Roger Ailes oli Harvey Weinstein ohella yksi näistä #MeToo-liikkeen alkusyistä. Fox News-televisiokanavan johtajana hän alisti, nöyryytti ja seksuaalisesti ahdisteli naispuolisia työntekijöitään vuosikausia. Lopulta Gretchen Carlson (Nicole Kidman) haastoi Ailesin oikeuteen saatuaan potkut kanavan uutisankkurin pestistä. Hänen jalanjäljissään seurasi Megyn Kelly (Charlize Theron) ja monet muut (Margot Robbie).Bombshell on elokuva, joka kertoo näistä tapahtumista. Se ei suinkaan ole ensimmäinen fiktiivinen teos, joka on tarttunut tähän kulttuurilliseen muutokseen aiheenaan (esimerkiksi televisio-ohjelma The Loudest Voice kertoi juurikin myös Roger Ailesin tarinan) eikä varmasti jää viimeiseksikään. Elokuvan ohjasi Austin Powers-leffoja aikaisemmin työstänyt Jay Roach ja käsikirjoitti The Big Short-elokuvasta Oscar-ehdokkuuden ansainnut Charles Randolph.
Myös 92. Oscar-gaalassa elokuvaa huomioitiin. Pääosan Charlize Theron sekä sivuosan Margot Robbie saivat Oscar-ehdokkuudet näyttelijäsuorituksistaan ja sen lisäksi elokuvan maskeeraaja Kazu Hiro sai myös Oscar-ehdokkuuden. Mielestäni ansaitsisi jopa voittaa. Sen verran hämäävästi eritoten Theron saatiin häivytettyä Megyn Kellyn habituksen taakse, että vaikka sen tiesi, välillä sitä unohti silti katsovansa näyttelijää esittämässä oikeaa ihmistä.
Ote on hyvin dynaaminen. Pitkästä kestosta elokuvaa ei voi syyttää, vain hieman yli sataminuuttia pitkä elokuva on melkoisen ytimekkääseen kehykseen puristettu kertomus, jossa yhtäkään sekuntia ei haaskata. Elokuvan rytmi on nopeatempoinen, kuten uutishuoneen tunnelmaan sopiikiin. Toinen toistaan nimekkäämpiä näyttelijöitä voi bongata sivurooleista juoksemassa nopeasti kameran eteen ja sieltä äkkiä pois. Esiintymisen tekee muun muassa Allison Janney, Connie Britton, John Lithgow, Rob Delaney, Mark Duplass, Malcolm McDowell, Liv Hewson, Kate McKinnon, D'Arcy Carden, Alice Eve, Brian d'Arcy James, Amy Landecker, Jennifer Morrison, Ahna O'Reilly ja Holland Taylor.
Ja nimet jatkuu, sillä pakko mainita Theodore Shapiron musiikit, joiden hienovarainen vivahteikkuus luo elokuvaan kutkuttavan kihelmöinnin. Barry Ackroydin poukkeileva kamera olisi ärsyttänyt missä tahansa muussa elokuvassa, mutta tähän tositapahtumia pohjaavaan elokuvaan tuollainen hötkyvä kamera sopi. Se vangitsi arjen tai pikemminkin kriisin (onko niillä toisaalta eroa?) hektisyyden hyvin. Randolphin käsikirjoitus on ihanan väljä. Kuorittu. Ilmava. Vaikka ajoittain ärsytti pieni selittämisen maku, ei teksti muuttunut liian paasaavaksi tai opastavan dokumenttimaiseksi, vaan elokuva iskee nimenomaan ytimekkäällä fokuksellaan.
Elokuvan hienoin hetki oli, kun elokuvassa päästettiin kirjamellisesti naiset ääneen. Elokuva leikkasi fiktiivisen (tai no, fiktiivisen ja fiktiivisen) narratiivin poikki ja esitteli kuusi oikeaa Roger Ailesin uhria, joiden kasvokuvat näytettiin ruudulla vierekkäin ja spottivalo liikkui kirjamellisesti naisesta toiseen ja antoi heidän sanoa sanottavansa. Ja katsoja kuunteli.
En ole nähnyt ennen tällaista kerronnallista keinoa fiktiivisessä elokuvassa. Se oli hieno. Raikas, uudenlainen, haastava, kokeileva, rajoja rikkova. Ja niin voimakas. Juuri näin tällaisesta aiheesta tulisikin kertoa - keskittämällä huomio uhrille. Sehän on #MeToo-liikkeen tarkoituskin ollut, että aikaisemmin hiljennetyt saisivat äänen kuuluviin. Ja se heijastettiin myös elokuvan konkreettiseen kerrontatapaan.
Vaikka kuinka yritän, en keksi elokuvasta mitään kritisoitavaa. Enkä odottanut pitäväni elokuvasta näin paljon. Se ei ehkä ole mikään suuren rahan historiallinen spektaakkeli tai katsojansa tunteilla leikkivä ja manipuloiva teatraalinen draama. Se yksinkertaisesti kertoo tarinansa hyvin, puhtaasti, älykkäästi, tehokkaasti. Puhuu tematiikastaan sen ansaitsemilla sävyillä. Elokuvan kerronta on ytimekästä ja dynaamista, mikä näkyy esimerkiksi siinä, että elokuva tuntui jopa hämmästyttävän lyhyeltä. Ja sekin on hyvä asia, että katsoja imeytyy niin hyvin elokuvaan, että unohtaa ajantajun.
Pidän siitä, että katsojaan uskalletaan luottaa niin paljon, että kaikkea ei tarvitse selittää puhki. Vaan elokuvan voi ja saa lopettaa hyvällä hetkellä. Elokuvasta saa kuoria turhat repliikit pois ja luottaa siihen, että hyvät näyttelijät saavat kyllä katsojan uskomaan hahmoihin. Theron, Robbie ja Kidman tekevät kaikki vuoden parhaita roolisuorituksia ja ovat kaikkien kehujensa arvoisia, kuten arvata saattaa.
Bombshell on jollain lailla uuden ajan elokuva. Se yhdistää vaivattomasti faktaa ja fiktiota, oikeaa elämää ja leikkiä, kuten nykyajan taiteessa tehdään. Se on tyylikäs, toimiva, nopea, hyvin leikattu, hyvin kuvattu, hyvin kirjoitettu elokuva, joka luottaa katsojan kykyyn analysoida tapahtumia, ilman että hänen tunteitaan täytyisi manipuloida. Ehkä sellainen on muutenkin historian havinaa, aivan kuten Roger Ailes tai Harvey Weinstein.




Lithgowista on saatu kyllä maskeerattua ihan Ailesin näköinen.
VastaaPoistaEikö? Vielä niin hieno näyttelijä, niin vaikutelma oli kyllä hirmu hyvä!
Poista