Arvostelu: Tirez sur le pianiste

François Truffaut ohjasi tämän ranskalaisen uuden aallon elokuvan vuonna 1960. Suomeksi sen nimi on Ampukaa pianistia. Se kertoo nimensämukaisesta pianistista, joka on pudonnut kauas konserttisalien lumosta soittamaan baaripianoa yhteen räkälään, jossa rakastuu tarjoilijaan. Heidän perässään on kuitenkin pianistin veljen vuoksi muutama rikollinen, jotka alkavat aiheuttaa tuhoa tiellään saadakseen mitä haluavat.

En ole aiemmin nähnyt Truffaut'n elokuvia. Tämä oli ehkä vähän huono tutustuminen miehen repertuaariin. Olen nähnyt jopa kommentteja, jossa tätä ylistetyn ja elokuvakaanonin klassikko-ohjaajan elokuvaa on kutsuttu sekamelskaksi. Sitä se kieltämättä oli. Truffaut on itse kutsunut tätä elokuvaksi, jolla halusi ilmaista kaiken, mitä on halunnut sanoa. Että elokuvalla ei olekaan yhtä aihetta, vaan se on non-lineaarinen säkki, johon hän on kasannut kaikki mahdolliset teemat, joista on ollut kiinnostunut. Sekamelskahan se silloin on.

Usein elokuvissa - miksei taiteessa laajemminkin - toimii keskitetympi näkökulma. Sitten voi halutessaan hivuttaa elokuvaan todella pienellä painoarvolla kysymyksiä myös muista aiheista, mutta elokuvalla tulisi olla fokus.

Tirez sur le pianiste ei mielestäni ole kuitenkaan huono elokuva. Sitä katsoi silmät apposen auki. Ohjaajan linssi on salliva, laaja, maltillinen. Se asettaa kohtaukset raameihinsa ja antaa kohtauksen kulua loppuunsa ja sitten siirtyy seuraavaan. Ohjauksellinen ote on hiottu. Temmossaan.

Sain myös kiinni joistakin niistä teemoista, joita Truffaut halusi elokuvallaan esittää. Millaista se on olla ensin menestyksekäs ja sitten pudota matalimpaan kuraojaan. Mitä se tekee ihmisen egolle, itsetunnolle, minäkuvalle. Tekee nöyräksi, mutta myös alistuvaksi. Oman elämänsä tarkkailijaksi. Taustalla musisoivaksi pianonsoittajaksi. Sivuhenkilöksi, joka tahdittaa toisten tarinoita.

Sinänsä asetelma on siis nerokas. Elokuvissa ei mielestäni tarpeeksi käsitellä päähenkilöyden ja sivuhenkilöiyden suhdetta. Elokuva ei koskaan juurikaan hylkää päähenkilöä esimerkiksi puolivälin jälkeen. Mikä tekee elokuvista ajoittain kaavamaisia. Tietää alusta asti, että tätä henkilöä seuraamme loppuun asti, vaikka hän sitten elokuvan lopussa tekisikin mitä vain. Päähenkilön poistuminen merkkaa loppua.

Truffaut haastaa siis näitä konventiota ja löytää hedelmällistä maaperää. Leikittelee sillä, mikä on mahdollista tai sallittua elokuvakerronnassa. Sijoittaa elokuvansa sinne rikki menneen peilin säröihin. Ei heijastukseen itseensä.

Pidin myös mahdottomasti elokuvan näyttelijöistä ja erityisesti pääosanesittäjästä Charles Aznavourista. Hän tuntuu saaneen kiinni siitä, mitä Truffaut halusi tässä tehdä. Hän esittääkin hahmonsa jotenkin nonchalantisti. Hahmona, jolla ei ole merkitystä. Ainakaan tarinan kannalta. Hän ei kanna päähenkilön viittaa harteillaan. Kylmäävästi tulkittu hahmo.

Elokuva on kokeileva. Etsivä. Rikkova. Riskin ottava. Arvostan sitä enemmän kuin sitä, että tehdään turvallisesti. Vaikka elokuvan riski ei kannakaan, on siinä jo taiteellista arvoa, että tehdään sitä, mistä ollaan intohimoisia.

p.s. En ollut aikaisemmin tietoinen Aznavouristakaan,
mutta nyt arvostelun kirjoitettuani googlailin
ja en voi kuin nyt jo todeta, että huh huh, mikä hahmo.
Voiko näin vaiheikaista ja rikasta elämää olla
olemassakaan?