Meillä kaikilla on niitä pieniä hetkiä arjessa, jokapäiväisessä elämässä, tavallisissa maanantaissa, joka vaan osuu jonnekin syvempään hermojärjestelmään kipinän lailla. Saatat jo muutenkin olla väsynyt pitkän päivän jälkeen. Ulkona on pimeää ja kylmää, et ole syönyt mitään tuntikausiin ja ihmiset ovat muutenkin suhteellisen ärsyttäviä toisinaan. Mutta sitten joku ääliö tekee jotain - ohittaa sinut ruokakaupan jonossa, bussikuski lyö ovet kiinni nenäsi edestä tai koiranulkoiluttaja ei poimi koiransa jätöksiä sinun nurmikoltasi.Omalla kohdalla kyseessä on oviaukot. Useammin kuin kerran tai kaksi kertaa, olen yrittänyt kohteliaasti lähestyä tilannetta, jossa yhdestä oviaukosta yrittää samanaikaisesti molempiin suuntiin ihmiset vain marssia läpi. Minä kilttinä jään odottamaan omaa vuoroani ja en rynni oviaukosta sisään, kun joku pyrkii ulos. Kaiken maalaisjärjen mukaan, kun kiltisti odottaa vuoroaan, niin pitäisi päästä seuraavana kulkemaan oviaukosta läpi. Näin ei käy koskaan. Oviaukosta jatkaa ihmisvirta valumistaan vastaan ja sinä tuppina seisot siinä oviaukon ulkopuolella ja ennen kuin huomaatkaan täysikuu on noussut taivaalle ja olet odottanut vuoroasi kolme päivää. Lopulta viimein päätät, että nyt saa nämä ääliöt riittää, minä menen ovesta läpi. Ja sitten se yksi vastaantulija, joka on vasta lampsinut paikalle ja kuvittelee omistavansa maailman, mulkaisee sinua kuin olisit murhannut vastasyntyneen lapsen. Että kiitos vaan.
Sundancen indie-elokuvafestivaalilla palkittu I Don't Feel at Home in This World Anymore kertoo juuri tästä. Kamelin selän katkeamisesta. Kuinka ajattelemattomia ihmiset ovat. Ruth (Melanie Lynskey) on sairaanhoitaja, jonka päivään mahtuu todella töykeän potilaan kuolema, parkkipaikalla törtteilevä autoilija, ruokakaupan jonossa ohittava ääliö ja kotimurto. Se on viimeinen pisara ja yhdessä naapurinsa (Elijah Wood) kanssa, Ruth alkaa metsästämään syyllisiä.
Tämä oli jotain niin utopistista sekoboltseilua, että oksat pois. Pistin elokuvan päälle, koska toivoin sen olevan synkkä draama elämänhalun menettäneestä naisesta ja sitä se aluksi onkin. Ja samaistuin enemmän kuin voi uskoa tämän naisen koettelemuksiin, jossa tuntuu, että hän vain imee itseensä ihmisten ajattelemattomuutta. Muutenkin elämä on suhteellisen merkityksetöntä, joten kun joka käänteessä ihmiskunta ryntää murtamaan uskoasi ihmisyyteen, niin on aika vaikea löytää valoa risukasaan toisinaan.
Mutta elokuvan toisella puoliskolla meno alkaa kiristymään muttereissa jopa vähän liikaa, niin, että pelti menee ryttyyn ja kierteet vääntyvät. Tästä tulee joku skitsoileva slasher-kauhuelokuva, jossa juostaan murhaajaa pakoon metsässä. Myös jonkinsortin mustaa screwball-komediaa heitetään tähän soppaan sekaan. En tiedä vihasinko haaskattua mahdollisuutta alun draaman jälkeen vai rakastinko meiningin sekopäisyyttä.
Toivoin enemmän Melanie Lynskeyltä. Hän on hurmaava ja nappaa hyvin kiinni lakonisesta elämänasenteesta, joka on syntynyt vuosikausien mittaan siitä, kuin luotto ihmisiin on pikkuhiljaa murentunut aivan nanopartikkeleihin asti. Mutta hän tuntuu vähän liian uneliaalta siinäkin vaiheessa, kun elokuva yrittää virittää toista astetta silmään. Joku todella lahjakas näyttelijä olisi päässyt herkuttelemaan tälläisellä roolilla paljon enemmän.
Elijah Wood teki kunnioitettavan roolityön. Hän nappaa heti huomion sympaattisena, mutta vähän järkensä menettäneen tuntuiselta hullulta. Ja hän nimenomaan rökittelee menemään, leikkiessään hahmonsa äärimmäisillä tunnetiloilla, mitä uskon, että elokuvantekijät on tässä lähteneet hakemaankin. Pisteet siis hänelle.
...=)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti