Arvostelu: Phantom Thread

Paul Thomas Anderson ei ole huono elokuvantekijä missään nimessä. Hänen elokuviaan on vain todella helppo vältellä. Pitkät eepokset menneiltä aikakausilta eivät ole mitään kevyttä katsottavaa. Hän tuntuu rakastavan hiljaisuuksia ja yksinkertaisia juonia, jotka mahdollistavat syvällisen sukelluksen hahmojensa psyykeeseen. Phantom Thread sai kuusi Oscar-ehdokkuutta ja sanoisin, että se ansaitsi niistä joka ikisen.

Reynolds Woodcock (Daniel Day-Lewis) on 1950-luvun muotisuunnittelija Lontoossa. Hän johtaa erittäin snobia ja arvostettua muotitaloaan yhdessä sisarensa Cyrilin (Lesley Manville) kanssa. Kun tämä suuri taitelija kärsii luovan mielialaoikun, hän suuntaa maaseudulle rentoutumaan, jossa tapaa paikallisessa ravintolassa tarjoilijana työskentelevän Alman (Vicky Krieps). He rakastuvat, mutta vaikutukset ovat ennalta-arvaamattomat.

En todellakaan suosittele katsomaan elokuvaa. Se on vain reilu pari tuntia pitkä, mutta tuntuu tuplasti pidemmältä. Juoni ei näennäisesti liiku parin ensitapaamisen jälkeen lähes ollenkaan. He muuttuvat kuin korppikotkiksi, jotka liihottavat saman saaliin ympärillä. Kumpikaan ei hyökkää, eikä uhristakaan ole tietoa, mutta molemmat leikkivät jotain sairasta psykologista valtapeliä.

Sen sanottuani, voin täysin myös samaan hengenvetoon huudahtaa elokuvan todellakin olevan täydellinen. Mutta se ei ole sitä siksi, että haluaisin pitää elokuvasta. Se on sitä siksi, koska en ole tarpeeksi sokea. Siksi joudun puremaan hammasta yhteen ja polvistumaan suuremman edessä. Vaikka haluaisin, en löydä elokuvasta mitään kritisoitavaa. Päin vastoin. Elokuva on ihan järkyttävän ihmeellinen. Se upottaa katsojan jonnekin Lontoolaisen kivitalon uumeniin ja kieputtaa pään pyörälle. Vaikka kohtauksissa ei tehdä mitään muuta kuin puhutaan ja ajoittain ommellaankin, niihin on saatu joku magneettinen intensiivisyys, mitä en pysty selittämään.

En ole myöskään varma onko elokuva romanttinen vai täysin päinvastaista eli hyytävän kyyninen. Ja minusta se on jo saavutus itsessään. En haluaisi kuulostaa hyperboliselta, mutta olen mykistynyt, miten Paul Thomas Anderson ei tunnu tekevän elokuvassaa yhtään mitään, mutta silti hän tuntui tehneen enemmän asioita, kuin paljaalla silmällä pystyy näkemään. Tämä elokuva taitaa mennä jo oman arvostelukykyni ulkopuolelle. Toivottavasti joku päivä, kun näen elokuvan uudelleen, pystyn paremmin pureutumaan elokuvaan kiinni. Siihen menee luultavasti vuosia ja useita katselukertoja, mitä odotan innolla.

Hän on ilmeisesti kuvannut elokuvan itse. Mikä on täysin naurettavaa on, että hän ei saanut parhaan elokuvauksen Oscaria - se hänen nimenomaan pitäisi voittaa. Jotenkin hän saa käännettyä kameransa aina oikeaan kulmaan. Enkä sitäkään pysty selittämään, miten hän sen tekee tai ylipäätänsä mitä hän tekee. Ei hänen kuvansa niin kauniita välttämättä olleet, mutta jokin elokuvan visuaalisuudessa puhuttelee minua aivan järkyttävästi. Tälläistä on oikea elokuvaus - Roger Deakinsin tulisi ottaa oppia.

Voisin myös luetella muita elokuvan osa-alueita puvustuksesta musiikkiin. Jonny Greenwood tuntuu kuin koteloimaan maailmanhistorian suurimpia säveltäjiä ja synnyttämään jotain sanoinkuvaamattoman kaunista, mutta elokuvan tunnelmaa sopivaa ja sen kanssa yhteen lyövää sielukkuutta.

En ole aina Daniel Day-Lewisia hehkuttamassa (koska muu maailma tekee sen puolestani), mutta tässä hän on loistava. En ole varma onko hän hyvä vahvan ohjauksen otteessa, vai onko hän itse vain niin mykistävä. Haluaisin uskoa ensimmäisen vaihtoehdon olevan totta. Vicky Kriepsista en pitänyt elokuvan alkupuoliskolla, sillä hän vaikutti täysin tuulispäiseltä, mutta elokuvan toisella puoliskolla hän rutistaa katsojan niin tiukkaan otteeseen, että ilmat meinaa lentää pihalle. Eniten kehuja haluan kuitenkin antaa Lesley Manvillelle, joka tekee niin paljon enemmän, mitä hahmonsa mahdollistaa. Vain täysin sivuosaroolilta vaikuttava osa muuttuu hänen käsissään mysteeriseksi ja kuristavaksi.

Rakastin, miten elokuva tuntui kuin 1940-luvun Hitchcock -elokuvalta.Pelkät autokohtaukset olivat kuin kunnianosoitus vanhalle elokuvatekniikalle, mutta kaikki aina hahmojen nimistä juonen tiiviiseen tunnelmaan asti, tuntuivat kuin pastissilta tälle ohjaajanerolle. Etenkin pääosaparin viekotteleva ja kiero psykologinen leikki toi mieleen jännityselokuvan. Kuka olisi uskonut, että pelkkä veden lasiin kaataminen olisi niin kouraantuntuvaa.

En tiedä, mikä elokuvassa minuun niin kolahti ja miksi. Ehkä makuni on vain muuttunut sellaiseksi ärsyttäväksi kriitikon mauksi, joka saa kiksejä jostain ihan tärähtäneestä. Mutta kun joka vuosi katson suunnilleen saman määrän uusia elokuvia ja joka vuosi näen käytännössä samat elokuvat - on sotaelokuva (Dunkirk), on yliteatraalinen draama (Three Billboards), on musikaali (The Greatest Showman), on biopiccia (Synkin hetki), on ennalta-arvattavaa draamaa (The Post) ja niin edespäin. Ja näissä kaikissa elokuvissa hahmot ovat täysin samoja. Ei vain vuodesta toiseen, mutta myös keskenään. Tiedän täysin millainen joku hahmo on ensihetkistä lähtien, kun elokuva lähtee liikkeelle. Ehkä siksi Phantom Thread tuntuu niin syvällä. Minulla ei ollut mitään hajua mitä katsoin, eikä elokuvan jälkeenkään ole vielä mitään hajua, mitä juuri tapahtui.

...=) 

Hotelli Firenzessä (A Room with a View)

Ihastuttava, mutta erittäin vanhanaikainen sekä pöyhkeilevä, Hotelli Firenzessä on historiallinen draama vuodelta 1985. Se oli ehdolla kahdeksaan Oscariin, jopa voittaen kolme. Se kertoo 1900-luvun alun Englantilaisista hienostopiireistä. Pääosassa on Lucy Honeychurch (Helena Bonham Carter), perheineen (Rupert Graves, Maggie Smith, Rosemary Leach). Matkatessaan Italiassa, Lucy tapaa George Emersonin (Julian Sands), johon rakastuu, mutta kotona Englannissa häntä odottaa sulho Cecil Vyse (Daniel Day-Lewis).

Sen lasken elokuvan saavutukseksi, että se pitää otteessaan ja jopa jollain lailla innostaa. Ainakin minua. Innostaa siinä suhteessa, että koin elokuvan katsomisen erittäin virkistävänä kokemuksena, vaikkakin se kuvasi Englannin tunkkaista luokkajärjestelmää. Mutta ehkä juuri siksi sitä oli niin viehkeä katsoa. Kuvaus on kuitenkin harvinaisen uskollinen ajankuvan tunnnelmalle. Ihmiset käyttäytyvät oudon irrationaalisesti ainakin tämän päivän viitekehyksestä katsottuna ja lukuisat sosiaaliset normit häiritsevät hahmojen välistä kanssakäymistä. Itse koen jotenkin taas olevani tavanomaista kiinnostuneempi elokuvallisesta ilmaisuvoimasta, kun olen saanut taas astua niin kokonaisvaltaisesti erilaiseen maailmaan. Uskon, että vain elokuvilla on tälläinen voima.

Voisin jäädä ikuisiksi ajoiksi tallustamaan 1900-luvuna alun Venetsialaisia pikkukujia tai kiitämään hevosvaunuissa pitkin Englannin maaseutua. Pidin myös henkilöhahmoja perustavanlaatuisesti kiinnostavina kohteina, joista en saanut tarpeekseni. Olisinkin kaivannut enemmän dialogia, ja erityisesti pidempiä vuoropuheluja hahmojen välille, jotta olisimme voineet oppia tuntemaan heidät vielä paremmin. Etenkin kun näyttelijät ovat niin hyviä kuin Maggie Smith tai Rupert Graves, että he pystyvät tekemään lähtemättömän vaikutuksen niinkin lyhyillä ja vähäsanaisilla kohtauksilla. Smith saikin Oscar-ehdokkuuden osastaan ja on suoranainen saavutus miten hän pystyy tekemään hahmostaa niin persoonallisen niin pienellä ruutuajalla ja vielä niukemmilla vuorosanoilla. Eikä hän tee hahmostaan mitään joka kadun tallaajaa vain jopa vähän ärsyttävän, tunkeilevan ja teennäisen - mikä on vielä mielenkiintoisempaa hahmokuvausta.

Myös päähenkilön matkasta pidin. Alussa hän tuntuu vähän kokemattomalta ja ujolta tytöltä, mutta elokuvan varrella hän oppii puolustamaan itseään ja omaa elämäänsä ja taistelemaan sen puolesta. Mutta muutamia kohtia elokuvasta jäin myös ihmettelemään. Välillä elokuvan kohtaukset käyvät aavistuksen paksuiksi ja vaikka aika on erilainen - ei silti kukaan ihminen käyttäytyisi niin oudon päämäärätietoisesti toisessa kohtauksessa ja niin epämääräisen suunnattomasti seuraavassa. Esimerkiksi yhdessä alkupuolen kohtauksessa Italiassa matkaseurue menee päiväretkelle maaseudulle ja en ole varma, mikä heidän suunnitelma oli siellä ylipäänsä tapahtuvan. Hahmot vain oudosti hajaantuvat pitkin niittyä, joku istahtaa johonkin nurkkaan ja joku lähtee yksin hortoilemaan johonkin suuntaan. Olisin kaivannut selkeämpää punaista lankaa tapahtumien välille.

En pitänyt myöskään siitä, että osa hahmoista vaihtoi tuskin sanaa keskenään kun he olivat jo parhaita kavereita ja heidät haluttiin asumaan naapuriin ja kirjeitä vaihdeltiin ynnä muuta. Siksi pidänkin outona, että käsikirjoitus nimenomaan voitti Oscar-palkinnon. Tosin ottaen huomioon Oscar-akatemian käsikirjoittajajaoston erittäin oudot mieltymykset palkitsemaan mitä oudoimpia käsikirjoituksia (Boyhood, La La Land, The Artist...), ei tämä ole temppu eikä mikään.

 ...=)

Nine (Nine)

Nine on Chicagon ohjaajan, Rob Marshallin ohjaama musikaalidraama. Se valmistui vuonna 2009 ja sen pääosissa on Oscar-voittaja Daniel Day-Lewis, Oscar-voittaja Marion Cotillard, Oscar-voittaja Nicole Kidman, Oscar-voittaja Sophia Loren, Oscar-voittaja Judi Dench, Oscar-voittaja Penelope Cruz, Oscar-ehdokas Kate Hudson ja Fergie. Elokuva oli ehdolla neljään Oscariin muun muassa Penelope Cruz paras naissivuosa.
     Nine kertoo Guido Continista, italialaisesta elokuvaohjaajasta, joka sai katolisen kasvatuksen, kohosi arvostukselliseksi ohjaajaksi ja eli elämää naisten ympäröimänä. Hänen äitinsä, rakastajatar, muusa, vaimo, assistentti, lapsuuden paikallinen prostitoitu ja hänen elokuviaan rakastava toimittaja.
     Nine on paperilla täysin virheetön elokuva. Daniel Day-Lewisin ja Judi Denchin roolisuoritukset ovat järkyttäviä, mutta muuten elokuva voisi toimia aivan hyvinkin, jos se tulkitisis edes jonkinnäköistä tunnetta. Se on elefantti huoneessa. Rob Marshall on täysin hyvä musikaalien ohjaaja, mutta epäonnistuu täysin luomaan tarkoituksen, intohimon ja mieleenpainuvuuden. Elokuva on ajoittain kuolettavan tylsä ja musikaalina ehkä hienman mitäänsanomaton. Lähtöidea ei ehkä ole hyvä, sillä yleisesti elokuvien kopiominen ja uudelleen tekeminen ei ole hyvä. Nine on siis uudelleenfilmatisointi Fellinin klassikko elokuvasa 8 1/2.
     Daniel Day-Lewis on ehkä uransa surkeimmassa roolissa. Minusta hän on muutenkin hieman yliarvostettu ja hän on varmasti sellainen näyttelijä, joka lukee omat arvostelunsa. Hän on liian varma itsestään ja hän epäonnistuu naurettavalla yrityksellään. Hän ei ole suoranaisesti huono, mutta hän onnistuu vain välttämään kaiken näyttelemisessään, mikä olisi hahmolle olennaista.
      Marion Cotillard on ihastuttava näyttelijä ja hän osaa tulkita hahmon kuin hahmon syvällisesti ja upeasti tulkiten. Kuitenkin Cotillardilta puuttuu tässä elokuvassa intohimo, palo ja mielenkiinto. Hän osittain tylsä. Cotillard laulaa upeasti ja täyttää roolin vaatimukset, mutta näyttelee vain väärällä tyylillä musikaalielokuvaan. Hän tuo hahmoon liikaa draamaa ja ei keskity tarpeeksi musikaalin viihdepanokseen tai näyttävyyteen tai mihinkään muuhunkaan elokuvan vaatimukseen. Hän on näyttelijänä upea, muttei musikaalitähtenä. Kysymys on vain väärästä roolituksesta.
      Nicole Kidman on elokuvassa erittäin pienessä osassa ja ehkä omasta tahdostakin jää varjoon. Hänen pitäisi astua enemmän valoon ja ottaa näkyvyyttä itselleen. Valloittaa valkokankaan ja lumota katsojat. Hän onnituu roolissaan niin hyvin kuin tarvitsee eikä keskity siihen enempää.
       Kate Hudsonissa on sitten energiaa muidenkin edestä, mutta siinä missä Cotillard ja Kidman keskittyvät tuomaan syvyyttä ja draamaa hahmoihinsa, Hudson tekee päinvastoin. Hän on liian musikaalin lumoissa ja tekee upean soolonumeron tanssinumerostaan ja on viihdyttävä, mutta häneltä puuttuu syvyys, aitous sekä uskottavuus.
    Penelope Cruz puolestaan yhdistää molemmat puolet. Hän vetää ehdottomasti pisimmän tikun ja tekee upean musikaalisuorituksen, luoden valkokankaalle monipuolisuutta, karismaa, vetovoimaa ja syvyyttä. Hän on uskottava ja eläytyy rooliinsa antaumuskella, unohtamatta roolihahmon ihmisyyttä ja luonteenomaisuutta, persoonaa.
      Judi Dench on hyvä näyttelijä, ja pystyy laskemaan paljon oman vetovoimansa, karisman ja luontaisuutensa varaan, kuitenkin hän epäonnistuu tässä roolissa nolostuttavasti. Hän tuntuu luottavan liikaa elokuvan muihin osa-alueihin ja jos ne toimisivat niin hänkin toimisi. Harmi kyllä muut osa-alueet eivät toimi ja Dench uppoaa.
     Fergie on näyttelijäkaartin altavastaaja ja ihan syystä. Ihmettelen, miksi hänet on tähän elokuvaan palkattu. Hän ei osaa näyttellä yhtään, hän ei ole viihdyttävä eikä syvällinen. Niinkin pienessä roolissa voi epäonnistua. Kamala näyttelijäsuoritus, joka enemminkin unettaa kuin innostaa.
    Sophia Loren on elokuvassa hieno. Hän ei kompastu mihinkää ansakiveen vaan tekee karismaattisen, täyteläisen roolisuorituksen täynnä eloa ja tunnetta. Hän on viihdyttävä ja luotettava ja tekee kaikin puolin puhtaan roolisuorituksen.

     Nine on epäonnistunut. Tunne ja intohimo puuttuat kokonaan ja korttitorni romahtaa. Rob Marshall keskittyy enemmän musikaalin virheettömyyteen kuin näyttelijäohjaukseen tai elokuvan paloon. Omaperäisyys puuttuu luonnollisesti, pitäisi antaa alkuperäisten teosten olla rauhassa.

6 1/2

...=)