...elokuvista, sarjoista ja vähän muustakin

Näytetään tekstit, joissa on tunniste Margot Robbie. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Margot Robbie. Näytä kaikki tekstit

Arvostelu: Bombshell

Roger Ailes oli Harvey Weinstein ohella yksi näistä #MeToo-liikkeen alkusyistä. Fox News-televisiokanavan johtajana hän alisti, nöyryytti ja seksuaalisesti ahdisteli naispuolisia työntekijöitään vuosikausia. Lopulta Gretchen Carlson (Nicole Kidman) haastoi Ailesin oikeuteen saatuaan potkut kanavan uutisankkurin pestistä. Hänen jalanjäljissään seurasi Megyn Kelly (Charlize Theron) ja monet muut (Margot Robbie).

Bombshell on elokuva, joka kertoo näistä tapahtumista. Se ei suinkaan ole ensimmäinen fiktiivinen teos, joka on tarttunut tähän kulttuurilliseen muutokseen aiheenaan (esimerkiksi televisio-ohjelma The Loudest Voice kertoi juurikin myös Roger Ailesin tarinan) eikä varmasti jää viimeiseksikään. Elokuvan ohjasi Austin Powers-leffoja aikaisemmin työstänyt Jay Roach ja käsikirjoitti The Big Short-elokuvasta Oscar-ehdokkuuden ansainnut Charles Randolph.

Myös 92. Oscar-gaalassa elokuvaa huomioitiin. Pääosan Charlize Theron sekä sivuosan Margot Robbie saivat Oscar-ehdokkuudet näyttelijäsuorituksistaan ja sen lisäksi elokuvan maskeeraaja Kazu Hiro sai myös Oscar-ehdokkuuden. Mielestäni ansaitsisi jopa voittaa. Sen verran hämäävästi eritoten Theron saatiin häivytettyä Megyn Kellyn habituksen taakse, että vaikka sen tiesi, välillä sitä unohti silti katsovansa näyttelijää esittämässä oikeaa ihmistä.

Ote on hyvin dynaaminen. Pitkästä kestosta elokuvaa ei voi syyttää, vain hieman yli sataminuuttia pitkä elokuva on melkoisen ytimekkääseen kehykseen puristettu kertomus, jossa yhtäkään sekuntia ei haaskata. Elokuvan rytmi on nopeatempoinen, kuten uutishuoneen tunnelmaan sopiikiin. Toinen toistaan nimekkäämpiä näyttelijöitä voi bongata sivurooleista juoksemassa nopeasti kameran eteen ja sieltä äkkiä pois. Esiintymisen tekee muun muassa Allison Janney, Connie Britton, John Lithgow, Rob Delaney, Mark Duplass, Malcolm McDowell, Liv Hewson, Kate McKinnon, D'Arcy Carden, Alice Eve, Brian d'Arcy James, Amy Landecker, Jennifer Morrison, Ahna O'Reilly ja Holland Taylor.


Ja nimet jatkuu, sillä pakko mainita Theodore Shapiron musiikit, joiden hienovarainen vivahteikkuus luo elokuvaan kutkuttavan kihelmöinnin. Barry Ackroydin poukkeileva kamera olisi ärsyttänyt missä tahansa muussa elokuvassa, mutta tähän tositapahtumia pohjaavaan elokuvaan tuollainen hötkyvä kamera sopi. Se vangitsi arjen tai pikemminkin kriisin (onko niillä toisaalta eroa?) hektisyyden hyvin. Randolphin käsikirjoitus on ihanan väljä. Kuorittu. Ilmava. Vaikka ajoittain ärsytti pieni selittämisen maku, ei teksti muuttunut liian paasaavaksi tai opastavan dokumenttimaiseksi, vaan elokuva iskee nimenomaan ytimekkäällä fokuksellaan.

Elokuvan hienoin hetki oli, kun elokuvassa päästettiin kirjamellisesti naiset ääneen. Elokuva leikkasi fiktiivisen (tai no, fiktiivisen ja fiktiivisen) narratiivin poikki ja esitteli kuusi oikeaa Roger Ailesin uhria, joiden kasvokuvat näytettiin ruudulla vierekkäin ja spottivalo liikkui kirjamellisesti naisesta toiseen ja antoi heidän sanoa sanottavansa. Ja katsoja kuunteli.



En ole nähnyt ennen tällaista kerronnallista keinoa fiktiivisessä elokuvassa. Se oli hieno. Raikas, uudenlainen, haastava, kokeileva, rajoja rikkova. Ja niin voimakas. Juuri näin tällaisesta aiheesta tulisikin kertoa - keskittämällä huomio uhrille. Sehän on #MeToo-liikkeen tarkoituskin ollut, että aikaisemmin hiljennetyt saisivat äänen kuuluviin. Ja se heijastettiin myös elokuvan konkreettiseen kerrontatapaan.

Vaikka kuinka yritän, en keksi elokuvasta mitään kritisoitavaa. Enkä odottanut pitäväni elokuvasta näin paljon. Se ei ehkä ole mikään suuren rahan historiallinen spektaakkeli tai katsojansa tunteilla leikkivä ja manipuloiva teatraalinen draama. Se yksinkertaisesti kertoo tarinansa hyvin, puhtaasti, älykkäästi, tehokkaasti. Puhuu tematiikastaan sen ansaitsemilla sävyillä. Elokuvan kerronta on ytimekästä ja dynaamista, mikä näkyy esimerkiksi siinä, että elokuva tuntui jopa hämmästyttävän lyhyeltä. Ja sekin on hyvä asia, että katsoja imeytyy niin hyvin elokuvaan, että unohtaa ajantajun.



Pidän siitä, että katsojaan uskalletaan luottaa niin paljon, että kaikkea ei tarvitse selittää puhki. Vaan elokuvan voi ja saa lopettaa hyvällä hetkellä. Elokuvasta saa kuoria turhat repliikit pois ja luottaa siihen, että hyvät näyttelijät saavat kyllä katsojan uskomaan hahmoihin. Theron, Robbie ja Kidman tekevät kaikki vuoden parhaita roolisuorituksia ja ovat kaikkien kehujensa arvoisia, kuten arvata saattaa.

Bombshell on jollain lailla uuden ajan elokuva. Se yhdistää vaivattomasti faktaa ja fiktiota, oikeaa elämää ja leikkiä, kuten nykyajan taiteessa tehdään. Se on tyylikäs, toimiva, nopea, hyvin leikattu, hyvin kuvattu, hyvin kirjoitettu elokuva, joka luottaa katsojan kykyyn analysoida tapahtumia, ilman että hänen tunteitaan täytyisi manipuloida. Ehkä sellainen on muutenkin historian havinaa, aivan kuten Roger Ailes tai Harvey Weinstein.






Arvostelu: Once Upon a Time in Hollywood

60-luvun lopun aurinkoisessa Los Angelesissa asuu naapureina vierekkäisissä taloissa elokuvaohjaaja Roman Polanski (Rafał Zawierucha) näyttelijävaimonsa Sharon Taten (Margot Robbie) kanssa sekä 50-luvun näyttelijätähti Rick Dalton (Leonardo DiCaprio). Dalton on jo pidemmän aikaa tuskaillut hiipuvan näyttelijänuransa pystyssä pitämiseksi, kun taas Polanskit ovat kuumimpia nimiä Hollywoodissa.

Kun Daltonin stunt-näyttelijä ja henkilökohtainen assistentti Cliff Booth (Brad Pitt) törmää samaan aikaan Kaliforniassa liikuskelleisiin pahamaineisen Mansonin perheen hippijäseniin, alkaa sitä jännittämään koska he löytävät tiensä, kuten tunnetusti kävi, Polanskien kotiin sinä kohtalokkaana yönä, jona Sharon Tate sai kuin saikin surmansa.

Once Upon a Time in Hollywood on ylistetyn ohjaajan Quentin Tarantinon yhdeksäs, täysin oma ja kokopitkä elokuva ja omien sanojensa mukaan toiseksi viimeinen. Tällainen oman uransa hallinta ja päämäärätietoisuus tuntuu sikäli harvinaiselta, että kaikki on nykyään ostettavissa. Yhä näköjään kuitenkin löytyy taitelijoita, jotka omaavat selkärankaa.

Elokuva on tuottanut maailmanlaajuisilla elokuvateatterien lippuluukuilla jo lähemmäs neljäsataa miljoonaa dollaria. Lisäksi elokuva on kerännyt paljon huhuja Oscar-palkinnoista. Myös kriitikot ovat olleet tykästyneitä, jälleen kerran, Tarantinon kädenjälkeen. Kaiken kaikkiaan tuntuu olleen elokuvan tuotantoyhtiölle, Sony Picturesille varsin hyvä päätös tarjota Tarantinolle huimaa yhteistyösopimusta, kun Tarantino lähti Weinsteinin veljesten yhtiöstä #metoo-liikkeen jälkimainingeissa. Ei sillä, että tästä olisi jotain epäilyksiä edes ollut.

Tarantinolla on tapana ohjata uhmaavan pitkiä elokuvia, rankoista aiheista ja vieläpä todella raskailla siveltimenvedoilla. Yhdellekään katsojalle ei varmasti jää epäselväksi, kuka ohjaajana on tahtipuikoissa ollut. Tarantino tuntuu kuuluvan koulukuntaan, jossa enemmän on enemmän.

Once Upon a Time in Hollywood on isoa elokuvantekemistä. Se sisältää upeita kohtauksia, joissa kameran annetaan liitää laajojen lavastuksien yli, kiinnittää huomiota todella huolellisiin yksityiskohtiin, jotka kuvaavat 60-luvun ajanjaksoa sekä tietysti veripatruunoita säästelemättömiä otoksia.


Vahvan vaikutuksen elokuva tekee siis jo ihan työn laajuudellaan. Rakenteellisesti elokuvassa käytetään myös niin kertojaa, takaumia kuin vaihtoehtoisia aikajanoja, jotka tapahtuvat hahmojen mielessä. Tarantinon työkalupakista löytyy siis välineitä, voisi sanoa. Varsinaista elokuvasäveltäjää ei käsittääkseni Once Upon a Time in Hollywoodissa työskennellyt lainkaan. Sen sijaan ääniraita sisältää muun muassa Neil Diamondia, Simon & Garfunkelia, Deep Purplea, Joe Cockeria, Aretha Franklinia, The Rolling Stonesia, The Mamas and the Papasia ja niin edespäin. Hämmästyttävästi musiikki on kuitenkin ommeltu niin hyvin elokuvan rakenteeseen, että se ei puske elokuvasta ulos häiritsevänä elementtinä, päin vastoin.

Itse tulkitsisin elokuvan olevan analyysi taiteesta. Tiedän, että monelle se ei varmasti sellaisena näyttäydy. Valtaosa katsojista hakeutuu elokuvan luokse nähdäkseen Tarantinon taas tekevän, mitä Tarantino parhaiten tekee. Rakentavan elokuvansa käsinkosketeltavan jännitteen ja sitten finaalissa purkavan sen väkivaltaiseen kliimaksiin, kuin toimintaelokuvista kauneimmat.

Ja tämänkin luennan hyväksyn. Ja sen elokuva tarjoaa. Mutta minä ainakin luin Once Upon a Time in Hollywoodin myös syvällisempänä, monitahoisempana elokuvana.


Vuosi 1969 kuvataan jonkinlaisena kulminaatiopisteenä vanhan Hollywoodin, jota edustaa Dalton sekä uuden Hollywoodin, jota edustaa Polanski ja Tate, välillä. Tarantino tuntuu olevan kiinnostunein vuoden 1969 niin sanotusta zeitgeistista. Hän rakentaa ajankuvaa huolella ja tuntuu, hämmästyttävän hyvin, vanginneen kuvaansa sen tunnelman, joka vallitsi hippien ja elokuvatähtien kohdatessa Vietnamin sodan runnoessa jossain taustatietoisuudessa.

Mitä tällä Mansonin murhaajahippien ja Hollywoodin yhteentörmäyksellä sitten halutaan ilmentää? Kuten todettu, itse ajattelen sen olevan jonkinlainen analyysi taiteesta. Taiteen mahdollisuuksista, rajoista, vaikutuksesta. Taiteen ja tosielämän suhteesta. Mansonin perheen karmeiden murhatekojen motiiviksi annetaan se, että "elokuvat opettivat heidät tappamaan". Siksi elokuvatähtien kuuluu kuolla.

Mielenkiintoisinta tässä on se leikki - tanssi, jonka Tarantino muodostaa historian, vaihtoehtoisen historian, taiteen ja todellisuuden kanssa.

Elokuvan kuluessa myös Dalton oppii omaksumaan uuden Hollywoodin tekniikat - metodinäyttelemisen, katoamisen rooliin - näyttelemisen - ei vain elokuvatähti Rick Daltonina, vaan näyttelijä Rick Daltonina. Olemisen hahmona. Elokuvan lopussa Tarantino tuo läpi elokuvan erillään olleet naapurit Sharon Taten ja Rick Daltonin yhteen. Uusi Hollywood ja vanha Hollywood kohtaavat ja latautunut jännite niiden välillä purkautuu.


Tarantinon poseeraava tyyli jakaa ihmisten mielipiteet. Itse olen enemmän kiinnostunut siitä, mitä se mahdollistaa. Once Upon a Time in Hollywoodissa se mahdollistaa monitahoisen tulkinnan taiteen muodosta. Kuvitteellisuuden, täyden fiktion suhteesta totuudellisuuteen, melkein dokumentinomaiseen realismiin. Haluaisin ajatella, että Tarantinon johtopäätös on, että fiktiiviselläkin, yliampuvalla, spagettiwesternejä mukailevalla tai fantasiamaisella taiteellakin - sadulla - on jalansijansa. Ja sekin on merkityksellistä. Sekin käy dialogia aidon maailman kanssa. Historian. Todellisuuden. Tulevaisuuden. Taide muokkaa todellisuutta ja todellisuus taidetta. Kumpi on reaktio kumpaan?

DiCaprio on loistava. Elokuvan suurin onnistuja. Ne syvällisyydet, joihin hän sukeltaa hahmonsa kanssa, ovat häkeltäviä. Hän esittää näyttelijää, joka näyttelee roolihahmoa. Ajoittain hän näyttelee näyttelijää, joka näyttelee huonosti ja välillä näyttelijää, joka näyttelee uskomattoman hyvin. Sen lisäksi Rick Daltonin hahmo on mielenkiintoinen metamerkityksiltään. Dalton on hyvin antiteettinen niiden sankarien kanssa, joita hän itse esittää valkokankaalla. Dalton itse ei edes aja omaa autoaan, ei korjaa omaa televisioantenniaan. Nämä tehtävät on sysätty miehekkäämmälle ja siten klassista sankaria enemmän muistuttavalle stuntmiehelleen, joka on muuttunut Daltonin henkilökohtaiseksi assistentiksi, Cliff Boothille.

Brad Pitt on osaansa nappivalinta. Booth on hahmona hyvin spesifi, tietty. Voisin hyvin nähdä hänestä muodostuvan tulevaisuuden kulttihahmo, kuten niin monesta Pittin hahmosta on muodostunutkin. Ja samoin kuin esimerkiksi Fight Clubin Tyler Durden, myös Cliff Boothista nousee jonkinlainen machomaskuliinisuuden vedenjakaja. Elokuvassa kerrotaan, että Booth on saattanut murhata vaimonsa. Sinänsä hahmo käy myös keskustelua tässä ajassa, vaikka onkin vuodesta 1969. Mikä on Boothin suhde siihen toksiseen mieskuvaan, joka Harvey Weinsteinilla ja muilla Hollywoodin saalistajasioilla on ollut itsestään?


Suurimman vaikutuksen tekee DiCaprion ja Pittin välinen kemia. Heidän yhteisissä kohtauksissa on jotain maagista. Antaisin molemmille Oscarit jo pelkästään siitä hyvästä, että tuntui kuin heidän välissään ilma olisi muuttunut raskaaksi alkuaineeksi, aika pysähtynyt ja muu maailma kaikonnut ympäriltään.

Once Upon a Time in Hollywood yllättää. Vaikka Tarantinolta ollaankin totuttu näkemään tasaista laatua, tuntuu se silti hyvältä, että näinkin korkeat odotukset pystytään ylittämään. Elokuva on pitkä, mutta jokainen minuutti tuntuu ansaitulta. Elokuva kestäisi myös useamman katselukerran, sillä tuntuu siltä, kuin ensimmäisen kerran jälkeen vasta pystyisi raaputtamaan sitä jäävuoren huippua elokuvan kerroksellisuudesta. Minua valistuneemmat elokuvankatsojat pystyvät purkamaan elokuvaa varmasti myös osiinsa tarkemmissa kehyksissään siinä dialogissa, jota elokuva käy lännenelokuvien, spagettiwesternien sekä pulp- tai B-luokan elokuvien kanssa.








Whiskey Tango Foxtrot (Whiskey Tango Foxtrot)

Kim Baker (Tina Fey) päättää jättää tylsän uutistoimistotyönsä New Yorkissa ja lähteä ulkomaankirjeenvaihtajaksi Afganistaniin. Edessä hänellä on iso kulttuurishokki ja tottuminen sotilaallisiin operaatioihin, joita hän raportoi. Yllättäen hän joutuu selviytymään myös uutisreportaasien politikoinnista muun muassa muiden kanavien reporttereiden (Margot Robbie) kanssa.

Luulin tämän elokuvan olevan komedia. WTF kuulostaa ihan komedian nimeltä ja elokuvan traileri oli ihan hauska. Ei tällä kyllä ole mitään tekemistä komedian kanssa, vaikka muutama hauska hetki elokuvasta löytyykin. Siksipä lopputulos onkin niin suuri pettymys, sillä tämä on ihan puhdasta sotadraamaa, mutta sekaan on vain sotkettua jotain puolivillaista komediantynkää, mikä ei tee mitään muuta kuin vähättelee elokuvan draamallisia ansioita. Ainekset tässä olisi erittäin uskottavaankin kuvaukseen sotaraportoinnista.

Elokuvan loppu on surkea. Olin valmis katsomaan sormien läpi elokuvan muita virheitä, mutta sitten elokuvan lopussa seisoo sanoma tai viesti siitä, että maailmassa olisi olemassa jokin mikä on normaalia ja jotain mikä ei ole normaalia. Maailman historian surkein sanoma elokuvalla! Minusta on ihan sama löytääkö itsensä elämästä elämäänsä Afganistanissa tai maatilalla Yhdysvalloissa, mutta ilmeisesti elokuvan mielestä toinen on normaalimpaa kuin toinen. Eikä siinäkään sinänsä mitään vikaa, mutta koko elokuvan ensimmäinen puolisko käytetään siihen, että katsojalle uskotellaan ja myydään sitä tarinaa, että ihminen saa itse päättää mikä on normaalia ja miten haluaa viettää elämänsä, oli se sitten vaikka Afganistanissa.

Eli toisin sanoen elokuva ei osaa päättää onko se komedia vai draama eikä se osaa päättää edes, mistä se haluaa kertoa. Lisäksi pidin elokuvan kerrontaa mahdottoman irrationaalisena. Toisin sanoen, elokuva painottaa itsensä täysin väärin. Käytämme paljon aikaa todella tylsien asioiden katsomiseen ja sitten ne asiat, joissa katsojan mielenkiinto taas herää - hoidetaan muutamassa minuutissa pois alta.

Martin Freeman on niin sanottu character actor. Eli hän sopii tietyn tyyppisiin, eksentrisiin ja epäsovinnaisiin rooleihin - kuten oli loistava muun muassa Hobitissa, mutta minusta hänestä ei monipuolista pääosanesittäjää saa. Hänellä ei ole tarpeeksi karismaa. Eikä häntä oikein usko monipuolisimmissa tai syvällisimmissä rooleissa, sillä hänet näkee aina vain sinä Hobittina. Tina Fey ei myöskään pysty oikein sulautumaan rooliinsa, vaan tekee tyypilliset maneerinsa. Christopher Abbott sen sijaan on nimi, joka kannattaa pistää korvan taakse. Tuleva Robert De Niro, ehdottomasti. Abbotthan on amerikkalainen, mutta esittää silti sujuvasti afgaanimuslimia.

Erittäin epätasainen elokuva, joka ei onnistu edes pitämään otteessaan.



 ...=)


Focus (Focus)

Tämä oli pettymys. Odotukset olivat suuret. Will Smith + Margot Robbie romanttisessa kissa ja hiiri-leikissä, jonka piti olla juonenkäänteitä täynnä. Tasan yksi ennalta-arvaamaton juonenkäänne leffassa tapahtuu ja sitten se olikin jo ohi. Eli jää vähän laimeaksi - esimerkiksi Ansa viritetty, tyylilajin klassikkoteos on huomattavasti paljon paremmin rakennettu kokonaisuus juonen ja elokuvan kannalta kuin tämä, sinne päin kyhätty-viritelmä.




...=)

Oli aikakin (About Time)

Richard Curtis on mies sellaisten elokuvien takaa kuten Notting Hill (1999), Bridget Jonesin päiväkirja (2001), Rakkautta vain (2003) ja Mr. Bean-elokuvat. Hän on kuin jumala minulle. Hän on myös vuoden 2013, Rachel McAdamsin ja Domhnall Gleesonin tähdittämän romanttisen komedian, About Time / Oli aikakin, tekijä. Ja hän ei petä.

Domhnall Gleeson on Tim, brittiläinen nuorimies, jonka isä (Bill Nighy) kertoo hänelle hänen 21-vuotis syntymäpäivänään, että perheen miehillä on kyky matkustaa ajassa taaksepäin. Tim päättää käyttää lahjaansa valloittaakseen elämänsä rakkauden Maryn (Rachel McAdams) sydämen. Matkan varrella hän oppii asian jos toisenkin ajasta ja elämästä.

On kuin joku olisi tehnyt elokuvan minulle. Rakastan ajan teemaa ja mikä parempi tapa tutkia sitä kuin aikamatkustus. Lisäksi olen heikkona hyviin romanttisiin komedioihin ja tämä on vielä yksi, joka juhlistaa elämän rikkautta, positiivisuutta ja onnellisuutta. Itse asiassa jopa niin, että lopussa olin varma, että nyt kadun kulmalta syöksyy bussi ja ajaa jommankumman päähenkilön yli. Ei voi elokuva olla näin täynnä hyvää mieltä ja onnea. Paljastin loppuratkaisun tarkoituksella, koska sen takia ei todellakaan tätä kannata katsoa, vaan sen matkan... klisee. Tiedän. Oli pakko. Harvoin sitä saa itkeä ilosta, mutta nämä tapahtumat ja oppitunnit, joita elokuva antaa, ovat kauniita.

Tietenkin aikamatkustus on haastava aihe. Siihen liittyy niin paljon ongelmia, koska teoriassa sen ei tulisi edes olla mahdollista. Puhutaan myös juurikin perhosvaikutuksesta. Esimerkiksi asia, jota elokuva ei tunnu tunnistavan on, että miten joku voi kuolla, jos on mahdollista palata ajassa taaksepäin? On myös outoa, että on katsottu tarpeen laatia säännöt aikamatkustukseen, ensimmäinen niistä ollen, että ei voi matkustaa ajassa tulevaisuuteen, ja tätä sääntöä rikotaan heti alkajaiseksi, sillä ilmeisesti jos on matkustanut ajassa taaksepäin, voi matkustaa menneisyydestä takaisin siihen hetkeen, jolloin palasi menneisyyteen. Jos tämä on mahdollista, niin sehän sitten avaa purkillisen käärmeitä, jos puhutaan juonen aukottomuudesta. Joka tapauksessa, kyseessä ei ole mikään sci-fi-rymistely, vaan tunnelmallinen romanttinen draama, joten pienoiset puutteet juonen loogisuudesta annettakoon anteeksi, hyvän elokuvan ja juonen soljuvuuden nimissä.

Domhnall Gleeson on, järkyttävästä nimestään huolimatta, todella virkistävä miespääosa romanttisessa komediassa. Hänellä on punaiset hiukset, hän on aika laiha ja hän on enemmän joka kadun mies, kuin Walk of Famen mies, esimerkiksi. Hän on yksi syistä, miksi elokuva pysyy niin maanläheisenä, melko lennokkaasta teemastaan huolimatta. Rachel McAdams on aina loistava, etenkin romanttisissa rooleissaan.

Jopa elokuvan sivuroolit ovat loistavia. Esimerkiksi Timin (Gleesonin) työkaveri Rory (Joshua McGuire) on hurmaavan säälittävä ja Timin setä Uncle Desmond (Richard Cordery) on sympaattisen outo. Lindsay Duncan, Timin äitinä, valaisee läsnäolollaan koko valkokankaan.

Sen sanottuani kuitenkin ei tätä elokuvaa voi juuri mikään varjostaa. Nautin siitä suunnattomasti. Se on kaunis, sentimentaalinen (ja tarkoitan sitä kaikella hyvällä), hyvän mielen elokuva, josta voi nauttia niin hyvänä kuin huonona päivänä ja tämä pelastaa molemmat. 









...=)

The Wolf of Wall Street (The Wolf of Wall Street)

Martin Scorsesen ohjaama mustakomedia The Wolf of Wall Street, joka valmistui vuonna 2013, kertoo Jordan Belfortista (Leonardo DiCaprio), pörssimeklarista, joka rikastuu 90-luvulla itse perustamansa yrityksen Stratton Oakmont kanssa, jonka pääsääntöinen tehtävä on ottaa rahat pois tavallisilta sijoittajilta ja pistää ne omaan taskuun. Yhtiö saa kuuluisuutta listattuaan kenkäsuunnittelija Steve Maddenin pörssiin. Belfort kasaa miljoonaomaisuutensa ja samalla kun vastuuttomasti leveilee rahoillaan, huorien, huumeiden ja ökyjahtien muodossa, alkaa myös FBI kiinnostua miehestä. Margot Robbie esittää Belfortin toista vaimoa, Naomi Lapagliaa, Jonah Hill Belfort oikeaa kättä ja yhtiökumppania ja Matthew McConaughey Belfortin uran alkuaikojen opastajaa. Kyle Chandler on Belfortia jahtaava FBI agentti.
     Melkein kolmen tunnin elokuva, joka sekunti loppujen lopuksi käytetty hyödyksi. Ensimmäinen puolisko sujuu luontevasti yritystä luodessa ja rahoja tuhlatessa. Ensimmäisen osan lopussa voi saattaa, toivottavasti jo alkaa ihmetellä, että löytyykö tarinasta filosofista merkitystä ollenkaan. No loppuosaa elokuvaa Scorsese upeasti käyttääkin seurausten kohtaamiseen. Kuten elokuvan sitaatti kuuluu "someday the chickens will come home to roost". Scorsese rakentaa erittäin viisaasti siirtymän rikkauksista ryysyihin. Ensin hän vihjaa siitä hienovaraisesti ja hiljaa hän vaihe vaiheelta istuttaa loppuratkaisun juonikaareen. Käsikirjoitus on täyttä puhtautta. Vaikka aihe ei paperilla kaikkia kiinnostaisikaan, on juoni silti yksi parhaita pitkään aikaan. Tuntuu siltä, että oikeasti todistaa jotain tapahtuvan. Scorsese ohjaa käsikirjoituksen mestarin tavoin. Hän saa aikaan mielenkiintoista dynaamista ristiriitaa, jota tutkii avoimin mielin. Yleensä en ole kauhean suopea kertojan käyttämiseen, mutta Scorsese tekee sen paremmin kuin ehkä ketään muu. DiCaprio selostaa lähes joka kohtauksen kertojana, mutta siinä Scorsese tekeekin viisaan ratkaisun eli kuvaa elokuvan ikään kuin Belfortin silmin. Tekee siitä oikeasti elämänkerrallisen. Liioitellut tapahtumat ja räävit kohtaukset istuvat upeasti elokuvan tyyliin. Tunnelmasta on saatu irrationaalinen ja saa katsojan kyseenalaistamaan juonta. Elokuvasta löytyy ainakin loppua kohden motiivi ja merkitys. Koko kolme tuntia käytetään viisaimmin kuin ehkä koskaan, vaikkain tietyt suvantovaiheet ovat välttämättömiä, mutta tässä elokuvassa se ei juuri haittaa sillä katsoja saa silloinkin runsaasti mustaa huumoria ja ronskia energiaa. Thelma Schoonmakerin käsittämättömän aistillinen ohjaus saa jopa metarforisia merkityksiä ja rakentuu upeasti elokuvan kanssa yhteen.
     The Wolf of Wall Street on täynnä ikimuistoisia kohtauksia, joista on vaikea valita suosikkinsa. Kokonaisuus toimii. Elokuvan tyyli on ehkä näkyvimmässä osassa. Scorsese saavutta melkein jopa fantasianomaiset, henkeä salpaavat otokset New Yorkin maisemista ja sisällyttää joka kohtaukseen upeaa draamaa ja upeaa tunneskaalaa, jota tulkitsee virheettömästi Leonardo DiCaprio elokuvan pääosassa. DiCaprio on uransa parhaassa roolissa. Hän omii roolin aukottomasti ja sisällyttää hahmoon niin paljon inhimillisyyttä, että näinkin yliampuvaa hahmoa on pakko uskoa. DiCaprio suoranaisesti elävöittää roolin ja saa siitä realistisen ja uskottavan. Hän saa kohtaukseen kuin kohtaukseen tasapainoa ja karismaa. Mikä on ehkä vaikuttavinta, jos yhtä vaikuttavinta osa-aluetta edes tästä henkeäsalpaavasta roolisuorituksesta pystyy nimeämään, on DiCaprion tulkitsema uskomattoman laaja tunneskaala. Elokuvan aikana hän vie Belfortin vaatimattomasta Wall Streetin keltanokasta kovan luokan liikemieheksi, jolle räjähtävät juhlat täynnä huumeita ja kovaa musiikkia eivät ole mikään uutinen. Ja kaikkeen tähän hän saa luotua yhtenäisyyttä. Katsoja ymmärtää, että elokuvan lopussa on sama mies kuin elokuvan alussa, vaikkakin DiCaprio luo myös kehitystarinaa hahmolleen. Elokuvan lopussa on oikeasti henkisesti kasvanut Jordan Belfort. Tämä on niin mestarillista näyttelemistä, että DiCaprio on unohtumaton. Hän tekee roolista aidon. Niin syvällinen on hänen tulkitsema hahmo, että sitä on liian vaikea arvioida. Jopa DiCaprion tapa sanoa hahmon nimi kuulostaa niin uskottavalta, että jo se vakuuttaa. Hienovaraiset sävyt, joita DiCaprio hahmoonsa on tuonut ovat jo itsessään täyttä mestarillista luokkaa. Virheistä ei ole tietoakaan ja hän saa lukuisiin kohtauksiin tuotua niin psykologista tarkkuutta, että jokaisesta vuorosanasta tulee lisää kerroksia upeasti rakennettuun hahmoon. En osaa kehua roolisuoritusta tarpeeksi, turha edes sanoakaan, että DiCaprio on kuin toinen ihminen, aivan kuten jokaikisessä roolisuorituksessaan.
      Jonah Hill on sivuroolissa kyltymätön. Hän saa aikaan valkokankaalla todella mielenkiintoista tulkintaa ja räjäyttävää energiaa. Silti hän onnistuu löytämään kohtaukset, jossa viedä katsoja syvemmälle hahmonsa mielenmaailmaan. Kohtaus, jossa hän huutaa akvaariota siivoavalle miehelle on sekä koomisesti täydellinen että draamallisesti syvällinen. Se kiteyttää hahmon olemuksen täydellisesti. Vähän alemmalla tasolla näyttelee Margot Robbie, vaikkakaan surkeammasta roolisuorituksesta kuin kiitettävä ei tästä elokuvasta voi puhuakaan. Robbie istuu luontevasti hahmonsa taakse, mutta loppua kohden häneltä odottaisi vähän enemmän kuin kaksiulotteista esittämistä. Jean Dujardin ei tuo paljoa roolinsa, mutta sen minkä pystyy ja siksi onkin hyvin roolitettu, koska tuo juuri sen rooliin, minkä se vaatii. Kyle Chandler saa rooliinsa yllättävää vastavuoroisuutta ja oikeaa tulkintaa. Kohtaus, jossa hän istuu metron penkillä, matkalla kotiin vaimonsa luo, aivan kuten Belfort elokuvassa hänelle naljaili, Chandler näyttelee liikuttavasti. Siinä, missä DiCaprio sisäistää Scorsesen näkemyksen elokuvasta, muut näyttelijät ovat hieman hakoteillä, ei se sinänsä haittaa, sillä DiCaprion taidonnäyte elokuva lopulta onkin. Lukuun ottamatta Matthew McConaugheyn upeaa pientä sivuroolia, johon hän saa ammennettua todella paljon energiaa, läsnäoloa ja karismaa. McConaughey tekee yllättävästi yhden parhaimmista roolisuorituksistaan. Hän on ajaton. Kuitenkin se on Scorsese ja DiCaprio, jotka ovat ehdottomasti yksi kaikkien aikojen parhaimmista yhteistyökumppaneista.
      The Wolf of Wall Street on spektaakkeli. Scorsese on ohjannut elokuvan sujuvaksi, luontevaksi, tunnelmaltaan dynaamiseksi ja samalla ajattoman puhuttelevaksi. DiCaprio tekee pääroolissa puhtaan, henkeäsalpaavan roolisuorituksen ja kokonaisuutena elokuva on aito. Scorsese onnistuu käyttämään koko elokuvan ajan hienovaraiseen tulkintaan ja luo upean tyylin elokuvalle, jonka kaikkia kerroksia, ei syvällisinkään pysty tulkitsemaan. Tämä on upeaa elokuvantekoa. Tietty ristiriitaisuus on elokuvan suola ja kiinnostava tunnelma vie katsojan mukanaan. Elokuvan ehdottomasti kulkee mukana seuraavat päivät katsomisesta. Ja sitä on elokuva parhaimmillaan

9 1/2













...=)