The Crown, 3. tuotantokausi

Massiivisen suosion kerännyt Netflix-sarja Ison-Britannian kuninkaallisista on edennyt jo kolmannelle tuotantokaudelleen. Aikaisempia kausia tähdittäneet näyttelijät - roolistaan Emmy-palkinnon ansainnut Claire Foy ja Emmy-palkinnolle ehdolle päässeet Vanessa Kirby ja Matt Smith - ovat lähteneet tuotannosta ja heidän tilalleen on palkattu Oscar-voittaja ja Emmy-ehdokas Olivia Colman, Oscar-ehdokas ja Emmy-voittaja Helena Bonham Carter ja Golden Globe-ehdokas Tobias Menzies. He näyttelevät hahmoja nyt hieman vanhempina. Heidän on määrä esiintyä myös sarjan neljännellä kaudella, jonka jälkeen näyttelijät vaihtuvat jälleen. Päärooliin, Foyn ja Colmanin työtä jatkamaan on jo kaavailtu Oscar-ehdokas ja Emmy-ehdokas Imelda Stauntonia.

Sarjan kolmas kausi kattaa karkeasti ottaen vuodet vuodesta 1969 vuoteen 1977, jolloin Englannin kuningatar Elisabet II viettää 25. juhlavuottaan valtaistuimella. Valta on maassa vaihtunut myös konservatiiveilta (ml. Churchill, Eden, Macmillan) sosialistiselle työväenpuolueelle (Wilson). Tämä on tuonut täysin uuden ilmapiirin maahan ja erityisesti perinteitä arvostavassa brittihovissa muutoksen tuulet heiluttavat vankoiksi luultuja perustuksia. Kun työläiset vaativat itselleen oikeuksia, osuu vihan kärki usein eliittiin.

Samaan aikaan kansakunnan äidin omat mukulat alkavat varttua. Kruununprinssi Charles (Josh O'Connor) joutuu ottamaan lisää vastuuta kuninkaallisista velvollisuuksista ja se pakottaa hänet luopumaan osaltaan omasta elämästään (mieluisista teatteriopinnoista Cambridgessa, tyttöystävästä Camilla Shandista). Hän myös pohtii kruunun merkitystä ja miltä se näyttäisi omassa päässään. Odotushuone (kuten näin jälkikäteen tiedämme) muodostuu Charlesille tutuksi ja senkin kanssa on pohdittavaa, että miten löytää elämälleen merkitys, kun sen on vasta määrä alkaa oman äidin kuoltua.

Prinsessa Anne (Erin Doherty) setvii omaa asemaansa kuuluisan veljen varjossa, Buckinghamin palatsin kylmissä ja ontoissa käytävissä ja rakkausrintamankin edessä. Entä kuka on salaperäinen Prinsessa Alice (Jane Lapotaire), joka löytyy yhtenä päivänä asuttamasta nunnanasussaan Prinsessa Annen viereistä huonetta?

Samaan aikaan naapuripalatsissa Prinsessa Margaret (Bonham Carter) yrittää selvitä yhä vain enemmän hajalle menevän avioliittonsa kanssa. Prinssi Phillip (Menzies) kohtaa keski-iän kriisin. Oikeastaan vain Kuningatar Elisabet (Colman) tuntuu löytäneen rauhan elämäänsä ja menee jopa niinkin pitkälle, että alkaa kutsua omaa kuningattaruuttaan "siunaukseksi". Onko onni kuitenkin särkyvää sorttia?

Surkean ja kädettömän kakkoskauden jälkeen, The Crown sarjana alkaa nostaa taas päätään kolmannella kaudella. Vielä meno on jokseenkin epätasaista, mutta useampikin jakso oli jo sen verran kirkas, että nämä valopilkut nostavat kolmannenkauden jo todella mieluisaksi katsottavaksi ja analysoisin, että todella onnistuneeksi kokonaisuudeksi.

Epätasaiseksi kerronnan tekee sen, että tuntui kuin tässä olisi haaskattu ihan tuhottomasti aikaa. Yhdessä tuotantokaudessa on kuitenkin vain kymmenen jaksoa ja näitä tuotantokausia saa odottaa todella, todella kauan. Toinen kausi sai ensi-iltansa suoratoistopalvelu Netflixissä kaksi vuotta sitten, joulukuussa 2017. Toisin sanoen pieni ikuisuus sitten, nykyisen informaatiotulvan aikakautena.

Siksi on siis säälittävää katsoa, että tuntuu kuin tekijöillä ei silti olisi ollut tarpeeksi aikaa kuvata tarpeeksi kohtauksia kuningasperheen kanssa ja tähtinäyttelijöiden esittämänä. Sen sijaan kuvaus hyppää silloin tällöin milloin pieneen englantilaiseen kaivoskylään, jossa tapahtuu hiilikaivosonnettomuus, milloin nunnaluostariin Ateenassa. Sinällään nämä episodit olivat hyvin tehtyjä ja niiden käsittelemät aiheet ihan mielenkiintoisia. Niidenkin vaikutukset kuitenkin peilautuivat kuningasperheeseen, mutta minulle tuli pakostakin sellainen olo, että tässä nyt on keksitty tilkettä, kun ei ole ehditty tai jaksettu tai viitsitty tehdä tarpeeksi materiaalia itse siitä sarjan aiheesta ja jonka takia me katsojat sarjan pariin palaamme.

Sen sanottuani, ne hetket kun vietämme itse päähenkilöiden parissa, olivatkin sitten taas todella laadukasta draamaa, jota seurasi sormi huulilla, herkeämättä. Erityisesti pidin siitä, että kuningatarpari jätettiin suuremmitta kaaoksilta tällä kaudella ja esiteltiin perheen muita jäseniä. Nuori polvi (Anne ja Charles) olivat ihan suurenmoisia. Erityisesti Prinsessa Annen roolihenkilö puhutteli. Tuollaisia hahmoja seuraisi mielellään lisääkin. Niin tomera nuori nainen hän oli ja pisti kyllä tomuttuneen hallitsijaperheen polvilleen mennen tullen omalla menollaan. Aivan mahtava, feministinen voimapesä. Ehkä paras vuorosana tällä kaudella oli Annen kommentti: "I'm not confident, I'm just tough!"

Jakso, jossa seurasimme Prinssi Charlesin nimitystä Walesin prinssiksi ja hänen siitä koitunutta ajanjaksoaan tuolla maaseudulla, oli ehkä sarjan paras. Se valotti hienosti tämän yhden henkilön psyykettä ja persoonallisuutta. Se myös asetti Prinssi Charlesin tarinan omiin kehyksiinsä.

Pidin myös sarjan viimeisestä jaksosta, jossa seurattiin Prinsessa Margaretin hajoavaa avioliittoa ja sitä seurannutta pakoa Karibian lämpöön. Sen jakson kuvaus oli maagista. Kamera loi todella maagisia kuvia ja katsoja suorastaan rypi siinä Karibian tunnelmassa ja lämmössä. Myös Helena Bonham Carterin näyttelijäntyö oli todella vetävää. Jakson loppupuoli sai minut jopa itkemään. Jotain, mitä tapahtuu nykyään harvemmin ja harvemmin. Siinä sisaret Elisabet ja Margaret käyvät viimeinkin keskustelun, joka heidän on/olisi pitänyt käydä jo monta kymmentä vuotta. Jännitys heidän väliltään viimein purkautuu ja se on todella, todella koskettavaa. Etenkin, kun sitä on sarjan varrellakin rakennettu käytännössä katsoen kolmen tuotantokauden ajan. Toivonkin että Margaret itse asiassa voitaisiin jättää taka-alalle tämän jälkeen. Hänen tarinansa sai niin kauniin päätöksen.

Joka kaudella minulle on noussut joku näyttelijä aivan suosikiksi, tällä kaudella haastajia on paljon, Doherty ja Bonham Carter vetävät molemmat todella kauniit roolisuoritukset, mutta huomion varasti minun mielestäni silti Prinsessa Alicea näytellyt Jane Lapotaire. Toki, hänellä on ehkä "räiskyvin" rooli siinä suhteessa, että siinä hahmossa on paljon työstettävää. Mutta kyllä Lapotaire myös tulkitsee hahmoaan ennennäkemättömällä tarmolla. Hän tekee hahmosta omintakeisen, näyttävän, mutta myös syvällisen. Naisen, joka on elänyt pitkän elämän ja se kaikuu hänen jokaisessa sanassaan. Hyytävää työtä.

Colman jätti kylmäksi. Ei voi mitään. En ole vielä hänen nerokkuuteensa päässyt sisälle. Oscar-palkitussa suorituksessaan The Favouritessa pidin häntä lähinnä ärsyttävänä. Ja tässä hän oli huono. Hän tuo näyttelijänä itse asiassa mieleen Julia Robertsin. Molemmilla näyttelijöillä on tapana mennä suoraan kohtauksen keskipisteeseen. Esimerkiksi Bonham Carter ei. Hän tanssii kohtauksen ympärillä, kiusoitellen keskellä makaavaa jännitettä. Colman on ilmiselvempi. Hän lukee kohtaukset mustavalkoisesti. Kun hahmo on surullinen, hän on surullinen. Kun hahmo on iloinen, hän on iloinen. Kun huoleton, niin huoleton.

Erityisen ongelmallisena pidin tätä, kun hänen piti viedä hahmonsa monimutkaisemmille vesille. Etenkin poikansa Charlesin suhteen. Heidän suhteensa on jännittynyt ja vaikea. Mutta Colman tulkitsee erään avainkohtauksen, jossa Charles viimein haastaa äitinsä ja puhuu tälle suorat sanat, mielestäni todella karmeasti. Hän tulkitsee naisen koppavana ilkimyksenä. Mielestäni sen kohtauksen olisi voinut näytellä hienovaraisemminkin. Monitahoisemmin.

Ensimmäisessä jaksossa oli vielä vähän vaikeuksia totutella uusiin näyttelijöihin - etenkin kun aiemmat näyttelijät olivat tehneet niin suuren vaikutuksen. Hätkähdyttävintä oli nähdä Margaretin kirjaimellisesti kutistuvan. Vanessa Kirby on pitkä, Bonham Carter lyhyt. Mutta tämänkin asian yli pääsi kauden edetessä. Etenkin kun tietää Prinsessa Margaretin olevan oikeasti lyhyt. Kauden päätyttyä ei hahmoissa enää nähnyt entisiä näyttelijöitä - pois lukien ehkä Elisabetin. Matt Smith ja Tobias Menzies vetivät mielestäni erilaisimmat roolisuoritukset, mutta molemmat vedot hyväksyi katsojana. Sen siitä näkee, että taiteelliset vapaudet ovat sallittavia, ellei jopa suotavia. Katsojana sitä haluaa nähdä toisen ihmisen tulkinnan tilanteesta.

The Crown on kaiken kaikkiaan todella laadukasta televisioviihdettä. Jopa huonoimmillaan se on varmasti parempaa kuin se draamaviihde mitä saamme seurata vastaanottimistamme keskimäärin. Tälläkin kaudella panostuksen ajankuvaan näki ja kuuli. Vaatetus, lavasteet, kuvaus oli kaikki ensiluokkaista. Musiikit iskevät vieläkin sydämeen ja menevät tunteisiin. Käsikirjoitus antaa näyttelijöille paljon tulkittavaa ja yhdessä jaksossa, jossa kävimme läpi Prinssi Charlesin keski-iän kriisi, muuttui tulkinta jopa filosofiseksi ja tarjosi syvällisen oppitunnin elämästä.

Ah. Onko parempaa?

Arvostelu: Ocean's 8

Odotin tätä leffaa kuin kuuta nousevaa. Luulisi, että siinä ajassa olisin ehtinyt keksiä vähän vähemmänkin kuluneen vertauskuvan, mutta satun tykkäämään tuosta nimenomaisesta, kuten varmaan sitä jo miljoonassa tekstissä olenkin pyörittänyt. Oikeastaan siitä asti, kun kuulin, että Ocean's 8 on tekeillä, tähtinään kahdeksan Hollywoodin kärkikastin naisnäyttelijää. Pelkäsin, että kun Ghostbusters floppasi, että vastaavaa linjastoa ei varmaan vähään aikaan nähdäkään, mutta onneksi toinen otos tuntuu onnistuneemmalta ja onpas leffa mennytkin ja tempaissut itselleen mojovan tilipussin lippuluukulta. Uskaltaisiko siis jo toivoa, että kuuluisat Hollywoodin studiopomot pystyisivät vähintään pitkällä tikulla tökkimään naisnäyttelijöitäkin välillä samoihin leffoihin?

Leffateatterikokemuksena tämä oli itselle ensimmäinen pitkään aikaan ja luultavasti viimeinen pitkään aikaan. Tämä oli ensimmäinen kosketukseni paljon hypetettyyn Scape-saliin ja voi höpönassukat, ei ollut korotetun hinnan arvoinen. Sali oli kylmä. Mikä johtaakin minut siihen, miksi leffateatterissa en tätä nykyä aikaa ole tykännytkään viettää. Seitsemäntoista euroa - oikeasti - maksat siitä, että saat nähdä miljoonannen Marvel-ruljanssin tai taas Tom Cruisen jossain äksönpuurossa. Ja sen Scapen varjolla valmiiksi ostetun Finnkinon lahjalipun lisäksi pystytään sinulta nyhväämään vielä kolmen euron lisämaksu - oikeasti - onkohan se edes täysin laillista?

Mutta rahani annan ilomielin näin rohkeille linjavedoille, kuin Ocean's 8. Heti, kun studiopomot avaavat silmänsä 2010-luvulle, niin minäkin kannan pienen rahapussini Finnkinon kiskuripolitiikan juurelle ja ryhdyn palvomaan auringonjumala Scapea polvillani. Sandra Bullock ja Cate Blanchett - jotka saisivat minut leffateatteriin jo yksinään - samassa leffassa ja vieläpä jotkut Anne Hathawayt, Sarah Paulsonit ja Mindy Kalingit siihen päälle?

Ja hyvinhän tädit vetivät. Erityisesti Bullockin kylmäpäinen veto teki vaikutuksen - kuten tekee tietysti aina. Hän on ihan suosikkinäyttelijöitäni ja olen paljon miettinyt miksi. Mutta tässäkin tuli harvinaisen selväksi hänen ilmiömäinen kykynsä päästä täysin yhden tunnetilan keskiöön ja räväyttää sen katsojan naamalle. Hän on näyttelijänä mielestäni hyvin läsnä. Ehkä vieläkin suuremman vaikutuksen teki tietysti jumalani. Hänen hahmonsa oli näistä ehkä mielenkiintoisin ja pidin siitä, että hänestä ei paljastetukaan kaikkea. Cate oli tapansa mukaan niin tajuttoman aito, ettei henkeä saa.

Myös muut tekivät vaikutuksen. Rihanna ei nyt ole mikään seuraava Meryl Streep, mutta varsin kömpelössäkin roolissa onnistui pitämään päänsä veden pinnalla. Sarah Paulsonilla olisi varmasti ammennettavaa tämän roolin lisäksikin. Anne Hathaway tuntui nauttivan revittelystään, mikä on aina hienoa katsottavaa, kun näyttelijä osaa antautua roolilleen ja se on aina ollut mielestäni Hathawayn vahvuus. Jos nyt joku jäi hieman pettymykseksi niin Mindy Kaling. Hänhän on siis hauska, mutta jotenkin häntä ei osata käyttää tarpeeksi hyvin muiden toimesta. Onneksi hän ottaakin välillä ohjat omiin käsiinsä ja tuottaa omat materiaalinsa itse, jolloin hän tuntuu syttyvän paremmin eloon. Bonham Carterista en oikein tiennyt, mitä hän touhusi.

Jos puhutaan itse elokuvasta ja sen ansioista - ja mehän puhumme - niin se toimi. Mutta harmikseni vain juuri ja juuri. Se oli hyvinkin uskollinen Georgen ja Bradin Ocean's -vedoille. Tämä oli hyvin klassista ja puhdaslinjaista elokuvantekemistä. Huomio oli rikosjuonessa ja jopa soundtrack heijasteli sitä rikostrillerimäisyyttä - jotain, mistä en ehkä tykännyt. Se jatkuva soundtrackin plimpotteluhissimusiikki alkoi vähän raastamaan korvia jossain vaiheessa.

Olisin myös kaivannut enemmän. Ja tästä olisi saanut paremman hyvin helpostikin. Nimeän nyt vain muutaman keinon. Ensimmäiseksi leffa veti vähän liian turvallista menoa. Tietysti jossain vaiheessa vähän kipristi vatasanpohjasta, mutta aitoa vaaran tuntua ei ehtinyt syntymään, kun juoni jo liplatteli eteenpäin. Olisin siis kaivannut ehkä enemmän vastoinkäymisiä. Nyt tämä oli liian helppoa. Toiseksi olisi kaivannut enemmän aitoutta. Leffa on hyvin pintaliitoinen ja pintakorea (mitäköhän nämä sanat tarkoittavat?). Tämä heijastui ihan elokuvan efekteissä asti. Joku editoija oli kokenut hyväksi ratkaisuksi Windows Movie Maker-tyyliset siirtymät kohtausten välillä. Yök! Siinä hävisi uskottavuus saman tien. Aitoutta olisi saanut mukaan oikean elämän piirteillä. Aidoilla keskusteluilla, riidoilla, sanaharkoilla, pohdinnoilla - jollain, mistä katsoja olisi saanut otteen. Nyt hahmot vain puhuvat kuin yhdestä suusta ja kukaan ei sano mitään, mikä ei tuntuisi käsikirjoitetulta.

Mutta viihdyttävänä kesäleffana tämä toimi. Ja on hyvä, että jatko-osalla on varaa kääntää asteita vielä enemmän. Hyvin usein nykyään jo selvästi franchisejen aloitusosiin työnnetään kaikki paukut ja avataan kaikki ovet, jolloin jatko-osat tuntuvat vetisiltä. Jos on jatko-osia pakko tehdä, niin suon niitä tehtävän tällä tyylillä; enemmän hienoja naisnäytteljöitä tärkeissä rooleissa ja jätetään vielä jotain näyttämättäkin ensimmäisessä osassa, jotta katsojalla on jotain odottaakin. Ja minähän odotan. Kuka olisi hyvä lisä näyttelijäkaartiin? Winslet? Collette? Blunt? Kidman?

 ...=)

Hotelli Firenzessä (A Room with a View)

Ihastuttava, mutta erittäin vanhanaikainen sekä pöyhkeilevä, Hotelli Firenzessä on historiallinen draama vuodelta 1985. Se oli ehdolla kahdeksaan Oscariin, jopa voittaen kolme. Se kertoo 1900-luvun alun Englantilaisista hienostopiireistä. Pääosassa on Lucy Honeychurch (Helena Bonham Carter), perheineen (Rupert Graves, Maggie Smith, Rosemary Leach). Matkatessaan Italiassa, Lucy tapaa George Emersonin (Julian Sands), johon rakastuu, mutta kotona Englannissa häntä odottaa sulho Cecil Vyse (Daniel Day-Lewis).

Sen lasken elokuvan saavutukseksi, että se pitää otteessaan ja jopa jollain lailla innostaa. Ainakin minua. Innostaa siinä suhteessa, että koin elokuvan katsomisen erittäin virkistävänä kokemuksena, vaikkakin se kuvasi Englannin tunkkaista luokkajärjestelmää. Mutta ehkä juuri siksi sitä oli niin viehkeä katsoa. Kuvaus on kuitenkin harvinaisen uskollinen ajankuvan tunnnelmalle. Ihmiset käyttäytyvät oudon irrationaalisesti ainakin tämän päivän viitekehyksestä katsottuna ja lukuisat sosiaaliset normit häiritsevät hahmojen välistä kanssakäymistä. Itse koen jotenkin taas olevani tavanomaista kiinnostuneempi elokuvallisesta ilmaisuvoimasta, kun olen saanut taas astua niin kokonaisvaltaisesti erilaiseen maailmaan. Uskon, että vain elokuvilla on tälläinen voima.

Voisin jäädä ikuisiksi ajoiksi tallustamaan 1900-luvuna alun Venetsialaisia pikkukujia tai kiitämään hevosvaunuissa pitkin Englannin maaseutua. Pidin myös henkilöhahmoja perustavanlaatuisesti kiinnostavina kohteina, joista en saanut tarpeekseni. Olisinkin kaivannut enemmän dialogia, ja erityisesti pidempiä vuoropuheluja hahmojen välille, jotta olisimme voineet oppia tuntemaan heidät vielä paremmin. Etenkin kun näyttelijät ovat niin hyviä kuin Maggie Smith tai Rupert Graves, että he pystyvät tekemään lähtemättömän vaikutuksen niinkin lyhyillä ja vähäsanaisilla kohtauksilla. Smith saikin Oscar-ehdokkuuden osastaan ja on suoranainen saavutus miten hän pystyy tekemään hahmostaa niin persoonallisen niin pienellä ruutuajalla ja vielä niukemmilla vuorosanoilla. Eikä hän tee hahmostaan mitään joka kadun tallaajaa vain jopa vähän ärsyttävän, tunkeilevan ja teennäisen - mikä on vielä mielenkiintoisempaa hahmokuvausta.

Myös päähenkilön matkasta pidin. Alussa hän tuntuu vähän kokemattomalta ja ujolta tytöltä, mutta elokuvan varrella hän oppii puolustamaan itseään ja omaa elämäänsä ja taistelemaan sen puolesta. Mutta muutamia kohtia elokuvasta jäin myös ihmettelemään. Välillä elokuvan kohtaukset käyvät aavistuksen paksuiksi ja vaikka aika on erilainen - ei silti kukaan ihminen käyttäytyisi niin oudon päämäärätietoisesti toisessa kohtauksessa ja niin epämääräisen suunnattomasti seuraavassa. Esimerkiksi yhdessä alkupuolen kohtauksessa Italiassa matkaseurue menee päiväretkelle maaseudulle ja en ole varma, mikä heidän suunnitelma oli siellä ylipäänsä tapahtuvan. Hahmot vain oudosti hajaantuvat pitkin niittyä, joku istahtaa johonkin nurkkaan ja joku lähtee yksin hortoilemaan johonkin suuntaan. Olisin kaivannut selkeämpää punaista lankaa tapahtumien välille.

En pitänyt myöskään siitä, että osa hahmoista vaihtoi tuskin sanaa keskenään kun he olivat jo parhaita kavereita ja heidät haluttiin asumaan naapuriin ja kirjeitä vaihdeltiin ynnä muuta. Siksi pidänkin outona, että käsikirjoitus nimenomaan voitti Oscar-palkinnon. Tosin ottaen huomioon Oscar-akatemian käsikirjoittajajaoston erittäin oudot mieltymykset palkitsemaan mitä oudoimpia käsikirjoituksia (Boyhood, La La Land, The Artist...), ei tämä ole temppu eikä mikään.

 ...=)

Sweeney Todd: Fleet Streetin paholaisparturi (Sweeney Todd: The Demon Barber of Fleet Street)

Johnny Depp on Oscar-ehdokkuuden saaneessa roolissaan Benjamin Barker, joka palaa kotikaupunkiinsa, Lontooseen, monen vuoden jälkeen. Mielessään hänellä on kosto niitä kohtaan, jotka ryöstivät häneltä elämänsä. Tässä auttaa peiterooli Sweeney Toddina ja koston muoto on oleva ihmisten kauloja katkova parturointi. Apunaan hänellä on Helena Bonham-Carterin esittämä leipurirouva Lovett.

Sweeney Todd on sukellus Tim Burtonin aina yhtä tuttuun goottilaiseen henkeen. Aurinko ei liiemmin risukasaan paista ja elämä on ankeaa, synkkää ja täynnä kostoa ja verta. Lontoon vanhanaikainen ja sykyinen miljöö vain korostaa tarinan apeutta ja elokuvan musikaalinumerot enimmäkseen duurissa. Aikamoinen masokisti täytyy siis olla, että itsensä tälläisen elokuvan luota löytää.

Steven Sondheim on musikaalin alkuperäinen isä ja eipä sitä juuri kenenkään muun kynän tuotokseksi erehdy luulemaan. Into The Woods on vähän samoilla vesillä liikkuva aavelaiva, jossa tutkitaan paha saa palkkansa-teemaa hyvin inhorealistisesti. Koston kierrekin yleensä päättyy kyyneliin ja vereen eikä kukaan seiso pystyssä nauramassa.

Paikoin veripatruunoita uhrataa vähän liikaakin ja kerronta menee kaikessa ällöttävyydessään jopa kitschin puolelle. Elokuvassa on vahva camp-henki. Lavastus ja puvustus hakee selvästi inspiraatiotaan alkuperäisesti teatteriversiosta. Näyttelijätyö on myös aika kornin yliteatraalista, mikä on säälittävä ohilaukaus roolittajien tasolta, sillä näinkin mustaapuhuvan tarinan puikkoihin olisi ehdottomasti pitänyt palkata hienovaraisemmat ja syvällisemmät näyttelijät kuin Helena Bonham-Carter tai Johnny Depp, jotka tuppaavat menemään näyttelemisessään aina isomman ja korkeamman kautta. Myös laulutaidoissa olisi parantamisen varaa, joka oletettavasti sentään onnistui alkuperäisen teatteriversion esittäjiltä.

Yksi 2000-luvun elokuvataiteen suurimmista kysymysmerkeistä on ollut, mitä tehdä musikaaleille. Hienot teokset kuten Chicago edustavat uutta tyylisuuntaa, jossa hahmot eivät puhkeaisi lauluun sattumanvaraisesti kadulla kävellessään, vaan musikaalinumerot tapahtuvat niin ikään kuin hahmojen päiden sisässä. Sitten teokset kuten Sweeney Todd yrittävät pitkäpiimäisesti puhaltaa henkeä jo varsin kuolleeseen musikaalielokuvan taiteeseen, jossa lauluun puhkeaminen tosissaan tapahtuu sattumanvaraisesti ja täysin epäuskottavasti kuin dialogin vaihtoehtona.

...=)

Fight Club (Fight Club)

Koska David Fincherin Fight Club on lävistävän nykyaikainen elokuva, koen, että voin täten hyödyntää seuraavaa erittäin modernia ilmausta; wtf?

Arabikeväänä tunnettu ilmiö alkoi muistaakseni vuonna 2011 Tunisiasta, josta se levisi muihinkin Pohjois-Afrikan maihin. Arabikevät siis ilmaisuna yleistettiin tarkoittamaan usean diktatuurimaan murrosvaihetta, sisällisotia ja kapinaa maiden sotilasjohtoa vastaan. Syy mullistuksiin oli nuorten miesten työttömyydessä ja pahoinvoinnissa. Nimenomaan nuorten miesten hyvinvointi oli avainasemassa levottomuuksiin.

Olin kerran luennolla, jonka nimi oli "Patriarkaatin tuho". Luennoitsija puhui todella asiantuntevasti eritoten Euroopan ulkopolitiikasta ja etenkin tästä tällä hetkellä vallitsevasta pakolaiskriisistä. Hänen mukaansa perussuomalaisten suosio ja heidän ajatuksensa olivat suorassa korrelaatiossa patriarkaaliseen ajatteluun ja etenkin Suomessa vallitsevaan rasistiseen kulttuurin, jossa ulkomaalaiset "barbaarit" jotenkin tunkeutuvat suomalaisen miehen reviirille, keholle, omaisuudelle ja kun tämä ympyrä on vallattu, ongelmia syntyy. Sodat, levottomuudet, lamat, katastrofit kaikki ovat patriarkaalisen yhteiskunnan synnyttämiä. En perusta näitä havaintoja mihinkään feministiseen propagandanäkökulmaan, vaan ne linkittyvät mielestäni hienosti Fight Clubin yhteiskuntakriittiseen näkökulmaan. Elokuvassa on sitaatti:

Man, I see in fight club the strongest and smartest men who've ever lived. I see all this potential, and I see squandering. God damn it, an entire generation pumping gas, waiting tables; slaves with white collars. Advertising has us chasing cars and clothes, working jobs we hate so we can buy shit we don't need. We're the middle children of history, man. No purpose or place. We have no Great War. No Great Depression. Our Great War's a spiritual war... our Great Depression is our lives. We've all been raised on television to believe that one day we'd all be millionaires, and movie gods, and rock stars. But we won't. And we're slowly learning that fact. And we're very, very pissed off.

Fight Club on terävän tarkka yhteiskuntakritiikki. Se herättää kysymyksiä eksistentiaalisesta ahdingosta, vastuusta ja identiteetistä. Sen lisäksi elokuvassa on toinen puoli; hahmojen motivaatiota, tulevaisuutta, olemassaoloa perusteellaan mielenkiintoisesti psykologisesti pohtien. Tämän puolen olemassaoloa en edes tajunnut, ennen kuin pyysin kaveria selittämään minulle elokuvan lopun, jota en ymmärtänyt omin voimin ollenkaan.

Elokuvan pääosassa on Edward Norton, materiaalisessa, tarkoituksettomassa kulutusyhteiskunnassa itsensä elämiseen turruttanut Jack, joka Brad Pittin Tyler Durdenin johdolla alkaa purkautumaan yhteiskunnan sosiaalisista normeista, kaavamaisen elämisen muodoista ja alkaa oppimaan arvokkaita oppitunteja vapaudesta ja sen suorasta linkittyneisyydestä elämän merkityksen kanssa. Nimenomaan heidän perustamansa Fight Club, johon nuoret miehet kokoontuvat aiheuttamaan toisilleen kipua. Elokuvassa tärkeässä asemassa on myös Helena Bonham Carterin esittämä Marla Singer, joka edustaa feminiinistä puolta Edward Nortonin päähahmosta, muuten niin maskuliiniseen maailmaan, Tylerin johdolla sysätyssä miehestä.

Psykologinen puoli elokuvassa tosiaan saattaa jäädä huomaamatta, sillä niin vaikeasti tulkittavaksi on jätetty katsojalle se, että mikä on Jackin kuvitelmaa ja mikä ei. Kuitenkin elokuvan syvällisyys syntyy nimenomaan siitä, että vaikka tuntuu, että elokuvan esille nostama eksistentiaalinen ahdinko makaisi laajalla nykyaikaisessa miehisessä identiteetissä, loppujen lopuksi kysymys voikin olla vain yhden ainoan miehen kamppailusta menneisyyden arpia, kuten hylätyksi tulemista, ja tulevaisuuden minuutta vastaan, yhdistettynä siihen ajatukseen, että Jack kärsii vaikeasta minäkuvan hyväksymisen ongelmasta. Jos tämä puoli olisi tullut ilmi suoraviivaisemmin, olisin saanut elokuvasta enemmän irti. Toki nyt näihin viitattiin keskusteluilla, mutta ennen varsinaista loppuratkaisua, jolloin satunnaisen keskustelun syvempi merkitys ei elokuvaa katsoessa siinä hetkessä avaudu.

Toinen kritiikki tulee näyttelijäsuorituksista. Katsoin koko ajan Brad Pittiä, Edward Nortonia ja Helena Bonham Carteria enkä koskaan uskonut heidän olevan hahmojaan. En päässyt heidän roolitöihinsä sisälle.

Kun ajatellaan elämisen syitä, niitä voi helposti olla monia, mutta pääpiirteittän lisääntyminen; jälkikasvu ja sitä kautta perinnnön jättäminen, hedonismi; puhdas ja äkillinen nautinto eli kivun (kuoleman) poissaolo ja yhteiskunnallinen; halutaan vaikuttaa historiaan. Olin mykistyneen vaikuttunut kuinka hyvin elokuva kattasi nämä kaikki osa-alueet pohdinnassaan yhden miehen halusta elää. Seksi symboloi hedonismia, anarkinen Fight Club-ilmiö, joka leviää terrorismin tavoin yhteiskuntakriittisesti yhteiskuntaa vastaan ja biologis-evolutiivinen näkökulma käsitellään feminismin ja maskuliinisuuden kädenväännössä, joka on läsnä koko ajan nimenomaan tämän Tyler Durden-Marla Singer-kaksikon läsnäololla Nortonin elämässä.

Elokuvassa riittää elementtejä varmasti usealle katselukerralle, ainakaan jos ei ole kaveria selittämässä tärkeitä osa-alueita, jotka siis (painotan) liittyy Marla Singerin ja Tyler Durdenin hahmoihin ja heidän enkeli-demoninomaiseen päänsisäiseen vaikutukseen Nortonin päähahmolle...

Siis onhan tämä mestarillinen elokuva, jos ei vielä tullut selväksi.

...=)

Les Miserábles (Les Miserábles)

Tämä vuonna 2012 valmistunut brittiläis-amerikkalainen elokuva voitti 3 Oscar-palkintoa 24. helmikuuta 2013 järjestetyssä Oscar-gaalassa. Palkinnot tulivat äänityksestä, maskeerauksesta ja hiuksista sekä parhaasta naissivuosasta (Anne Hathaway). Elokuva oli myös ehdolla Oscar-palkinnon saajaksi ja Hugh Jackman parhaaksi miesnäyttelijäksi. Elokuvan ohjasi Tom Hooper. Hathawayn ja Jackmanin lisäksi elokuvassa näytteli Oscar-voittaja Russell Crowe, Amanda Seyfried, Eddie Redmayne, Oscar-ehdokas Helena Bonham-Carter, Sacha Baron Cohen, Daniel Huttlestone, Isabelle Allen, Samantha Barks ja Aaron Tveit.
    Les Miserábles sijoittuu 1815-1832 väliselle ajalle, Ranskaan. Elokuvan päähenkilö on Jean Valjean, joka tuomittiin pakkotyöläiseksi varastettuaan leipää. Hänet vapautetaan ehdonalaiseen 19 vuoden vankeuden jälkeen ja hän kiertää ympäriinsä hylkiönä. Eräs piispa antaa hänelle ruokaa ja yösijan, mutta Valjean varastaa tältä tämän hopeioita ja jää kiinni. Piispa kuitenkin ilmoittaa vartijoille, että antoi Valjeanille hopeat lahjaksi ja tämä liikuttaa Valjeania syvästi. Hän päättää rikkoa ehdonalaisuutensa ja aloittaa uuden elämän, uudella identiteetillä. Hänen peräänsä jää vannomaan kostoa hänen vanginvartijansa Javert (Russell Crowe). 8 vuotta myöhemmin Jean Valjeanista on tullut tehtaan omistaja ja erään kaupungin pormestari. Hänen tehtaassa työskentelee nuori nainen nimeltä Fantine, jolla on pieni tytär. Fantine saa potkut tehtaasta epäpätevältä esimieheltä ja joutuu turvautumaan prostituutioon maksaakseen tyttärensä sairaalamaksun. Fantine päätyy kurjiin oloihin ja sairastuu. Valjean pelastaa Fantinen ja vie tämän sairaalaan, jonne tämä kuitenkin kuolee. Valjean lupaa huolehtia Fantinen tyttärestä Cosettesta. Tästä 9 vuotta myöhemmin Jean Valjean ja Cosette ovat päätyneet Pariisiin elämään kohtuu hyvätasoista elämää. Pariisiin on saapunut myös Javert, joka oli myös 8 vuotta aiemmin Montreulissa, kaupungissa, jossa Valjean oli pormestarina. Pariississa on myös joukko vallankumouksellisia kapinallisia, joihin yhdestä, Mariukseen, Cosette rakastuu.

    Les Miserábles on hyvin ristiriitainen elokuva. Yhtä lailla sen saama kritiikki on hyvin ristiriitaista. Toiset sanovat sen olevan hyvin traaginen ja koskettava ja kaikkien aikojen paras musikaali. Toiset pitävät sitä epäonnistuneena vitsinä. Minun mielestäni se ei ole kumpaakaan. Huonoja puolia on useita. Elokuva on kuolettavan pitkä, puuduttava ja auttamattoman tylsä. Lavastus ei ole mielestäni kaikissa kohtauksissa hyvä, ei ohjaus, ei jotkut näyttelijäsuoritukset eikä itse käsikirjoituskaan. Kolmeen arkkiin rakennettu elokuva ei voi toimia sujuvasti. Elokuvassa on paljon turhaa minkä olisi voinut ihan hyvin poistaa ja joitain aivan turhia hahmojakin kuten Bonham-Carterin ja Baron Cohenin esittämät huijarit, joiden osat olisi voinut supistaa minimiin sen sijaan, että he ärsyttävät katsojaa kohtauksesta toiseen. Kliseisille teksteille "niin ja niin monta vuotta myöhemmin" olisi pitänyt keksiä toinen vaihtoehto. Myös elokuvan tyyli, jossa näyttelijät laulavat miltei jokaisen vuorosanan on hieman liioiteltu. Ajoittain elokuva sortuu myös liikaan draamaan.
    Hyviäkin puolia on... Musiikki on todella hyvää ja hyvin sävellettyä, useimmat näyttelijät onnistuvat roolisuorituksistaan todella uskottavasti, lavastus toimii suurissa osin ja jossain kohtaa elokuvaa voi katsojan tuntea kylmiä väreitä sen koskettavuudesta. Myös ihan puhuttu dialogi on varsin toimivaa ja elokuvan taso on Hollywood luokkaa. Elokuva pysyy myös luotettavasti uskollisena omalle tyylilajilleen ja luo ajoittain jopa varsin soljuvaa melodraamaa, johon katsoja voi mukavasti painautua sisälle.
    Hugh Jackman. Ei. Valitettavasti ei. Hän näyttelee todella keskinkertaisesti, kuten aina. Hän laulaa suoraan sanottuna hirveästi. Hän on täysin yliarvostettu. Sekä hänen hahmonsa on liikaa keskitetty päähenkilö Yksi kaikkien aikojen surkeimmista Oscar-ehdokkaista, ilmiselvästi. Hän kykenee tietyissä hetkissä elokuvaa antamaan kasvoiltaa uskottavan tunteen, lopun osaa yrittää väkisin, teennäisesti ja pakonomaisesti tuottaa jonkin näköistä roolisuoritusta. Ja kuten sanottu, vaikka en musiikkiin niin hirveästi välitä, tapa jolla hän venyttää ääntään on korvia raapaisevaa.
    Anne Hathaway puolestaan tekee yhden kaikkien aikojen vakuuttavimmista roolisuorituksista. Kohtaus, jossa hän laulaa "I dreamed a Dream" on unohtumaton. Yli virheettömyyden. Melkein jopa yli täydellisyyden. Hänen kykynsä sitoa kohtauksen dramaattisuus, surullisuus, piina, aikakausi ja elokuvan tyylilaji on vertaansa vailla. Valitettavasti se jää koko elokuvan ainoaksi hyväksi kohtaukseksi, lukuun ottamatta kohtausta, jossa nuori Daniel Huttlestone laulaa, Gavrochen roolissa, kappaleen "Look Down".  Kuitenkin myös Samantha Barks onnistuu varsin kiitettävästi roolisuorituksestaan kuten myös Eddie Redmayne. Harmi, että loppu elokuva pilaa nämä loiston hetket.
    En pidä musikaaleista, joten se vaikuttaa suuresti arvosteluuni. Uskon, että intohimoiset musikaalin ystävät saavat elokuvasta paljon irti, sen ollessa niin autenttinen tyylilajilleen. Kuitenkin ketä tahansa, ketä on tottunut kaikkiin muihin elokuvatyyleihin ja lyhyempiin elokuviin, en suosittele elokuvaa, missään nimessä. Tai ainakin katsokaa vain siihen asti, että Hathaway on saanut soolonsa valmiiksi ja vaihtakaa sitten elokuvaa.

6

...=)