Ihmiset eivät ole samanlaisia - ainakaan kaikki. Me emme pidä samoista asioista. Toiset elokuvat tai musiikkityylit tai vaatevalinnat ovat toki suositumpia kuin jotkin toiset, mutta kaikkia ei silti samaan muottiin pysty typistämään. Itse olen aina ollut melankolinen luonteeltani. Pidän surullisista elokuvista ja haikeista kappaleista. Pidän vesisateesta ja syvällisistä keskusteluista. Mutta sitten taas meluisat yökerholattiat, hikiset uimarannat tai kesäyön telttailu ei kiinnosta. Siksi viihdyn mieluummin elokuvateatterin pimeydessä katsomassa jotain nyyhkyelokuvaa.
Maddie (Amandla Stenberg) on teini-ikäinen tyttö, joka sairastaa harvinaista sairautta, joka on tuhonnut hänen immuunijärjestelmänsä ja käytännössä lukinnut hänet neljän seinän sisään. Ulkomaailma ja vieras bakteerikanta voisi osoittautua hänelle kuolettavaksi. Seuranaan hänellä on vain maailmankirjallisuus, äiti ja muutama hyvä leffa. Sekä tietysti internet. Kun naapuriin muuttaa hurmaava poika nimeltä Olly (Nick Robinson), tulee Maddielle halu murtaa lasi-ikkunat ja karata maailmaan.
Oikeasti syy, miksi katsoin elokuvan, oli koska minulla oli muutama vanhentuva elokuvalippu. Odotin tämän olevan jotenkin Tähtiin kirjoitetun virheen kaltainen ja toivoin tietysti surullista loppua. Lisäksi koin pääosakaksikon täysin hurmaavana. Nälkäpelimaineesta Amandla Stenberg on kohonnut uuden ajan nuorisoidoliksi hyvin nopeasti ja on kerännyt valtavasti ihailua kypsästä asenteestaan nuorellakin iällä. Nick Robinson sinkoutui tähteyteen pienen elokuvan nimeltä Jurassic World ansiosta, mutta sitä ennenkin vakuutti elokuvapiireissä indie-elokuvassa Kings of Summer ja sittemmin ollut muun muassa Rob Reinerin ohjauksessa elokuvassa Being Charlie.
Vertaus satuun on aika oleellinen. Itse henkilöhahmotkin viittaavat prinsessa-prinssi tematiikkaan suhteellaan ja tämä on oikeasti kuin suora renditio Tähkäpää-sadusta. Jopa lopun juonitwisti viittaa vähän tähkäpäämaisiin motiiveihin erityisesti äitihahmon osalta. Valitettavasti koin tämän tulkinnan nimenomaan vähän luotaantyöntävältä, kun alkuperäisen sadunkin kohdalla äiti kirjoitettiin tarinan antagonistiksi. En oikein tiennyt, miten suhtautua siihen tässä elokuvassa. Mutta satumaisuutta toi elokuvaan myös ei enempää eikä vähempää sen musiikki. Muistan kuulleeni jossain Disneyn piirretyissä viimeksi samanlaista taustahyminää, mitä tässä oli ja lähes joka kohtauksessa. Lisäksi elokuvan kuvaus on yltiöpirteää ja kirkasta ja pehmeää.
Vaikka elokuva on todella imelä ja höttöinen sekä kliseisen epäuskottava täynnä teiniromantiikkaa, en pitänyt sitä ollenkaan huonona teoksena. Elokuva tosissaan on suunniteltu selvästi nuori kohdeyleisö mielessä, mistä kielii muun muassa kertojaratkaisut ja fantasiaa tarinankerrontaan yhdistelevät elementit ynnä muut tehokeinot, jotka välillä katkaisevat elokuvan suoran realistisuuden. Välillä tälläisissä kasvutarinoissa on se vaara, että ne ovat ärsyttäviä, mutta Everything, Everything on mielestäni oikein hyvin kulkeva rakkaustarina. Liekö pääosakaksikon hyvä kemia pelastanut paljon...
Ylipäänsä pidin elokuvan tulkinnasta maailmasta ja elämästä sekä siitä, miten henkilö tulkitsee kaikkea, kun on elänyt koko elämänsä suljettuna ulkomaailmalta. Erityisen kiinnostavan elokuvasta teki tietysti se, että tähän maailmaan sisällytettiin rakkaustarina. On kuin kaksi maailmaakin olisi kohdanneet. Näitä hahmoja ei myöskään kirjoitettu liian itseääntiedostavaksi, pikkuvanhoiksi näsäviisastelijoiksi - kuten yleensä tälläisissä teinihömpissä, vaan he olivat oikein realistisia virheine kaikkineen. Kun esimerkiksi he tapaavat ensimmäisen kerran, on tunnelma mahdollisimman söpön vaivaantunut. Sama piirre leimaa koko elokuvaa. Katsoja ei voi olla hymyilemättä nuoren parin syvälle yhteydelle. Erittäin laadukasta eskapismia kohdeyleisölleen - joten suosittelen. Aito, ja elokuvasta henkii se, että se on tehty luovalla otteella.
...=)
