Arvostelu: The Prom

 The Prom perustuu oikeisiin tapahtumiin. Pienessä takapajuisessa indianalaisessa kaupungissa paikallinen lukio perui koulun päättäjäistanssit, kun eräs opiskelijatyttö olisi halunnut tuoda tanssiaisiin parikseen tyttöystävänsä. Näihin tapahtumiin pohjautuen keksittiin tehdä aiheesta Broadway-näytelmä vuonna 2018 ja nyt vuonna 2020 Broadway-näytelmän elokuvasovitus sai ensi-iltansa Ryan Murphyn ohjaamana.

Hollywoodin isot nimet esittävät Broadway-tähtiä, jotka sukeltavat syvälle Amerikan sisämaahan pelastamaan seksuaalisen suuntautumisensa takia sorrettua opiskelijatyttöä. Pääosissa on muun muassa kolminkertainen Oscar-voittaja ja kaksikymmentäyksikertainen ehdokas Meryl Streep sekä vain yhden kerran voittanut ja vain nelinkertainen ehdokas Nicole Kidman. Muista rooleista löydämme esimerkiksi James Cordenin tai Kerry Washingtonin.

Hirveästi vaivaa ei nyt herra Murphy nähnyt siirtäessään Broadway-musikaalia valkokankaalle. Ellen tietäisi paremmin, voisin ajatella tämän olevan kuin suora kopio lavaversiosta. Hieman laiskaa. Eikä teatteriesitykset koskaan oikein tunnu samalta jälkikäteen nauhalta katsottuna. Elokuvan muoto on erilainen ja se vaatisi erilaista lähestymistapaa.

Lisäksi en taida koskaan oikein ollut Murphyn suurin fani. Hänen kädenjälkensä on niin kovin muovista ja keinotekoista. Pelkkää pintaa. The Prom on elokuvana aika hengetön. Hahmot kuvataan karikatyyreinä, Broadway-tähtien stereotypioina, mikä ei mahdollista kovinkaan moniulotteista analyysia oikein mistään. 

Visuaalinen maailma The Promissa on musikaalimaisen kumista. Isot valot ja koko väriskaala heitetään katsojan verkkokalvoille. Ehkä olisin tässäkin itse valinnut jotain hienovaraisempaa, yllättävämpää. 

Myös käsikirjoitus on vähän unelias. Kaikki tiedämme, mitä elokuvassa tulee tapahtumaan ja mitä matkan päästä löytyy, eikä kässäri kyllä haaskaa aikaansa kiirehtiessään kiertelemään kaikki tutut kohteet matkan varrella. Olisin ehkä voinut käydäkin jossain kiertomatkalla, jos se olisi tarkoittanut edes pienoista erkaantumista tyypillisyyden valtamerestä.

Onneksi osaavat näyttelijät puhaltavat eloa muuten niin kaavamaisen kankeaan elokuvaan. Nicole Kidman ehkä vähän vähemmän, mutta Meryl Streep sitten senkin edestä. Hänelle on osastaan povattukin taas uutta Oscar-ehdokkuutta ja mielestäni voisi sen ansaitakin ihan siitä syystä, että tekee elokuvasta edes jossain määrin siedettävän ja katsottavan. Streepin musikaaliset lahjat eivät tässä vaiheessa enää mikään salaisuus kenellekään olekaan, mutta aina yhtä ihailtavaa kyllä on, miten hän saa keuhkoista puhallettua ilmaa niin taidolla. Lisäksi hän on ainoa, joka saa syvennettyä roolitulkintaansa, jopa hieman yllättäen katsojan. Hänen hahmoaan luulee tietynlaiseksi, mutta Streep saakin tuotua hahmoon toisenlaisen kulman muutamalla ratkaisevalla kohtauksella. 

Muut näyttelijät tarjoavat sitä, mitä he keskinkertaisimmillaan tarjoavatkin. James Corden on James Corden ja Kerry Washington Kerry Washington. Luulisi, että kun pääsee työskentelemään jonkun Meryl Streepin kanssa, Cordenkin esimerkiksi jo toista kertaa, että olisi matkan varrella oppinut muutaman vinkkivitosen Streepin taidoista, mutta ei. Ehkä Cordenkin vaan on niin mitätön näyttelijä. Kysymys kuuluu, että miksi häntä sitten pyöritetään vuodesta toiseen samoissa leffoissa tällaisten Meryl Streeppien kanssa?

Arvostelu: Bombshell

Roger Ailes oli Harvey Weinstein ohella yksi näistä #MeToo-liikkeen alkusyistä. Fox News-televisiokanavan johtajana hän alisti, nöyryytti ja seksuaalisesti ahdisteli naispuolisia työntekijöitään vuosikausia. Lopulta Gretchen Carlson (Nicole Kidman) haastoi Ailesin oikeuteen saatuaan potkut kanavan uutisankkurin pestistä. Hänen jalanjäljissään seurasi Megyn Kelly (Charlize Theron) ja monet muut (Margot Robbie).

Bombshell on elokuva, joka kertoo näistä tapahtumista. Se ei suinkaan ole ensimmäinen fiktiivinen teos, joka on tarttunut tähän kulttuurilliseen muutokseen aiheenaan (esimerkiksi televisio-ohjelma The Loudest Voice kertoi juurikin myös Roger Ailesin tarinan) eikä varmasti jää viimeiseksikään. Elokuvan ohjasi Austin Powers-leffoja aikaisemmin työstänyt Jay Roach ja käsikirjoitti The Big Short-elokuvasta Oscar-ehdokkuuden ansainnut Charles Randolph.

Myös 92. Oscar-gaalassa elokuvaa huomioitiin. Pääosan Charlize Theron sekä sivuosan Margot Robbie saivat Oscar-ehdokkuudet näyttelijäsuorituksistaan ja sen lisäksi elokuvan maskeeraaja Kazu Hiro sai myös Oscar-ehdokkuuden. Mielestäni ansaitsisi jopa voittaa. Sen verran hämäävästi eritoten Theron saatiin häivytettyä Megyn Kellyn habituksen taakse, että vaikka sen tiesi, välillä sitä unohti silti katsovansa näyttelijää esittämässä oikeaa ihmistä.

Ote on hyvin dynaaminen. Pitkästä kestosta elokuvaa ei voi syyttää, vain hieman yli sataminuuttia pitkä elokuva on melkoisen ytimekkääseen kehykseen puristettu kertomus, jossa yhtäkään sekuntia ei haaskata. Elokuvan rytmi on nopeatempoinen, kuten uutishuoneen tunnelmaan sopiikiin. Toinen toistaan nimekkäämpiä näyttelijöitä voi bongata sivurooleista juoksemassa nopeasti kameran eteen ja sieltä äkkiä pois. Esiintymisen tekee muun muassa Allison Janney, Connie Britton, John Lithgow, Rob Delaney, Mark Duplass, Malcolm McDowell, Liv Hewson, Kate McKinnon, D'Arcy Carden, Alice Eve, Brian d'Arcy James, Amy Landecker, Jennifer Morrison, Ahna O'Reilly ja Holland Taylor.

Ja nimet jatkuu, sillä pakko mainita Theodore Shapiron musiikit, joiden hienovarainen vivahteikkuus luo elokuvaan kutkuttavan kihelmöinnin. Barry Ackroydin poukkeileva kamera olisi ärsyttänyt missä tahansa muussa elokuvassa, mutta tähän tositapahtumia pohjaavaan elokuvaan tuollainen hötkyvä kamera sopi. Se vangitsi arjen tai pikemminkin kriisin (onko niillä toisaalta eroa?) hektisyyden hyvin. Randolphin käsikirjoitus on ihanan väljä. Kuorittu. Ilmava. Vaikka ajoittain ärsytti pieni selittämisen maku, ei teksti muuttunut liian paasaavaksi tai opastavan dokumenttimaiseksi, vaan elokuva iskee nimenomaan ytimekkäällä fokuksellaan.

Elokuvan hienoin hetki oli, kun elokuvassa päästettiin kirjamellisesti naiset ääneen. Elokuva leikkasi fiktiivisen (tai no, fiktiivisen ja fiktiivisen) narratiivin poikki ja esitteli kuusi oikeaa Roger Ailesin uhria, joiden kasvokuvat näytettiin ruudulla vierekkäin ja spottivalo liikkui kirjamellisesti naisesta toiseen ja antoi heidän sanoa sanottavansa. Ja katsoja kuunteli.

En ole nähnyt ennen tällaista kerronnallista keinoa fiktiivisessä elokuvassa. Se oli hieno. Raikas, uudenlainen, haastava, kokeileva, rajoja rikkova. Ja niin voimakas. Juuri näin tällaisesta aiheesta tulisikin kertoa - keskittämällä huomio uhrille. Sehän on #MeToo-liikkeen tarkoituskin ollut, että aikaisemmin hiljennetyt saisivat äänen kuuluviin. Ja se heijastettiin myös elokuvan konkreettiseen kerrontatapaan.

Vaikka kuinka yritän, en keksi elokuvasta mitään kritisoitavaa. Enkä odottanut pitäväni elokuvasta näin paljon. Se ei ehkä ole mikään suuren rahan historiallinen spektaakkeli tai katsojansa tunteilla leikkivä ja manipuloiva teatraalinen draama. Se yksinkertaisesti kertoo tarinansa hyvin, puhtaasti, älykkäästi, tehokkaasti. Puhuu tematiikastaan sen ansaitsemilla sävyillä. Elokuvan kerronta on ytimekästä ja dynaamista, mikä näkyy esimerkiksi siinä, että elokuva tuntui jopa hämmästyttävän lyhyeltä. Ja sekin on hyvä asia, että katsoja imeytyy niin hyvin elokuvaan, että unohtaa ajantajun.

Pidän siitä, että katsojaan uskalletaan luottaa niin paljon, että kaikkea ei tarvitse selittää puhki. Vaan elokuvan voi ja saa lopettaa hyvällä hetkellä. Elokuvasta saa kuoria turhat repliikit pois ja luottaa siihen, että hyvät näyttelijät saavat kyllä katsojan uskomaan hahmoihin. Theron, Robbie ja Kidman tekevät kaikki vuoden parhaita roolisuorituksia ja ovat kaikkien kehujensa arvoisia, kuten arvata saattaa.

Bombshell on jollain lailla uuden ajan elokuva. Se yhdistää vaivattomasti faktaa ja fiktiota, oikeaa elämää ja leikkiä, kuten nykyajan taiteessa tehdään. Se on tyylikäs, toimiva, nopea, hyvin leikattu, hyvin kuvattu, hyvin kirjoitettu elokuva, joka luottaa katsojan kykyyn analysoida tapahtumia, ilman että hänen tunteitaan täytyisi manipuloida. Ehkä sellainen on muutenkin historian havinaa, aivan kuten Roger Ailes tai Harvey Weinstein.

Arvostelu: Päämääränä Cold Mountain

Pastorintytär Ada Monroe (Nicole Kidman) ja puuseppä W. P. Inman (Jude Law) rakastuvat 1800-luvun Amerikassa. Heidän yhdessäolonsa loppuu lyhyeen, kun maata kahtia jakava sisällissota riistää heidät toisiltaan. Inman päätyy taistelutantereelle ja Ada joutuu pärjäämään yksin kotona, nähden nälkää. Vuodet kuluvat ja tuska rakkaasta erossaolosta ajaa Inmanin sotakarkuriksi ja matkalle takaisin rakkautensa luo.

Olen nähnyt ylistetyn Anthony Minghellan ohjaaman sotaeepoksen niin monta kertaa, etten jaksa edes laskea. Se valmistui vuonna 2003 ja sai liudan Oscar-ehdokkuuksia. Minulle elokuva on hyvin rakas ja mielestäni yksi parhaista, mutta en taida pystyä perustelemaan sitä kovin hyvin, sillä syyt taitavat olla varsin subjektiiviset.

Ensinnäkin elokuva on todella hieno. 1800-luvun maailma on hyytävästi tuotu valkokankaalle. Sotakohtaukset ovat realistiset ja kylmäävät. Miljöö muistuttaa tuon ajan karuudesta ja näyttelijät antavat kaikkensa omistautuakseen ajalle. Esimerkiksi Nicole Kidman joutui menettämään paljon painostaan kuvatakseen uskottavasti nälkää näkevän sisällissodan uhrin kamppailua. Katsaus on kuitenkin hyvin elokuvallinen. Minghellan ohjaus luo kärsimyksen keskelle kauniita, lämpimiä hetkiä, jotka muistuttavat ihmisyydestä, toivosta ja riemusta. Tämä tunnelma korostuu etenkin ajan yhteisöllisyydessä - jotain mikä tulee parhaiten ehkä esille Nicole Kidmanin ja Renee Zellwegerin roolihahmojen kautta.

Kun miehet ovat rintamalla, on kotiin jääneet vain naiset ja lapset. He luonnollisesti joutuvat kamppailemaan oman selviytymisensä eteen myöskin, etenkin kun kaikesta on sota-aikana pulaa. Yksi elokuvan hienouksia onkin, miten Renee Zellwegerin Ruby Thewes ja Nicole Kidmanin Ada Monroe lyöttäytyvät yhteen ja vain yhdessä löytävät oman vahvuutensa todella synkkänä hetkenä historiassa. Yhdessä he selviytyvät.

Inhimillisiä hetkiä luodaan myös musiikin, juhlan ja yhteenkokoontumisen merkeissä. Nämä ovat kauniita ja autenttisia elokuvallisia kuvauksia ja minusta ainakin tuntuu siltä, kuin oppisin tuntemaan nämä hahmot todella syvästi. Välitän heistä, sillä heilläkin on niin paljon menetettävää.

Pohjimmiltaan tarinassa on kuitenkin mielestäni kyse vahvuudesta ja herkkyydestä. Se peilautuu tarinasta etenkin Jude Lawin henkilöhahmon kautta. Hän edustaa hahmona ehkä hieman epätyypillistä 1800-luvun sotilasta. Hän ei puhu paljon ja vaikuttaa hyvin herkältä ihmiseltä. Etenkin, kun hän valitsee karata pois sodasta, palatakseen kotiin. Tätä ei välttämättä odottaisi näkevän kertomuksessa 1800-luvun sisällisodasta. Ainakin itsellä on välillä taipumus mieltää ihmisen ennen tuhattayhdeksääsataalukua erilaiseksi - ehkä karskimmaksi, vahvemmaksi, tottuneemmaksi väkivaltaan. Mutta jokin ihmisyyden sydän meissä on aina asunut. Jokin, joka on kykeneväinen rakkauteen.

Roolisuoritukset ovat mielestäni niin sydäntähivelevät, että melkein pahaa tekee. Nicole Kidman saavuttaa aina tulkinnoissaan kiinni jostain koskettavasta. Jude Law on harmoninen, sielukas ja syvällinen. Mutta suurimman urakan kantaa Renee Zellwegerin uraa määrittävä roolityö. Hänen hahmonsa on aina kuulunut suosikkeihini näkemistäni elokuvista. Olen mennyt jopa niinkin pitkälle, että olen opetellut hänen sydäntävihlovia repliikkejä ulkoa. "They call this war a cloud over the land, but they made the weather and then they stand in the rain and say 'Shit, it's raining'". Ulkomuistista, kuulkaa. Ja sanat kaikuvat totuudellisina yhä tänä päivänäkin. Zellwegerille siis kaikki kunnia. En voi kuin istua ja katsoa kun hän kerta toisensa jälkeen muistuttaa, mihin näyttelijä parhaimmillaan pystyy. Armoton, raastava, koskettava, monitahoinen, mielenkiintoinen roolityö, josta en saa tarpeekseni.

Joka kerta kun katson Päämääränä Cold Mountainin, iskee se aina yhtä kovin sydämeen. Lopussa tietysti kyyneleet karkaavat silmäkulmistani, vaikka kuinka yritän pyristellä vastaan. Minusta tämä on vain niin hieno kokonaisuus. Tässä on kaikkea. Syvällistä draamaa, realistista sotatragediaa, sydämellisiä elokuvallisia hetkiä, romantiikkaa, kohtalokkuutta, 1800-luvun kuvausta ja vaikka kuinka paljon muuta kaikkea hienoa ja koskettavaa. Aito elokuvaelämys, joka on totuudellinen ja tunteikas. Haluaisin puhua tästä elokuvasta vielä tästä ikuisuuteen, mutta parempi, etten ylianalysoi, jotain, mikä on kuitenkin villiä ja sielukasta. Sitä elokuva parhaimmillaan on; jotain, mistä ei saa edes kiinni.

 ...=)

  

Arvostelu: Birth

Anna (Nicole Kidman) leskeytyy äkillisesti, kun hänen aviomiehensä Sean menehtyy kesken juoksulenkin New Yorkin Central Park-puistossa. Kymmenen vuotta kuluu ja Anna alkaa viimein päästä yli surustaan. Hän on jopa menossa naimisiin (Danny Huston), kun nuori poika ilmoittaakin Annalle olevansa hänen edesmennyt aviomiehensä.

Birth on Jonathan Glazerin ohjaama ylistetty taide-elokuva - itse asiassa elokuva on vain kerännyt suosiotaan julkaisun jälkeen ja tänä päivänä sitä pidetään yhtenä 2000-luvun mestariteoksista. Glazer on noussut jumalasta seuraavan ohjaajan asemaan ja jatkanut syvällisten mysteeriensä ohjaamista, katso teos: Under the Skin, vuodelta 2013.

Ja syvälliseksihän tämä meni. Voi olla vain oma tulkinta, mutta itse näin tämän teoksena illuusioista. Miehensä menettänyt leski voi kuvitella rakkaansa kymmenen vuotiaan pojan sisään ja kymmenen vuotias poika voi olla niin hukassa omassa elämässään ja kasvukokemuksessaan, että samaistuu toiseen henkilöön liikaakin. Mutta samalla kun hahmot painivat näiden peilikuvien kanssa, voi leikki käydä myös astetta vakavammaksi - kuinka paljon omasta todellisuudestamme ylipäänsä on kuviteltua?

Voi olla myös, että leimaan oman tulkintani elokuvan kontolle liiaksikin - ehkäpä tämä oli tutkielma kuoleman jälkeisen elämän mahdollisuuksista tai sitten jotain täysin muuta. Ohjaus tässä on niin kliinistä, että se ei vahingossakaan luo itselleen tarttumapintaa, josta katsoja saisi kiinni. Tämä on liukas, puhdas ja pelkistetty kuvaus, jossa elokuvan ja katsojan suhde heitetään ilmaan, mutta kukaan ei ole ottamassa siitä kiinni.

Siitä tuleekin kritiikkini elokuvaa kohtaan. Arvostan kuinka älykästä elokuvantekemistä tämä on - ja sitä se todella on; kuvakulmat, musiikki, lavastus - kaikki luovat yhdessä hyvin hiotun kokonaisuuden mielenkiintoisen juonen kanssa. Mutta elokuva ei anna minulle mitään syytä tykätä itsestään. Tässä ei ollut yhtäkään sympaattista hahmoa - Kidmanin päähenkilö mukaan lukien. Hän oli monotoninen, yksitahoinen ja suhteellisen ilmeetön läpi elokuvan. Liikaa repliikkejä hänen suuhunsa ei tungettu. Kidman tekee parhaansa tälläisen naisen tulkitsemisessa, mutta elokuva ei taida tajuta, että kun kuvaus itsessää on niin kliininen ja eleetön - ei siihen sovi yhdistään yhtä pahvimaisia hahmoja.

Joten en tykännyt elokuvasta. Tai tarkemmin sanottuna en tykännyt elokuvasta, enkä en en tykännyt elokuvasta. Se piti hienosti otteessaan ja kokemus on ehdottomasti tavallista massaelokuvaa parempi sillä tässä tekijöillä on jonkunlainen käsitys omasta taiteellisesta arvostaan. Teoksen teemat ovat syvälliset - vaikkakin aavistuksen verran liian suoraviivaiset - olisin kaivannut jopa enemmän hulluutta, vinksahtaneisuutta, outoilua, enemmän kierroksia ja hulabaluuta. Mutta ei tämä minulle mieleen jäänyt miksikään pakkomielteeksi. Mikä on harmi, sillä kirjoittamalla mielenkiintoisemmat hahmot ja heittäytymällä elokuvan jo hyvin alkaneeseen voukkoiluun, olisi tästä saanut todella hyvän. Nyt tämä jäi aika suoraksi, pelkistetyksi ja kliinisen tyhjäksi elokuvaksi.

...=)

Arvostelu: The Killing of a Sacred Deer

Tälläisiä elokuvia ajatellessa todella tärkeään rooliin nousee olotila, joka sinulla oli elokuvaa katsoessa. Toisenlaisia teoksia pystyy purkamaan osiin ja osoittamaan, mitkä kaikki tekijät tekivät siitä niin hienon kokemuksen. Tämä ei ole sellainen elokuva. Paperilla tämä elokuva on täysin järjetön eikä tee kovinkaan suurta vaikutusta.

Steven (Colin Farrell) on kirurgi, jonka kuolettava virhe tappaa teini-ikäisen Martinin (Barry Keoghan) isän. Steven säälii ongelmaista ja omituista poikaa ja alkaa viettämään aikaa tämän kanssa. Martin haluaisi Stevenista tulevan isäpuolensa ja aviomiehen äidilleen (Alicia Silverstone), mutta Steven on naimisissa Annan (Nicole Kidman) kanssa ja heillä on kaksi lasta (Raffey Cassidy, Sunny Suljic). Alla makaa kuitenkin jännite, että Martin janoaisikin kostoa.

Sitten puolestaan elokuvaa katsoessa tunnelma, äänimaailma, visuaalisuus, rytmi kaikki tunkevat mitä väkevimmällä voimalla ihosi alle, vaikka se rypistyisi ja hajoaisi. Yorgos Lanthimos on ohjaaja-käsikirjoittaja, joka muistuttaa visionäärisellä voimallaan esimerkiksi Xavier Dolania, Darren Aronofskya tai Michael Hanekea siinä mielessä, että hänen elokuvansa ovat ilman epäilykseen häivää, hänen. Ne ovat hänen kynästään, hänen mielestään, hänen sydämestään. Jokainen solu elokuvassa muistuttaa hänestä.

Täten elokuvan analysoimisesta paperille tulee toissijaista, sillä elokuvan yksittäiset osatekijät tuntuvat vain ohjaajan jatkeelta. Jopa näyttelijäsuoritukset. Ne ovat kaikki loistavia, mutta niitä on vaikea arvostaa erillisenä osa-alueena elokuvasta. Ne ovat symbioosi. Jokin skitsofreninen yhdistelmä kliinistä symbolismia, fanaattista surrealismia ja abstraktia absurdismia. Tässä ei kuulukaan tietää, mitä tapahtuu, vaan vain elää mukana. Heittäytyä elokuvan uhriksi. Haastaa itseään taiteen avulla.

Siksi haluankin puhua kokemuksesta elokuvan katsomisesta. Se on nimittäin jotain täysin poikkeuksellista. Taisin itse istua suu auki koko elokuvan keston ajan ja se jo itsessään oikeuttaa kutsumaan teosta aivan huipuksi. Jo niinkin yksinkertainen asia, kuin se, että ohjaaja osaa pidellä käsissään kameraa. Elokuvalla on kuvaaja, mutta en usko, että yhtäkään elokuvan otosta päätettiin ilman Lanthimoksen hyväksyntää. Hän nimittäin hallitsee katsojan haltuunoton. On niin taivaallisen poikkeuksellista, että ohjaaja tietää, mitä tekee; ottaa tilanteen ja katsojan haltuun. Elokuvan jokainen kuvakulma on poikkeuksellinen ja herättää miljoona lisäkysymystä - miksi tämä kohtaus kuvattiin näin, mitä tällä otoksella haluttaan viestittää, miksi kamera liikkuu noin...?

Koska elokuva ei ole kuvattu geneerisesti, syntyy siitä aidosti hengittävää, sielukasta taidetta. Sen lisäksi kohtausten omintakeisuus on jotain, mihin takerruin kiinni kuin Titanicin matkustaja pelastusrenkaaseen. Kohtausten tunnelma, mikä syntyy jostain oudosta yhdistelmästä äänimaailmaa, visuaalisia kamerakulmia ja käsikirjoituksen eksentrisyyttä, muistuttaa katsojaa millaista on olla hyvän elokuvan uhri. Kerrankin jotain, mikä on taiteellista, rohkeaa ja rajoja rikkovaa. Tässsä on Lanthimoksella ollut visio ja se on tehty. Yhtäkään katsojaa ei holhota eikä pidetä kädestä kiinni. Lanthimokselle on varmasti ihan se ja sama miten katsoja reagoi elokuvaan, kunhan saa viestinsä vältettyä.

Perinteiseksi elokuvaa nimittäin ei voi kutsua. Katsoja ei tiedä, miten reagoida kohtauksiin. Ne ovat toinen toistaan oudompia ja jättää katsojan täysin rannalle raapimaan päätään. Ja rakastin niistä jokaista. Pidän ihan mahdottomasti siitä, että uskalletaan kääntää nupit kaakkoon ja leikitellä sillä, mitä elokuva voi tehdä ja mitä se voi saada aikaan. Todella lähellä täydellistä psykologista kauhua, mitä se olisi, jos se olisi sitä pelkästään, mutta kun ei ole. Elokuvan ahdistavuus leikittelee myös syvällisellä draamalla - erityisen painopisteen tematiikassa saa karma, mikä jo itsessään on poikkeuksellisen virkistävä aihealue, sillä tässä leffassa pysytellään oikeussalin, poliisin ja tavallisen yhteiskunnan kankeiden raamien ulkopuolella ja täten tulkinta saa ihan uudet sfäärit. Mielenkiintoista porautua niin syvälle ihmisen eläimellisyyteen, luonnonvaraisuuteen ja villiyteen. Jopa siihen pisteeseen asti, että elokuva tunkeutuu sinun mieleesi ja uniisi eikä päästä otteestaan irti pitkän aikaa elokuvan katsottuasi. Loppua kohden kohtaukset vain porautuvat syvemmälle ja syvemmälle ihmisyyden perustavanlaatuisimpiin kysymyksiin elämästä, kuolemasta, selviytymisestä, oikeudenmukaisuudesta, kostosta ja inhimillisyydestä.

Niin hyytävän täydellistä elokuvaa, että etsiä saisi vastaavaa vaikka ajan loppuun asti. Yorgos Lanthimos on yksi aikamme parhaista, omalaatuisimmista ja luovimmista ohjaajaneroista. Harvaanpa elokuvataitelijaan voi yhtäkään näistä kuvauksista soveltaa. Voisin jatkaa elokuvasta puhumista monen tunnin ajan, mutta pikkuhiljaa ehkä lopetan selostukseni tähän. Sen vain haluan jättää ilmoille, että toivoisin, että tämä inspiroisi minun lisäkseni jotain muuta. Ja kirjoittamisen sijaan esimerkiksi tarttumaan elokuvakameraan samalla vimmalla, mitä tässä. Ja studiot rahoittakaa näitä elokuvia, minä kaipaan niitä kuollakseni.

...=)

Katseeseen kätketty (Secret in their Eyes)

Muistan ennen elokuvan julkaisua, kuinka suuri juttu oli, että Julia Roberts ja Nicole Kidman tähdittäisivät elokuvaa yhdessä. Molemmat olivat vakiinnuttaneet itsensä valkokankaiden kiintotähdiksi melkein 30 vuotta sitten, mutta eivät olleet aiemmin työskennelleet yhdessä, vaikka samojen ihmisten kanssa olivatkin tekemisissä melkein yhtenään. Harmi vain, että niin kauan odotettu kollaboraatio oli niin suuri pettymys niin monella tasolla.

Ensinnäkin elokuva on siis täysi tusinatuote - jotain, minkä pääosissa yleensä nähdään vähän vähemmän tunnettuja tähtiä. Toiseksi elokuva ei ota hyötyyn ollenkaan sitä, että pääosissa on nämä kaksi karismaattisinta tähteä, mitä maa päällään kantaa. Ja kolmanneksi elokuva ei edes anna heidän vaihtaa kahta sanaa keskenään.

13 vuotta sitten Julian tytär murhattiin, työkaveri Chiwetel hermostui ja käytti seuraavat 13 vuotta syyllisen jahtaamiseen. Elokuva tietysti huipentuu verilöylyyn, kostoon, kalavelkojen maksuun. Nicole Kidman näyttelee pomonaista.

Elokuva on periaatteessa puhdas. Tunnelma on nyt suht koht harkittu. Mutta onpa unelias elokuva. Kertoakseen niin raa'asta tarinasta, on kerronta kuitenkin todella vaisua ja laimeaa. Alun jälkeen samoihin tunnelmiin ei oikeastaan enää palata. Elokuva taantuu Chiwetel Ejioforin tuijottamiseen, kun tämä huitoo menemään kuin mikäkin amatööri. Ajoittain hänen touhunsa yltyivät melkein jopa koomisiksi. Kertokaapa te fiksummat, että jos yrittäisitte napata pahiksen julkisella paikalla, sen jälkeen kun olette käyttäneet hirveästi aikaa ja vaivaa hänen jäljittämiseen, niin huutaisitteko kilometrin päästä pahiksen nimeä niin, että hän varmasti ehtii pinkaista pakoon?

Lisäksi en voi sietää Ejioforin näyttelemistä. En ole koskaan ymmärtänyt hänen hehkutustaan. Tai ymmärrän, mutta pidän sitä säälittävänä, että ihmiset eivät jaksa nähdä vaivaa ymmärtääkseen itse vähän paremmin, kuinka huono Ejiofor oikeasti on. Hänen näyttelemisensä perustuu pelkästään yliteatraalisuuteen ja mahtailemiseen - huutamiseen, raivoamiseen ja ulkoisiin show-off elementteihin - sen sijaan, että hän rakentaisi hahmolleen sisäistä maailmaa, persoonaa, psyykettä, motiiveja, salaisuuksia, skeemoja yms. Eli toisin sanoen hän edustaa kaikkea, mitä inhoan huonosta näyttelemisestä. Minulla ei ole koskaan mitään hajua, kuka hänen hahmonsa oikeasti on. Ja se voi olla haitallista esimerkiksi silloin, kun minun pitäisi ymmärtää, miksi toinen hahmo on rakastunut hänen hahmoonsa.

Suurin pettymys tulee tietysti siitä, että tämä on se elokuva, jota elokuva-yleisöt ovat odottaneet sen kolmekymmentä vuotta - kaksi suurinta naispääosan esittäjää Hollywoodissa viimein yhdessä. Ja heidän hahmonsa ovat vielä täysin badass-hahmoja, jotka pystyisivät kannattelemaan elokuvaa keskenään täysin ilman Ejioforin turhaakin turhempaa elvistelyä. Mutta sitten heidät typistetään täysin koristeiksi, seinän viereen seisomaan suureksi osaksi elokuvan kestoa. Parhaimmat kohtaukset tulevat ehdottomasti juuri Kidmanin ja Robertsin taholta. Kidmanilla on todella sairas kohtaus elokuvan puolivälin paikkeilla, jossa hän mahtavasti repii tunnustuksen salakavalasti pahikselta. Ja Roberts on äidin raivon personifikaatio ja vetää hahmonsa äärimmäiset tunteet todella kylmäävästi. Mutta hänetkin unohdetaan puoleksi elokuvaa jonnekin yksin toikkaroimaan. Siinä vaiheessa, kun Kidman huikkaa elokuvan loppupuoliskolla Ejioforin hahmolle, että "ole turvassa", kun tämä siintää omaan seikkailuunsa jättäen naisensa turvaan, teki mieli heittää televisio ulos ikkunasta. Ei näin.

 ...=)

Big Little Lies, 1. tuotantokausi

HBO Nordic ei ole tähän asti houkutellut oikeastaan lainkaan. Game of Thrones oli oikeastaan ainoa sarja, minkä takia sen olisi voinut ottaa käyttöön, mutta niitäkin tulee YLEltä ihan kohtuudella ja muutenkin minulla jäi GoT toistaiseksi kesken - ainakin siihen asti, että pystyn katsomaan kaikki tuotantokaudet loppuun asti ja tiedän, että jatkoa ei tule. Mutta kun HBO Nordiciin tuli sekä Big Little Lies että FEUD: Bette and Joan, niin siinä vaiheessa minäkin tavallaan magneetin tavoin vetäydyin kohti tätä suoratoistopalvelua. Mikäpä siis parempi aika käyttää hyväksi heidän tarjoaman ilmainen ensimmäinen kuukausi...

Big Little Lies kertoo Monterrey -nimisen rantakaupungin perheistä. Useimmat heistä ovat rikkaita ja hyväosaisia. Heillä on pienet lapset samassa koulussa ja erityisesti lasten äidit muodostavat oman pienen yhteisönsä, johon mahtuu draamankaarta. Kun yhtä koulun lapsista kiusataan, kohdistuvat epäilyt tiettyyn lapseen, mikä aiheuttaa myös välirikon vanhempien välillä. Lopussa joku kuolee.

Ensinnäkin siis sarjan näyttelijäkaarti on täydellinen. Oscar-voittajat Reese Witherspoon ja Nicole Kidman sekä Shailene Woodley, Laura Dern (jotka ovat aiemmin näytelleet äitiä ja tytärtä), Alexander Skarsgard ja jopa Zoe Kravitz saatu samaan, nimekkääseen listaan tähtien tähtiä. Erityisesti Witherspoon ja Kidman vetävät parhaimmat roolit. En yhtään ihmettelisi, jos Emmy-ehdokkuuksia olisi tulevaisuudessa. Luultavasti Kidman ainakin saa jotain huomiota perheväkivallan uhrin roolistaan. Muutenkin tosi virkistävää, että sarjassa keskitytään nimenomaan näiden naisten elämään, näkökulmaan ja välisiin suhteisiin. En tiedä onko sen seuraus vai mikä, mutta pari sarjan miesnäyttelijää onkin sitten auttamattoman huonoja. En pitänyt Adam Scottin takertuvaisesta roolista, mutta huonoimman vedon tekee James Tupper (näyttelijä, josta en ole aikaisemmin kuullutkaan). Onpa pölkky näyttelijä, vailla minkäänlaista pelisilmää.

Big Little Lies on erittäin herkullinen murhamysteeri. Enemmänkään tämä ei kylläkään ole perinteinen rikosdekkari, vaan tässä pikemminkin vain käsitellään tarina, joka johtaa tälläiseen lopputulokseen. Pidin ehdottoman paljon sarjan tyylillisistä ratkaisuista. Ohjaaja Jean-Marc Vallee on ennenkin todistanut kykeneväisyytensä erittäin draamalliseen kerrontaan (Wild, Dallas Buyers Club) ja erityisesti ohjauksellinen jälki Big Little Liesissa on mahtavaa katsottavaa. Tyylillä leikitellään ja musiikkivalinnoilla kerätään katsojan huomiota. On oikeastaan vaikea kuvailla sarjan tyyliä sitä näkemättömälle. Välillä rakenne heittelehtii tulevan ja menneisyyden välillä ja unia ja fiktiivistä tapahtumakulkua heitellään kulkevan narraation päälle. Mieleen tulee musiikkivideo tai muotikuvaus. Ehkä tästä voisi vetää jotain päätöksiä myös sarjan teemoihin. Yksi hienoimmista kantavista teemoista oli mielestäni täydellisyyden tavoittelu. Etenkin se, miten näennäinen täydellisyys on niin haurasta. Kaikki sarjan hahmot tuntuvat peittelevän jotain ja kaikilla on omat arat heikkoutensa.

 

Toinen teema sarjassa on tietenkin perheväkivalta ja onhan se aika väkevästi esitettykin. Kidman vetää aika vereslihalla roolinsa ja paljastaa tälläisen naisen ja tämän psyykeen erittäin raa'asti. On mielenkiintoista nähdä tälläinen suhde ja miten sellaiseen on ajettu ja miten sellaisessa eletään. Kuinka ihminen on niin valmis selittelemään itselleen jopa konkreettista fyysistä väkivaltaa. Joku voisi käyttää hienoja psykologisia termejä kuten kognitiivinen dissonanssi. Eiköhän myös Skarsgard saane jotain ehdokkuuksia sekä fyysisestä että emotionaalisesti vaimoaan hyväksikäyttävän limanuljaskan roolistaan. Niin pistävästi hän tulkitsee tämän hahmon, jonka mielestäni Mindy Kaling summasi parhaiten:

Celeste in #BigLittleLies: I gave the boys cereal. Perry: WHY WASNT I THERE FOR CEREAL GIVING? YOU KNOW HOW MUCH I LOVE TO BE THERE FOR THAT

— Mindy Kaling (@mindykaling) 3. huhtikuuta 2017

Tälläisiä sarjoja ei ole oikeastaan nähty aikaisemmin. Sarjoja siis, jossa päästäisiin näin täsmällisesti katsomaan elämään monen naishahmon kautta. Siinä toisessa naisvetoisessa sarjassa, jota katson (FEUD: Bette and Joan) on hyvä sitaatti, jossa sanotaan, että kun naiset tekevät menestyksen (elokuvasta, sarjasta, mistä vain) sitä sanotaan onnenpotkuksi. Toivottavasti Big Little Liesin kaltaiset sarjat yhä pidemmälti vain raivaisivat tietä. Minä ainakin olen täällä katsomassa.

Myös Reese Witherspoon on hiljaa, mutta askel askeleelta tehnyt tietään yhdeksi nykyajan vaikuttavimmista hahmoista viihdeteollisuudessa. Hän on osoittanut älykkyytensä jo aikaisemmin tuottamalla muun muassa Wild ja Gone Girl- elokuvat. Sen lisäksi hän tuntuu aina vain paranevan näyttelijänä. Häntä on helppo aliarvioida, mutta nyt viimeistään otan hänet tosissaan.

 ...=)

Grace of Monaco (Grace of Monaco)

Arash Amelin käsikirjoitus valittiin Hollywoodissa vuonna 2012 pidetyimmäksi käsikirjoitukseksi, joka ei ole vielä saanut tuotantoa taakseen elokuvakuvausten aloittamiseksi. Tämän jälkeen Olivier Dahan tarttui ohjaajan puikkoihin ja käytti elokuvan tekoon huimasti enemmän aikaa, mitä hänen alunperin piti. Elokuvan julkaisupäivää lykättiin jopa neljällä kuukaudella. Kun Dahan viimein saavutti lopputuloksen johon oli tyytyväinen, elokuvan levittäjä, tuotantoyhtiö The Weinstein Companyn johtaja Harvey Weinstein päätti leikkauttaa elokuvasta oman versionsa, jonka katsoi paremmaksi kun Dahanin versio ja tämä johti näiden kahden väliseen sotaan. Lopulta elokuvan kohtaloksi oli päätyä amerikkalaisen tv-kanavan Lifetimen levitykseen ja ilmeisesti elokuva ei saanut elokuvateatterilevitystä ainakaan Amerikassa ollenkaan. Myös Monacon kuningasperhe on tehnyt selväksi, että he eivät tue elokuvaa milläään lailla.

Eli aikamoinen projekti on ollut kyseessä. Kuitenkin muistaakseni Suomen leffateattereissa tämä pätkä on pyörinyt ja itse tosiaan nappasin tämän mukaani Filmtownin hyllyltä, niinkin vanhanaikaisessa muodossa kuin dvd:nä. Ota näistä behind-the-scenes-kuvioista sitten selvää. Mielestäni se vain on outoa, että tämä kuitenkin elokuvateatterilevitykseen tarkoitettu elokuva on saanut Emmy-ehdokkuuden parhaaksi tv-elokuvaksi.... Etenkin ottaen huomioon, että elokuva ei ole saanut liiemmin hyviä arvosteluja.

Itse kyllä puollan Emmy-akatemiaa. Minä pidin tästä elokuvasta. En ymmärrä, miksi elokuvakriitikot eivät ole pitäneet tästä. Tosiaan elokuva kertoo Monacon prinsessasta/ruhtinattaresta Grace Kellysta. Hän oli Hollywood-tähti, joka voitti Oscarin parhaasta naispääosasta elokuvasta The Country Girl ja tuli tunnetuksi erityisesti Alfred Hitchcockin muusana. Hän meni naimisiiin Monacon ruhtinaan Rainierin kanssa ja he saivat yhdessä lapsia ja tekivät Monacosta menestyksen. Tähän kuitenkin liittyi suuria haasteista parin julkisessa, että yksityisessä elämässä. Ruhtinattaren urasta tulikin Gracen elämän suurin rooli.

Olen itse lukenut parikin elämäkertaa Grace Kellysta. Olen nähnyt hänet useissa elokuvissaan. Hänessä on jotain kiehtovaa. Hänen elämänsä ja kohtaamansa tilanteet saavat kenen tahansa pään pyörälle ja se nöyryys ja päättäväisyys, joilla hän kohtasi elämänsä haasteet on tosiaan ihailtavaa. Tämä Olivier Dahanin elokuva tekee enemmän kuin kunniaa tälle rohkealle naiselle.

Elokuva on upean kerrostunut. Osaltaan se on koristeellinen, kaunis, postikorttimainen - eittämättä osoittaa kunniaa juurkin Alfred Hitchcockin ja Grace Kellyn yhteisille elokuville - mieleen tulee ainakin Varkaitten paratiisi. Kuvaustyyli ja kameratekniikka ovat vähintäänkin kunniaa tekeviä. Elokuvan korea ulkomuoto toimii myös vertauskuvana itse päähenkilölle. Grace Kelly tunnettiin erittäin kauniina tähtenä ja etenkin saavuttuaan Monacon hoviin ja hoitamaan velvollisuuksiaan prinsessana, hän etenkin joutui jatkuvaan paineeseen ulkonäöstään ja hyvästä julkisuuskuvasta. Elokuva siis toimii hyvin metamuodossa kun se viittaa tähän vastakkainasetelmaan.

Toinen kerros elokuvasta löytyy etenkin kun saavutaan kliimaksia kohti. Elokuvan tauotus, rakenne ikään kuin sykkii sen sydäntä kohti ja kun se viimein paljastetaan, kohtauksessa, jossa Kidman (Grace Kellyna) pitää monen minuutin mittaisen monologin, kaikki langanpalaset juonesta ja elokuvasta napsahtavat kohdalleen. Elokuvan viesti, teema ja aihe tulevat hyvin selkeiksi; kuinka rakkaus vaatii vastuuta, kuinka aito rakkaus on velvollisuus.

Pohjimmiltaan elokuva on siis ihmisen motiiveja kuvaava teos. Ei suinkaan elämäkerta, ei suinkaan viihteellinen juorutarina Hollywoodin kulisseista, vaan erittäin inhimillinen kuvaus, universaalista teemasta.

Erittäin syvällistä elokuvan tekemistä siis. Dahanin tyyli on taidetta. Hän pitää elokuvaa käsissään ja tekee siitä erittäin johdonmukaisen, tasapainoisen ja kauniin elokuvan. Sekä Kidman Grace Kellyna, että Tim Roth Prinssi Rainierina ovat rooleissaan loistavia. Amelin käsikirjoitus tosiaan on nerokkaan upean, kuinka se osaa painottaa elokuvan täydelliseen arkkiin, upeasti kulkevaan kaareen, jossa jokainen kohtaus toimii seuraavaa täydentävänä ja kokonaisuudesta tulee harkitun harmoninen sekä mielenkiintoinen, jos ei muuta. Ja viimeistään siitä, että minä yritän näin vaikeilla lauserakenteilla söngerrellä jotain sanottavaa tästä elokuvasta, jotta saan kehuttua sitä mahdollisimman hyvin, kertoo siitä, että minä enemmän kuin pidin tästä hienosta elokuvasta.

...=)

Tunnit (The Hours)

Mrs. Dalloway sanoi ostavansa kukkaset itse.

Nicole Kidmanin Oscarin arvoisesti tulkitseman Virginia Woolfin, Julianne Mooren näyttelemän Laura Brownin ja Meryl Streepin kuvaaman Clarissa Vaughnin tarinat saattavat vaikuttaa monimutkaisilta - liian syvällisiltä, niitä ymmärtääkseen. Stephen Daldryn hienovarainen ohjaus antaa katsojan melko pitkälti tulkita draaman tasoja itse. Nämä kolme hahmoa ovat kaikki eri aikakausilta; Virginia Woolf elää 1920-luvun Englannin maaseudulla, Laura Brown 1950-luvun Yhdysvaltain lähiössä ja Clarissa Vaughn 2000-luvun New Yorkissa. Kaikki kolme naista yrittävät opetella määrittämään elämäänsä ilman miehiä - elokuva on feministinen. Kaikki kolme tarinaa keskittyvät siihen, kuinka kolme naista elävät onnettomina, koska antavat itsensä tulla määritellyksi pelkästään elämänsä miehen kautta. Virginia Woolf, kuuluisa, muun muassa romaanin Rouva Dalloway, kirjailija on joutunut hylkäämään elämänsä Lontoossa ja muuttamaan maalle, miehensä Leonard Woolfin toiveesta, jotta hänen oma mielenterveytensä paranisi. Woolf tunnetusti kärsi pitkistä masennusjatkoista ja nykypsykologian määritelmin maanisdepressivisyydestä. Laura Brown on mennyt naimisiin miehensä Danin kanssa velvollisuudentunteesta, rakkauden sijaan ja pohtii, miten löytää oma elämänsä satuttamatta lapsiaan. Clarissa Vaughn rakastui nuorena Richard Brownin, joka kuitenkin valitsi elämänsä rakkaudeksi miehen, Louis Watersin, Clarissan sijaan. Richardin sairastuttua syöpään, Louis jätti tämän, jolloin Clarissa ryhtyi pitämään tästä huolta ja täytti omaa elämäänsä tai pikemminkin vältti sitä, Richardin huolehtimisen tekosyyn nojalla. Kaikki kolme tarinaa linkittyvät myös Woolfin kirjan Rouva Dalloway ympärille. Virginia itse kirjoittaa sitä. Laura lukee sitä. Ja Clarissa elää sitä. Elokuvan syvin filosofinen olemus ja teema löytyy Woolfin elämänasenteesta, jossa jokainen tunti on sinun elämäsi. Myös ne raskaat tunnit.

 "Elokuva elämästä ja kuolemasta, rankista hetkistä ja ilosta. Elokuva niin kaunis, niin surullinen. Täynnä dramatiikan, mitä hienoimpia elementtejä - aitoa syvällistä tulkintaa."

      Stephen Daldry ymmärtää juonen täysin hyvin. Hän käyttää nerokkaita keinoja ja hienovaraisia vivahteita, kuten kukkien symboliikkaa tuodakseen esiin elokuvan motiiveja. Kukat symboloivat perinteistä naisen asemaa; kaunis koriste. Myös harkitty kameratekniikka ja kuvaus- ja editointikieli puhuvat tarkasta hallinnasta elokuvaan. Elokuvan ehdottomasti upein kohtaus rautatieasemalla on kuvattu yksityiskohtaisella ja syvällisellä tyylillä, joka vaikuttaa katsojaan syvemmin kuin ehkä hän havaitseekaan. Myös loppupuolen kohtaus Clarissan asunnon olohuoneessa ja väliaikaisessa juhlatilassa on hallittu.
       Elokuva elämästä ja kuolemasta, rankista hetkistä ja ilosta. Elokuva niin kaunis, niin surullinen. Täynnä dramatiikan, mitä hienoimpia elementtejä - aitoa syvällistä tulkintaa. Siitä hieno esimerkki Nicole Kidmanin täydellisyyttä hipova roolisuoritus. Ei pelkästään, hän pysty vangitsemaan kirjailijan täydellistä ruumiintumaa, hän tuo rooliin syvää tulkintaa. Hän pystyy näyttelijäntyöllään vangitsemaan yksinäisyyden, masentuneisuuden, ahdistuneisuuden ja syvän palon tunteet uskottavimmin kuin kukaan koskaan häntä ennen tai hänen jälkeensä. Tämän lisäksi hänellä on roolisuorituksessaan jokin elementti - se tietty, mikä kruunaa vain parhaimmat roolisuoritukset ja mikä tekee niistä niin ajattomia; hän on elokuvatähti. Hän onnistuu varastamaan huomion jokaikisessä kohtauksessa ja tekee hahmosta omansa. Hän kuvaa täysin tämän naisen persoonan sekä pystyy sen lisäksi vielä tuomaan elokuvan merkitystä läpi omassa roolisuorituksessaan. Ehdottomasti yksi kaikkien aikojen maltillisimmista ja hallituimmista roolisuorituksista ja samalla eloisimmista. Vaikka hahmo on masentunut ja kamppailee syvien eksistentialistisien ongelmien parissa, saa Kidman näytettyä hahmosta vielä toisenkin puolen, mikä tekee hahmosta moniulotteisen ja siten uskottavan. Kidman tekee uransa parhaan roolisuorituksen, mikä ei ole helppo saavutus uralla, joka on täynnä kiitettävää työtä. Hän onnistuu pitämään hahmon realistisena, aitona ja samalla toteuttamaan siinä elokuvallista draamaa ja intohimoista puhdasta tunnetta jäljentävää paloa, mihin vain mestarillisimmat näyttelijät pystyvät.
      Tunnit on draamaelokuva puhtaimmillaan. Vaikka se ottaa kantaa todella huomattavastikin - onnistuu se tekemään syvällisen tulkinnan elämästä itsesään ja antamaan katsojalle mahdollisuuden aitoon elokuvalliseen elämykseen.

Rauhantekijä (The Peacemaker)

Rauhantekijä on vuoden 1997 yhdysvaltalainen toimintaelokuva, jonka pääosissa on Oscar-voittajat Nicole Kidman ja George Clooney. Elokuvan ohjasi Mimi Leder, joka oli voittanut aiemmin Emmy-palkinnon Clooneyn tähdittämästä televisio-sarjasta Teho-osasto. Elokuva tuotti yli 100 miljoonaa dollaria.
    Tri Julia Kelly (Kidman) työskentelee Valkoisen talolle ydinvoimaexperttinä ja kun Venäjällä tapahtuu räjähdys, Kellyn ryhmä päättelee sen terroristi-iskuksi ja everstiluutnantti Thomas Devoen (Clooney) avulla, he yrittävät estää mahdollisen seuraavan iskun.

      Olen yrittänyt välttää toimintaelokuvien arvostelemista liiaksi, kuten myös romanttisten komedioiden. Syy on yksinkertainen; ne ovat kaikki toistensa kopioita. Siis romanttiset komediat ovat keskenään samanlaisia ja toimintaelokuvat keskenään. No ei siis ole mikään yllätys todeta, että niin myös Rauhantekijä on kuin toimintaelokuvien oppikirjasta. "Näin teet toimintaelokuvan askel askeleelta". En usko, että yksikään tyypillinen toimintaklisee jää elokuvasta puuttumaan. Luonnollisesti, vaikka saattaisi luulla, että Kidman on pääosassa elokuvassa, hänen hahmonsa vain kiljuu matkustajan penkillä kun Clooneyn karski machomies ohjaa autoa kurvista toiseen. Mikä tekee tilanteesta ehkä vielä pahempaa, tosin eihän se mikään syy ole, mutta ohjaaja on nainen. Miksi hän haluaa laittaa naisen avuttomaan damsel in distress-asemaan? Ai niin, raha.

    Toinen syytös, mikä elokuvasta luonnollisesti voidaan tehdä on Hollywoodimaisuus. Tietenkin amerikkalaiset ovat hyviksiä ja venäläiset pahiksia. Ei millään pahalla ketään kohtaan. Tietty patrioottimaisuus on tosin välttämätöntä amerikkalaisissa toimintaelokuvissa. Hans Zimmer teki elokuvaan soundtrackin, mikä on minusta mielenkiintoista. Koska, yksinkertaisesti katsomalla hänen ansioluetteloaan, jonka nyt listaan: *Rain Man (1988), Driving Miss Daisy (1989), Thelma & Louise (1991), The Lion King (1994), As Good As It Gets (1997), The Thin Red Line (1998), Gladiator (2000), Something's Gotta Give (2003), Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl (2003), Batman Begins (2005), Pirates of the Caribbean: Dead Man's Chest (2006), The Da Vinci Code (2006), The Holiday (2006), Pirates of the Caribbean: At World's End (2007), The Simpsons Movie (2007), The Dark Knight (2008), Inception (2010), Pirates of the Caribbean: On Stranger Tides (2011), The Dark Knight Rises (2012), Rush (2013), Man of Steel (2013) ja 12 Years a Slave (2013)*, voisi todeta, että hän on yksi Hollywoodin johtavista elokuvasäveltäjistä. Miksi siis hänen musiikkinsa elokuvassa Rauhantekijä, on kliseistä, tylsää ja mielikuvituksetonta? Kun elokuvan pahis on ruudussa, soi taustalla dramaattinen viulumusiikki, kun hyvikset ovat ruudussa soi taustalla kepeä hieman isänmaallissävytteinen musiikki. Kun on menossa kliimaksi, soi taustalla jylhä ja mahtava musiikki...
     Kidmanin ja Clooneyn roolisuorituksista ei ole paljon puhuttavaa. Kidman on hyvä päähenkilö ja ainakin hänen juoksutyylinsä on mieleenpainuvaa. Clooneyn saattaa olla jopa kliseinen ja teennäinen. Itse asiassa koko elokuva on melko teatraalinen ja yliampuva kaiken muun lisäksi. Rauhantekijä astuu samaan ansaan kuin niin moni toimintaelokuva ennen ja jälkeen sen. Melko surkea yritys.

6

...=)