Ihastuttava, mutta erittäin vanhanaikainen sekä pöyhkeilevä, Hotelli Firenzessä on historiallinen draama vuodelta 1985. Se oli ehdolla kahdeksaan Oscariin, jopa voittaen kolme. Se kertoo 1900-luvun alun Englantilaisista hienostopiireistä. Pääosassa on Lucy Honeychurch (Helena Bonham Carter), perheineen (Rupert Graves, Maggie Smith, Rosemary Leach). Matkatessaan Italiassa, Lucy tapaa George Emersonin (Julian Sands), johon rakastuu, mutta kotona Englannissa häntä odottaa sulho Cecil Vyse (Daniel Day-Lewis).Sen lasken elokuvan saavutukseksi, että se pitää otteessaan ja jopa jollain lailla innostaa. Ainakin minua. Innostaa siinä suhteessa, että koin elokuvan katsomisen erittäin virkistävänä kokemuksena, vaikkakin se kuvasi Englannin tunkkaista luokkajärjestelmää. Mutta ehkä juuri siksi sitä oli niin viehkeä katsoa. Kuvaus on kuitenkin harvinaisen uskollinen ajankuvan tunnnelmalle. Ihmiset käyttäytyvät oudon irrationaalisesti ainakin tämän päivän viitekehyksestä katsottuna ja lukuisat sosiaaliset normit häiritsevät hahmojen välistä kanssakäymistä. Itse koen jotenkin taas olevani tavanomaista kiinnostuneempi elokuvallisesta ilmaisuvoimasta, kun olen saanut taas astua niin kokonaisvaltaisesti erilaiseen maailmaan. Uskon, että vain elokuvilla on tälläinen voima.
Voisin jäädä ikuisiksi ajoiksi tallustamaan 1900-luvuna alun Venetsialaisia pikkukujia tai kiitämään hevosvaunuissa pitkin Englannin maaseutua. Pidin myös henkilöhahmoja perustavanlaatuisesti kiinnostavina kohteina, joista en saanut tarpeekseni. Olisinkin kaivannut enemmän dialogia, ja erityisesti pidempiä vuoropuheluja hahmojen välille, jotta olisimme voineet oppia tuntemaan heidät vielä paremmin. Etenkin kun näyttelijät ovat niin hyviä kuin Maggie Smith tai Rupert Graves, että he pystyvät tekemään lähtemättömän vaikutuksen niinkin lyhyillä ja vähäsanaisilla kohtauksilla. Smith saikin Oscar-ehdokkuuden osastaan ja on suoranainen saavutus miten hän pystyy tekemään hahmostaa niin persoonallisen niin pienellä ruutuajalla ja vielä niukemmilla vuorosanoilla. Eikä hän tee hahmostaan mitään joka kadun tallaajaa vain jopa vähän ärsyttävän, tunkeilevan ja teennäisen - mikä on vielä mielenkiintoisempaa hahmokuvausta.
En pitänyt myöskään siitä, että osa hahmoista vaihtoi tuskin sanaa keskenään kun he olivat jo parhaita kavereita ja heidät haluttiin asumaan naapuriin ja kirjeitä vaihdeltiin ynnä muuta. Siksi pidänkin outona, että käsikirjoitus nimenomaan voitti Oscar-palkinnon. Tosin ottaen huomioon Oscar-akatemian käsikirjoittajajaoston erittäin oudot mieltymykset palkitsemaan mitä oudoimpia käsikirjoituksia (Boyhood, La La Land, The Artist...), ei tämä ole temppu eikä mikään.
...=)
uuh, kävin just tänä kesänä Firenzessä ja olin tuolla kansikuvassa näkyvässä kupolikattoisessa kirkossa sisällä. Pitäisikin katsastaa tämä ihan sightseeing bongauksen takia (ja vähän loistavan näyttelijäkaartinkin takia :D).
VastaaPoistaEi oo totta! Netflixistä siis löytyy, niin sen puolenkin jo kantsii kattoo - mutta varmaan saa juuri niin paljon enemmän irti, kun on ite fiilistellyt näitä maisemia paikan päällä :DD
PoistaEn ole katsonut tätä vuosiin, mutta penskana se oli ensimmäisiä ns. oikeita draamaelokuvia jotka tekivät vaikutuksen ja osoittivat, että vaikka makumieltymykset olisivat mitä vain niin on aina aihetta kokeilla muitakin.
VastaaPoistaVau - no se on aika suuri vaikutus. Toivottavasti opit yhä tallessa ;D
PoistaMulla ei jäänyt tästä mieleen muuta kuin miesten keskeinen alaston ilakointi lammella. Parhaiten siksi, ettei se keskittynyt nöyryyttämään perunavartaloisia tai ihastelemaan ammattiuimarimuotoja (ehkä mitään suoraan sanomatta, mutta mieluusti kuitenkin viestien katsojalle, minkälainen fysiikka on kaunista).
VastaaPoistaTake this waltzin yhteissuihkukohtaus on samaa sukua, mutta naisten kesken. Ei yhtään tärkeä tarinalle, mutta hyvin tärkeä tavalla, jota en osaa järkeillen selittää.
Melkein kirjoitinkin kohtauksesta arvosteluuni ja vähän siitä vihjaisinkin sanoen:
Poista"Mutta muutamia kohtia elokuvasta jäin myös ihmettelemään. Välillä elokuvan kohtaukset käyvät aavistuksen paksuiksi ja vaikka aika on erilainen - ei silti kukaan ihminen käyttäytyisi niin oudon päämäärätietoisesti toisessa kohtauksessa ja niin epämääräisen suunnattomasti seuraavassa"
Mutta jätin sitten yksityiskohtaisemman analyysin ks. kohtauksesta pois. Ensin ajattelin, että kohtaus oli outo. Yht'äkkiä he vain polskivat alastomina lammessa ja se melkein sai ajattelemaan, että ehkä tästä lähtee joku sivujuoni käyntiin tarinan mieshahmojen salatuista elämistä. Niin ei käynyt, minkä takia sitten päättelin, että ehkä kohtauksen tarkoitus oli vain osoittaa Georgen olevan tyystin erilainen Cecilista, jonka ei voisi koskaan uskoa pulahtavan lammikkoon veljellisesti muiden miesten kanssa ja siten kohtauksessa olisi samaa kaikupohjaa kuin tennis-kohtauksessa, joka sitten koituikin Lucyn ja Cecilin suhteen kohtaloksi, kun George ja Cecil olivat siinäkin niin erilaiset - George valmis leikkimään ja pitämään hauskaa, kun Cecil vain viisasteli kirjastaan taustalla. Kuten sanottu elokuvassa oli oudompiakin kohtauksia, mikä on sinänsä vielä oudompaa.
Tuota kehopositiivisuutta olen aiheena miettinyt paljonkin viime aikoina. Ja ymmärrän, mitä tarkoitat. Minulle on jäänyt jotenkin Margo Martindalen roolisuoritus The Hollarsista pyörimään mieleen (asiaa toki edesauttaa se, että hän on myös The Good Wifessa, jonka uudelleenkatselusta en vaan saa tarpeekseni) - juuri koska hänen energiansa näytteljänä on niin erilaista, mitä on tottunut näkemään. Ja niin pinnallista kuin se onkin - se johtuu ainakin osittain hänen koostaan. Siinä on jokin hienompi, vahvempi energia kuin langanlaihojen tikkujen hennossa artikulaatiossa, mihin yleensä joutuu tyytymään elokuvataidetta kun ihailee. Siksi on ollut positiivista esimerkiksi nähdä Bridget Everettin tähtitaivaalle nousu tänä kesänä. Ja mikä pelottavinta: sitä ei edes huomaa kaipaavansa, ennenkuin oikeasti näkee muutoksen pääosanesittäjän vartalossa. Ehkä siksi muutos on ollutkin niin hidasta.