänyt siitä. Etenkin pidän sitä mauttomana silloin, kun tekijöillä olisi älyä ja kykyä tehdä aidompi elokuva, älykkäämpi elokuva. Ironia on laiskaa. Siinä väistetään, kun pitäisi mennä kohti. Milleniaalin elämää tietysti ironia värittää hyvin vahvasti, mutta minuun se ei tehokeinona iske. Jos kaikki on niin ironista ja kaiken voi olankohautuksella jättää välittämättä, miksi minun pitäisi välittää tästä elokuvasta? Taidan olla vain liikaa Z-sukupolvea samaistuakseni täysin milleniaalien (Y-sukupolvi) ironiseen kokemukseen. Tai kuka tietää, ehkä henkisesti kuuluun johonkin täysin kokonaan toiseen sukupolveen - menneeseen tai vielä tulevaan. Tai sitten kaikki nämä sukupolvijaot ovat humpuukia.