Saving Mr. Banks (Saving Mr. Banks)

Elokuva kuin vuoden 2011 Piiat, tarina vain eri. Joillekin se iskee, toiset haluavat edes sen  vaikuttavan.

John Lee Hancock on upean vuoden 2009 Elämä pelissä-elokuvan ohjaaja. Miksi nämä elokuvat ovat siis, minun mielestäni paremmuusasteikolla aivan eri tasoilla? Siinä, missä Elämä pelissä kosketti, antoi voimaa, ja syvää draamaa, Saving Mr. Banks jättää kylmäksi. Emma Thompson on elokuvan pääosassa esittäen Maija Poppasen kirjalijaa P.L. Traversia, joka joutuu myymään kirjansa elokuvaoikeudet Walt Disneylle (Tom Hanks), koska on talousvaikeuksissa ja ei pysty maksamaan taloaan. Hän kuitenkin haluaa luovan päätäntävallan elokuvaan ja siitä alkaa synkkä kamppailu elokuvantekijöiden ja Traversin välillä. He haluaisivat tästä iloisen musikaalin, kun taas kirjailijalla itse on panoksena hänen oma tarinansa.

       Minulla oli kovat odotukset tämän elokuvan suhteen. Juuri edellä mainitun ohjaajan vuoksi, mutta myös, koska yleensä pidän tälläisistä keyvistä Hollywoodin taustakuvio-elokuvista kuten vuoden 2011 My Week With Marilyn. Pidän Traversin hahmosta. Hänet on hyvin käsikirjoitettu. Mutta siihen sitten jääkin elokuvan positiivisuudet. Edes Emma Thompson ei saa elokuvaan henkeä vaan turvautuu suoraan sanottuna outoihin näyttelijäratkaisuihin, kuten, että tärkeissä kohtauksissa tuo "syvyyttä" elokuvaan katsomalla pitkään ja hartaasti tyhjyyteen. Thompson myös luottaa liikaa hyvin käsikirjoitettuun hahmoon ja hyvin niitä kärkeviä sutkautuksia lateleekin, mutta jättää hahmon siihen. Olin pettynyt.
      En ymmärrä elokuvia, joissa on takaumia. En ole koskaan pitänyt niistä ja en varmaan koskaan tulekaan pitämään niistä, tietenkin on niitä elokuvia, jotka niissä on onnistunut kuten Woody Allenin Blue Jasmine (2013), mutta nämä onnistumiset ovat enemmän poikkeus kuin sääntö. Ja valitettavasti Saving Mr. Banks vahvistaa sääntöä. Takaumat on todella vaikea tehdä onnistuneesti. Ne ovat usein kliseisiä ja teeennäisiä ja jopa turhia. Kuten sanottu elokuvan voimavara on upeasti kirjoitettu Traversin hahmo, mutta sen sijaan, että Hancock keskittyisi tähän, hän päättää viedä katsojat takaumin 1900-luvun alun Australiaan, joka kyllä näyttää todella kuorrutteiselta minun silmääni. Luonnollisesti tekstit kuten "Australia, 1900-luvun alku" ovat takaumissa matkassa mukana, toinen asia, mikä ne minulle vesittää. Sen sijaan, että käsikirjoittaja olisi tuonut syvyyttä elokuvaan, tuomalla Traversin historian mukaan dialogiin, hän on päättänyt luoda, anteeksi nyt taas, mutta kliseiset takaumat, tekemään elokuvasta Hollywood-höhhöä, ja tarkoitan nyt sitä pahassa. Jatkaakseni nyt vielä vähän takaumista valittamisen, myös niissä esiintyvät näyttelijät epäonnistuvat. Nuorta Traversia esittävä Annie Rose Buckley on nimeonmaan lapsinäyttelijä. Hän tarvitsisi enemmän koulutusta, enemmän kaikkea, ja valitettavasti omalta osaltaan vahvistaa sitä sääntöä, että lapsinäyttelijät eivät ole niin hyviä kuin kokeneemmat kollegansa.

     Elokuvassa on hyvääkin. Nimittäin Thompson työskentelee loistavasti yhteen Traversin kuskia esittävän Paul Giamattin kanssa. Heidän yhteiset hetket ovatkin elokuvan parhaimmistoa ja erityisesti kohtaus lento-asemalla, jossa Travers on lähdössä takaisin Englantiin Hollywoodista on upea! Silti en ymmärrä, mistä kaikki kehut Thompsonia, joka on ollut aikaisemmin todella hyvä näyttelijä (niille, jotka haluavat katsoa häneltä hyviä elokuvia, suosittelen Rakkautta vain, Last Chance Harvey ja tietenkin Sense & Sensibility) ja kehut elokuvaa kohtaan, sillä minulle tämä ei ollut enempää kuin se lauantai-iltapäivän kevytdraama elokuvan tv-kanava 25:ltä.