Arvostelu: Home Again

Nancy Meyersin olen blogin tiedoissakin listannut aivan suosikkielokuvantekijöideni joukkoon. Hän on jotenkin niin poikkeuksellinen läsnäolo Hollywoodissa. Tekee anteeksipyytelemättömästi romanttista hömppää ja voittaa jopa palkintoja tälläisistä elokuvista. Tämän elokuvan on ohjannut hänen tyttärensä ja joo-o, kyllä voisi minun puolestani tytär jatkaa äidinsä jalan jäljissä kulkemista. Sen verran samaa hyvää on siirtynyt äidinmaidon mukana jälkikasvuun. Ei se omena kauas puusta putoa.

Siinä, missä Nancy Meyersin romanttiset komediat on jo käsite itsessään, niin on Reese Witherspooninkin. Tässä hän on pääosassa nelikymppisenä äitinä, joka eroaa miehestään (Michael Sheen) ja muuttaa takaisin lapsuuden kotikaupunkiinsa Los Angelesiin. Hänen ohjaajaisänsä on kuollut ja jäljelle jäänyt hulppea lukaali, jonne päätyy asuttamaan myös kolmea työtöntä elokuvantekijää (mm. Pico Alexander), jotka yrittävät menestyä Hollywoodin karikkoisilla rannoilla. Tässä elokuvassa käännetään ylös alaisin romanttisten komedioiden tyypillinen asetelma, jossa ikääntynyt poikamies löytääkin rakkauden nuoresta tytön hempukasta ja Witherspoonin keski-ikäinen äiti löytääkin uutta virtaa elämäänsä nuoresta ohjaajapojusta (Alexander, vieläkin).

On se vaan erilaista katsoa naisohjaajan elokuvaa. Ja sen tajuaa vasta silloin, kun kerran täysikuun aikaan saa silmiensä eteen elokuvan, jonka on ohjannut nainen. Elokuvanteon status quo on vaan niin pitkälti miesvaltainen, että se saa minut jonnekin surun ja raivon rajamaille, että naisohjaajia ei ole enempää. Miettikää kuinka paljon - tai ainakin omalla kohdallani - elokuvat määrittävät sitä, miten katson maailmaa. Ja inhoan sitä, että vajoan omaan dogmaattisuuteeni - vielä enemmän ärsyynnyn, jos yhteiskunnalliset rakenteet, sosiaaliset konstruktiot tai valtaapitävät auktoriteetit pakottavat minut johonkin lasikoppiin, jonka olemassaoloa en edes tajua.

No niin, nyt pääsi tämä vauhkoaja taas vauhtiin, mutta menkööt. Taidehan siis elää ja hengittää rajojen rikkomista, vapautta, sielukkuutta. Taide voi syntyä vain uhmaamalla konventiota. On erittäin surullista, että vieläkin joudumme käymään keskustelua aidosta tasa-arvoisuudesta elokuva-alalla. Me suorastaan tarvitsemme erilaisuutta, jotta voimme ylipäänsä puhua taiteesta. Siksi tasa-arvoinen edustus on niin tajuttoman tärkeää erityisesti taidealalla. Jos me vain orjaannumme tiettyjen mielipiteiden tai näkemysten alaisuuteen - emme voi oikeasti puhua taiteesta, vai mitä?

Eli siksi minä vien jatkossakin rahani marginalisoitujen ryhmien edustukselle. Haluan nähdä enemmän naisohjaajia ja mustia näyttelijöitä. Erityisesti haluan nähdä LGBTQIA+ vähemmistöjä edustettavan valkokankaalla ja haluan saada erilaisen kokemuksen maailmasta kuin omani - tai sen minkä olen nähnyt miljoona kertaa.

Tämäkin elokuva on malliesimerkki siitä, että tämän olisi voinut ohjata vain nainen. Uskallan väittää, että jos mies olisi ohjannut tämän elokuvan, olisi se ollut tylsä ja mitäänsanomaton. Nyt elokuvassa on henkevä tunnelma, kaunis maailma ja sielukas kerronta. Se tuntuu kuin verestävän aitoja henkilöhahmoja valkokankaalle, jotka eivät välttämättä tämän tyylilajin elokuvassa siltä aina tunnu. Tai senhän ei pitäisi olla mahdollista. Mutta jotenkin Hallie Meyers-Shyerin kamera löytää hahmojen kasvoista aina mielenkiintoisimman kulman. Hän valaisee kohtaukset tuodakseen esille hahmojen totuudet ja tulkitsee tarinan teemat temmolla, jota ei ole nähty liian usein valkokankaalla.

Lisäksi hän ei ole vain kiinnostunut siitä, kuinka stereotyyppiseksi saa naispäähenkilönsä tehtyä tai kuinka vähän pystyy vähättelemään mieshenkilöiden monitahoisuutta. Ja tiedän, että tiedätte, mistä puhun. Kolme neljästä romanttisesta komediasta esittää naishahmon aina hysteerisenä hermorauniona, joka on niin epätoivoinen rakkauden kaipuuussa että palvelee elokuvan miestä kuin 1950-luvun kotivaimo. Ja mieshahmo on niin puusta veistetty kuin vain voi kuvitella hahmon olevan. Hänen tehtävä on seistä suorana ja antaa naisen tanssia tanssejaan hänen ympärillä. Olen niin kyllästynyt tälläisiin asenteellisiin romantiikkaelokuviin ja me tarvitsemme elokuvantekijöitä kuten Meyers-Shyer murtamaan näitäkin ennakkoluuloja.

...=)