Arvostelu: Marriage Story

Kertoo ohjaaja-käsikirjoittaja Noah Baumbachin henkilökohtaisen tarinan erostaan näyttelijä Jennifer Jason Leighista. Elokuvaversiossa keskityään ohjaaja Charlien (Adam Driver) ja näyttelijä Nicolen (Scarlett Johansson) avioliiton hajoamiseen. Elokuvan alussa he asuvat New York Cityssa ja työskentelevät samassa teatteriyhtiössä. Nicole on jättänyt kauan sitten uran Hollywoodissa taakseen, mutta on pitänyt sitä koko ajan mielessään jonain, jonka luokse on halunnut palata. Charlie on kuitenkin haluton muuttamaan Los Angelesiin.

Kun Charlie pettää Nicolea yhteisen työkaverin kanssa, lähtee Nicole yrittämään Hollywood -läpimurtoa Los Angelesiin ja ottaa mukaansa heidän yhteisen poikansa, Henryn. Tässä vaiheessa on jo selvää, että avioliitto on ongelmissa. Saadakseen selkoa tilanteeseensa, Nicole kääntyy avioerojuristin Nora Fanshawin (Laura Dern) puoleen. Tämä kehottaa Nicolea suoraan avioeroon, sillä tämä turvaisi Henryn jäämisen Nicolen luo Los Angelesiin.

Ensin Nicole ja Charlie haluavat pitää avioeroprosessin mahdollisimman yksinkertaisena, lyhyenä ja helppona. Vähitellen tilanne kuitenkin mutkistuu ja siitä tulee aina vain sotaisampi. Pariskunnan välillä makaneet jännitteet, traumat ja kaunat alkavat purkautua sekä niin suuri maantieteellinen ero kasvattaa paineita. Panokset kovenevat. Eipä aikaakaan kun pariskunta löytää itsensä jopa oikeudesta asti. Elokuva tutkii, mitä tapahtuu rakkaudelle ja minkälaisia muotoja ihmisten väliset parisuhteet pystyvät ottamaan elämän varrella. Minkä muotoinen on kahden ihmisen välinen suhde.

Noah Baumbach on tehnyt enemmän ja vähemmän onnistuneita elokuvia. Vaikutteita on voinut nähdä erityisesti Woody Allenilta. Marriage Storyssa myös selvä kaikupohja Kramer vs. Kramerista. Mutta siitäkin filmistä on vuosikymmeniä aikaa, joten ehkä se vaatikin päivittämistä. Baumbachin maailmat sijoittuvat usein New Yorkiin ja käsittelevät intellektuellien elämänkriisejä. Niin tässäkin. Tämä on kuitenkin heittämällä Baumbachin paras elokuva. Hän on viimeinkin löytänyt maailmalleen kehykset. Näin raa'alla ja henkilökohtaisella ja nykyään yleismaailmallisellakin sekä rajulla aiheella hänen elokuvansa löytää iskevän tehon - jotain mikä on mielestäni puuttunut hänen aikaisemmista elokuvistaan.

Avioero on raastava aihe. Siksi elokuvakin on varsin räjähtävä. Runnova. Rujo. Tämä ei ole helppo elokuva. Erityisen hienosti Baumbach keskittää elokuvallisen linssinsä avioeroprosessin säröihin, parisuhteen säröihin. Eikä käännä niistä katsettaan pois. Vaan heittää katsojan suoraan hyvien ihmisten rumimpiin puoliin.

Elokuvallinen ilmaisu on kuorittua ja nojaa vahvasti aiheen tehoon. Tämä on ratkaisuna onnistunut, lähinnä siksi, että puhdas elokuvallinen ilmaisu antaa paljon tilaa näyttelijöille. Lava on yksinomaan heidän, kun kuvaus, lavastus, puvustus tai mitkään muutkaan elementit eivät kilpaile huomiosta. Elokuva on hyvin kirjoitettu. Näyttelijöille annetaan monia monologeja, lihaisia dialogeja ja elokuva muistuttaakin kuin teatteriesitystä, mutta mitä parhaimmalla tavalla.

Ehkä ylidramaattisuus häiritsisi, jos ohjaaja ei osaisi puhdistaa ilmaisuaan aktiivisesti koruttomaksi ja jos näyttelijät eivät olisi alansa parhaimpia. Mutta elokuva osuu juuri oikein. Se iskee, se on voimakas ja lyö katsojalta hapen pihalle. Siitä tulee taideteoksena aito, sillä se on niin jykevästi tulkittu.

Erityisen huomion ansaitsee elokuvaa kannattelevat näyttelijät.

En ole elokuvissa nähnyt vähään aikaan näin voimakasta näyttelemistä. En ehkä sitten hienon August: Osage Countyn, vuodelta 2013. Kaikki näyttelijät tekevät uskomatonta työtä. Toivoisin, että erityisesti pääosanesittäjät Scarlett Johansson, Adam Driver sekä sivuosan Laura Dern saisivat palkintohuomiotakin osistaan.

Scarlett Johansson tekee ehkä suurimman vaikutuksen, mikä on paljon sanottu, sillä hänelläkin on ollut urallaan vähän vähemmän kunniakkaita rooleja. Mutta tässä hän on vereslihalla. Aivan mykistävä roolisuoritus. En tiennyt, että näyttelijä voisi olla noin aito, noin kiinni vahvoissakin tunteissa ja silti niin pakoton. Tunteet ovat vahvoja ja Johansson näyttää olevansa kykenevä niin voimakkaaseen tulkintaan. Mutta silti hän pysyy harmonisena. Hän ei ole yliteatraalinen, vaan hänen tulkintansa on uskottavaa.

Adam Driverin olen todennut jo kauan sitten sukupolvensa hienoimmiksi näyttelijöiksi. Hän vie hahmonsa tässä niin hurjiin tunnetiloihin, että sitä on melkein jopa vaikea katsoa. Yleensä olen innoissani, jos näyttelijä heittäytyy, mutta Driver on näyttelijänä jo niin peloton, että tekee mieli kääntää katseensa pois. Kuin hänen näyttelijäntyönsä olisi liiankin henkilökohtaista.

Ja Laura Dern. Hän ei jää yhtään pääosanesittäjien varjoon, vaikka saakin vähemmän ruutuaikaa, eikä hänen hahmonsa kulje niin rankoissa tunnetiloissa. Mutta Dern vakuuttaakin tulkitsemalla yllättävän monitahoisesti, vaikka hahmonsa onkin sivuosassa. Katsoja ymmärtää häntä. Lisäksi roolisuoritus on häkellyttävän hienovireinen, mikä on uskomatonta, sillä harvoin sivuosassa ehtii veistämään hahmostaan niin aitoa. Dern tuo häneen kolmiulotteisuutta, inhimillisyyttä. Pienillä nyansseilla sekä niillä suurilla, hahmoa määrittävillä tekijöillä, kuten hienoilla puheenvuoroilla oikeudessa sekä elokuvan loppupuolella voimakkaalla monologilla naisen asemasta yhteiskunnassa.

Myös muut näyttelijät ovat hyviä. Alan Alda, Merritt Wever, Julie Hagerty ovat kaikki loistavia.

Ihmettelen, jos emme näe ensi vuoden Oscareissa. Itsekin avioerolapsena tunnistin tämän tarinan. Se oli totta. Tähän oli saatu vangittua se. Eikä sitä tehty ilmiselvästi tai alleviivattuna. Vaan puhtaasti, raa'asti, totuudellisesti.