Arvostelu F9

 

Katsoin, mutta hädin tuskin muistin katsoneeni. Tällä kertaa Mirreni oli sentään viimein tajuttu laittaa ratinkin taakse, eikä vain ohivilahtaviin kohtauksiin taustalle kyhjöttämään. Noloa on edelleen se, että Stathami ja Rock varjostivat Dieselin hänen omassa elokuvasarjassaan omalla spin-off-leffallaan, joka oli valovuosia näitä Dieselin "pääsarjan"-leffoja parempi. Pohjanoteeraus oli John Cenan mukaan köyttäminen tähän sarjaan, olen pahoillani, mutta häntä ei vaan enää katu-uskottavana juuri missään usko, kun on oman elämänsä kävelevä meemi.

Arvostelu: Bombshell

Roger Ailes oli Harvey Weinstein ohella yksi näistä #MeToo-liikkeen alkusyistä. Fox News-televisiokanavan johtajana hän alisti, nöyryytti ja seksuaalisesti ahdisteli naispuolisia työntekijöitään vuosikausia. Lopulta Gretchen Carlson (Nicole Kidman) haastoi Ailesin oikeuteen saatuaan potkut kanavan uutisankkurin pestistä. Hänen jalanjäljissään seurasi Megyn Kelly (Charlize Theron) ja monet muut (Margot Robbie).

Bombshell on elokuva, joka kertoo näistä tapahtumista. Se ei suinkaan ole ensimmäinen fiktiivinen teos, joka on tarttunut tähän kulttuurilliseen muutokseen aiheenaan (esimerkiksi televisio-ohjelma The Loudest Voice kertoi juurikin myös Roger Ailesin tarinan) eikä varmasti jää viimeiseksikään. Elokuvan ohjasi Austin Powers-leffoja aikaisemmin työstänyt Jay Roach ja käsikirjoitti The Big Short-elokuvasta Oscar-ehdokkuuden ansainnut Charles Randolph.

Myös 92. Oscar-gaalassa elokuvaa huomioitiin. Pääosan Charlize Theron sekä sivuosan Margot Robbie saivat Oscar-ehdokkuudet näyttelijäsuorituksistaan ja sen lisäksi elokuvan maskeeraaja Kazu Hiro sai myös Oscar-ehdokkuuden. Mielestäni ansaitsisi jopa voittaa. Sen verran hämäävästi eritoten Theron saatiin häivytettyä Megyn Kellyn habituksen taakse, että vaikka sen tiesi, välillä sitä unohti silti katsovansa näyttelijää esittämässä oikeaa ihmistä.

Ote on hyvin dynaaminen. Pitkästä kestosta elokuvaa ei voi syyttää, vain hieman yli sataminuuttia pitkä elokuva on melkoisen ytimekkääseen kehykseen puristettu kertomus, jossa yhtäkään sekuntia ei haaskata. Elokuvan rytmi on nopeatempoinen, kuten uutishuoneen tunnelmaan sopiikiin. Toinen toistaan nimekkäämpiä näyttelijöitä voi bongata sivurooleista juoksemassa nopeasti kameran eteen ja sieltä äkkiä pois. Esiintymisen tekee muun muassa Allison Janney, Connie Britton, John Lithgow, Rob Delaney, Mark Duplass, Malcolm McDowell, Liv Hewson, Kate McKinnon, D'Arcy Carden, Alice Eve, Brian d'Arcy James, Amy Landecker, Jennifer Morrison, Ahna O'Reilly ja Holland Taylor.

Ja nimet jatkuu, sillä pakko mainita Theodore Shapiron musiikit, joiden hienovarainen vivahteikkuus luo elokuvaan kutkuttavan kihelmöinnin. Barry Ackroydin poukkeileva kamera olisi ärsyttänyt missä tahansa muussa elokuvassa, mutta tähän tositapahtumia pohjaavaan elokuvaan tuollainen hötkyvä kamera sopi. Se vangitsi arjen tai pikemminkin kriisin (onko niillä toisaalta eroa?) hektisyyden hyvin. Randolphin käsikirjoitus on ihanan väljä. Kuorittu. Ilmava. Vaikka ajoittain ärsytti pieni selittämisen maku, ei teksti muuttunut liian paasaavaksi tai opastavan dokumenttimaiseksi, vaan elokuva iskee nimenomaan ytimekkäällä fokuksellaan.

Elokuvan hienoin hetki oli, kun elokuvassa päästettiin kirjamellisesti naiset ääneen. Elokuva leikkasi fiktiivisen (tai no, fiktiivisen ja fiktiivisen) narratiivin poikki ja esitteli kuusi oikeaa Roger Ailesin uhria, joiden kasvokuvat näytettiin ruudulla vierekkäin ja spottivalo liikkui kirjamellisesti naisesta toiseen ja antoi heidän sanoa sanottavansa. Ja katsoja kuunteli.

En ole nähnyt ennen tällaista kerronnallista keinoa fiktiivisessä elokuvassa. Se oli hieno. Raikas, uudenlainen, haastava, kokeileva, rajoja rikkova. Ja niin voimakas. Juuri näin tällaisesta aiheesta tulisikin kertoa - keskittämällä huomio uhrille. Sehän on #MeToo-liikkeen tarkoituskin ollut, että aikaisemmin hiljennetyt saisivat äänen kuuluviin. Ja se heijastettiin myös elokuvan konkreettiseen kerrontatapaan.

Vaikka kuinka yritän, en keksi elokuvasta mitään kritisoitavaa. Enkä odottanut pitäväni elokuvasta näin paljon. Se ei ehkä ole mikään suuren rahan historiallinen spektaakkeli tai katsojansa tunteilla leikkivä ja manipuloiva teatraalinen draama. Se yksinkertaisesti kertoo tarinansa hyvin, puhtaasti, älykkäästi, tehokkaasti. Puhuu tematiikastaan sen ansaitsemilla sävyillä. Elokuvan kerronta on ytimekästä ja dynaamista, mikä näkyy esimerkiksi siinä, että elokuva tuntui jopa hämmästyttävän lyhyeltä. Ja sekin on hyvä asia, että katsoja imeytyy niin hyvin elokuvaan, että unohtaa ajantajun.

Pidän siitä, että katsojaan uskalletaan luottaa niin paljon, että kaikkea ei tarvitse selittää puhki. Vaan elokuvan voi ja saa lopettaa hyvällä hetkellä. Elokuvasta saa kuoria turhat repliikit pois ja luottaa siihen, että hyvät näyttelijät saavat kyllä katsojan uskomaan hahmoihin. Theron, Robbie ja Kidman tekevät kaikki vuoden parhaita roolisuorituksia ja ovat kaikkien kehujensa arvoisia, kuten arvata saattaa.

Bombshell on jollain lailla uuden ajan elokuva. Se yhdistää vaivattomasti faktaa ja fiktiota, oikeaa elämää ja leikkiä, kuten nykyajan taiteessa tehdään. Se on tyylikäs, toimiva, nopea, hyvin leikattu, hyvin kuvattu, hyvin kirjoitettu elokuva, joka luottaa katsojan kykyyn analysoida tapahtumia, ilman että hänen tunteitaan täytyisi manipuloida. Ehkä sellainen on muutenkin historian havinaa, aivan kuten Roger Ailes tai Harvey Weinstein.

Arvostelu: Long Shot

Seth Rogenin tuottama ja tähdittämä romanttinen komedia Long Shot keräsi alkuvuodesta jopa ylistäviä arvosteluja. Elokuvaa pidettiin joidenkin kriitikoiden mielestä raikkaana tuulahduksena vähän elähtäneeseen romcom-genreen. Rotten Tomatoes-arvostelusivustolla elokuvalla on 81 prosenttia kriitikoista on pitänyt elokuvasta ja se on siten niin sanotusti hyväksi sertifioitu. Mikä on harvinaista tämän genren edustajalle.

Elokuvassa viedään romanttisen komedian genre politiikan puolelle - niin kuin nykyään tuntuu olevan tapana tehdä, oli kyseessä mikä elokuva tahansa. Charlotte Field (Charlize Theron) on Yhdysvaltain ulkoministeri, aivan kuten muuan Hillary Clinton aikanaan, ja pyrkii nyt Yhdysvaltain ensimmäiseksi naispuoliseksi presidentiksi. Avukseen hän palkkaa puheenkirjoittajaksi entisen lapsuudenkaverinsa Fredin (Rogen). Tiivis yhteistyö hitsaa heidät uudelleen läheisiksi ja pian heidän välillään kipinöi romanttisemminkin. Mutta miten parin käy, kun Fredin imago ei ihan vastaa sitä, mitä poliitikon puolisolta tulisi odottaa - eikä tavallinen parisuhde tule Charlotten työn takia oikein muutenkaan kysymykseen.

Jossain määrin elokuva on ihan hyvin tehty. Käsikirjoituksessa on hauskoja ideoita ja on tosi raikas idea kerrankin tehdä romanttisen elokuvan naiskoristeesta vähän älykkäämpi olento. Tässä poliitikko, joka on johtavassa asemassa. Sinänsä siis kivaa, että roolit on vaihdettu ja mies tuleekin tarinassa naisen palkkalistoille. Kuvaaja Yves Bélangerin linssi tekee kuvasta terävää ja kamera liikkuu pitkin elokuvaa juuri oikein. Kannattelee omalta osaltaan elokuvaa.

Myös näyttelijäsuoritukset loistavat. Charlize Theron tuntuu jopa liian hyvältä roolissaan. Yksikään oikea poliitikko ei tunnu puhetta pitäessään yhtä aidolta kuin Theron. June Diane Raphael uhkaa varastaa huomion kohtauksessa kuin kohtauksessa ja saa ajoittain hengettömiltä tuntuvat kohtaukset sykkimään. Alexander Skarsgard pääsee oikein herkuttelemaan komean, mutta sisältä tyhjän miehen roolissa.

Pidin ajoittain myös poliittisesta satiirista. Huomiot naisen asemasta politiikassa olivat teräviä. Itse politiikan käsittely elokuvassa ontui enemmän ja poliittiset keskustelut typistettiin yksinkertaistetuiksi. Charlotten junailema ympäristösopimus oli yksiselitteisesti hyvä ja sitä vastustavat poliitikot sarjakuvamaisen pahoja ihmisiä. Ja jos jossain oikeasti olisi yhtä pyhimysmäinen poliitikko kuin Charlotte, niin kaikki maailman ongelmat olisivat kyllä jo tulleet ratkaistuiksi.

Mutta kevyttä viihdettä tämän tulisikin olla ja siksi tällaisia virheitä katsoo sormien läpi. Itse pidin sen sijaan hieman ongelmallisena elokuvan asetelmaa, jossa Charlotte Fieldin tapainen nainen rakastuu Fred Flarskyn kaltaiseen mieheen. Lähinnä koska meille ei annettu heidän suhteelleen mitään syytä. Fred kävelee ympäriinsä - hienoissakin tilaisuuksissa - tuulitakki päällä ja toilailee sellaiseen tahtiin, että vähän suvaitsevaisempikin kaveri häpeäisi hänen käytöstään. Mutta ei sen puolen, ei meille anneta mitään syytä, miksi Fred rakastuisi Charlotteenkaan. Hän on kaunis, mutta etäinen. Objekti. Ei kolmiulotteinen hahmo. Vaan koriste. Mikä on kaksinverroin tuskastuttavampaa, sillä naisella, joka on Yhdysvaltain ulkoministeri, tulisi olla muutakin sisältöä. Elokuva vielä itse vitsailee siitä, että Charlotte nähdään mediassa vain kauniina naisena. Mutta eihänhän muuta ollutkaan.

Fred ja Charlotte kuvataan eittämättä kaksiulotteisina hahmoina komedian takia. Jos he olisivat liian inhimilliset, tulisi komedian tekemisestä vaikempaa. On paljon hauskempaa katsoa pellemäisen miehen toilailevan rakastuessaan arvokkaaseen ja karismaattiseen naiseen. Kontrasti.

Mutta pakko sanoa, että en pitänyt elokuvaa kovin hauskana. Ja nostan heti käden pystyyn, että olen ehdottomasti aivan liian tiukkis nauttimaan tällaisesta räävistä huumorista. Minusta se oli mautonta. Jossain vaiheessa elokuvaa sukellettiin niin syvälle alapääosastolle, että sitä oli jo vaikeaa katsoa. Ehkä sen parhaiten selittää jo elokuvan nimi. Jonka voi lukea myös kaksimielisesti. Aivan liian ronskia minun makuuni. Mutta suosittelen Seth Rogenin komedioiden ystäville. Jos, kuten minä, odotti tältä jotain feminististä, älykästä, poliittista satiiria, niin tässä olikin lähes sen vastakohta.

Arvostelu: Tully

Jason Reitman kuuluu amerikkalaisessa viihdekentässä eniten arvostamiini ohjaajiin. Syy, miksi en ole häntä listannut suosikkiohjaajakseni on se, että häneltä kuitenkin löytyy joukosta niitä mädäntyneitäkin omenia. Pahimmillaan hän on keskinkertainen. Mutta nimenomaan hän erottuu edukseen tavallisten kadun tallaajien tulkitsijana, ja kun onnistuu siinä, on jälki yleensä kaikkea muuta kuin tavallista, kuten oli esimerkiksi tapaus Young Adultin tai Up in the Airin kohdalla. Diablo Codya olen alkanut arvostaa ehkä Reitmaniakin enemmän. esikoisensa Junon jällkeen, on laatu häneltä ollut vain ja ainoastaan kiitettävää, kuten oli tapaus Young Adultin ja Ricki and the Flashin kanssa.

Young Adultista kun nyt aloitin puhumaan, niin sanottakoon sen verran, että teos lukeutuu ihan suosikkileffojeni kärkikastiin. Se oli siis Reitmanin ja Codyn sekä Charlize Theronin edellinen yhteistyöproggis. Sanomattakin lienee siis selvää, että odotukset Tullya kohtaan olivat sanalla sanoen päätähuimaavan korkeat.

Tully kertoo Theronin tulkitsemasta Marlo-äidistä, joka on raskaana kolmannen lapsensa kanssa. Erityistä päänvaivaa tuottaa edellinen maailmaan putkautettu mukula Jona, jolla on erityistarpeita. Aviomiesvätyksestä (Ron Livingston) ei ole paljon iloa, joten Marlon veli (Mark Duplass) palkkaa perheelle yölastenhoitajan, eli ammattilaisen, joka tulee hoitamaan vastasyntynyttä vauvaa öisin, jotta vanhemmat saavat kunnon yöunet ja ehkä päivällä on taas energiaa pitää huolta sekä vauvasta että niistä muista lapsista. Oven takana pian kolkutteleekin elämänmyönteinen, pirtsakka ilopilleri Tully (Mackenzie Davis), joka tuo taas auringon säteet risukasaan.

Yksinkertaisista palasista siis nousee maasta ilmaan mahtaviin korkeuksiin asti jylhä ja tornimainen juonikokonaisuus. Elokuvan alkupuolisko on hyytävintä kauhukuvausta, mitä olen itse elokuvien saralla vähään aikaan nähnyt. Jos olette kyllästyneet kauhufilmienne monstereihin ja örkkeihin, niin haastanpa teidän katsomaan parikymmentä minuuttia kotiäidin arkea. Ihan leukoja kiristi ja happi meinasi loppua sitä menoa vain ruudun toiselta puolelta seuratessa. Kaoottinen, sekava ja hapeton tunnelma on kyllä hyvin saatu vangittua valkokankaalle. Siitä jo ensimmäinen krediitti tekijäjoukon suuntaan.

Laittaisin myös jokaisen teini-ikäisen tytön ja miksei -pojankin katsomaan Tullyn ensimmäiset 45 minuuttia. Sen verran hyvin käy ehkäisyvälineestä tällainen kuvaus. Hyvä muistutus myös siitä, miksi itse jaksaa nauttia omasta, lapsettomasta vapaudesta. Siitä puheen ollen, voisin suositella elokuvaa myös kaikille Antti "synnytystalkoot" Rinteille, että ei se lasten kaitseminen ihan mikään kiva pikku harrastus ole.

Toisesta puoliskosta on vaikea sanoa mitään spoilaamatta elokuvaa täysin. Olen myös aina ollut sitä mieltä, että jo sanomalla, että elokuvan voi spoilata, tulee spoilanneeksi elokuvan. Siksi tämä on ensimmäinen ja viimeinen kerta kun kirjoitan arvosteluun lauseen: "Toisesta puoliskosta on vaikea sanoa mitään spoilaamatta elokuvaa täysin." Halusin sillä nyt tässä tilanteessa demonstroida, että kylläpäs noin sanomalla vaan tulee spoilanneeksi juonta. Eli jos todella välittäisit siitä, ettei kukaan spoilaa juonta, et puhuisit mistään spoilereista yhtään mitään.

Syy, miksi tituleeraan elokuvaa suureksi pieneksi elokuvaksi on siinä, että tämä on selvästi jonkinlainen ylistyslaulu, triumfi, serenaadi kaikille pienten lasten vanhemmille - ja ihan ansaitusti. Voisin melkein verrata tätä johonkin vanhan kunnon länkkäripätkään. Tässä pyssysankarit ja lehmipojat on vain vaihdettu imettäviin äiteihin ja tiskivuoren ääressä ahertaviin isiin. Ja pakko sanoa, että aivan loistava veto. Aivan liian vähän elokuvissa käsitellään arkisuutta - jokaisen ihmisen omia pieniä vuorenhuipun valloituksia. Se, että jaksat marraskuisessa illassa raahata Prisman muovikasseja ruuhkabussissa kotiin, vain ahertaaksesi lieden ääressä loppuillan ja viimein sänkyyn kaatuessa tajuat, että huomenna samat uudestaan.

Se on oikeaa sankaruutta. Se vaatii oikeaa voimaa ja vahvuutta.

Siinä mielessä tämä on melkein kuin sylkäisy muiden elokuvien naamaan. Siinäs satuilette fantasioistanne, mutta tämä elokuvan vaikutus on pysyvämpi. Se on vaikuttavampi. Se on aidompi.

Melkein uskaltaisin luvata, että Charlize Theronia Oscareissa nähtäisiin, mutta niin olisin varmasti sanonut jo Young Adultin tulisesta vedosta ja rannalle jäi silloinkin nyyhkyttämään, joten kuka siitä sitten ottaa selvää. Lisäksi Tully sai ensi-iltansa jo keväällä, joten liekö pysyä äänestäjien mielessä niin kauan. Mutta vavisuttavan psykologisen realistinen veto Theronilta. Pitkästä aikaa muistuttaa mihin syvyyksiin pystyykään pureutumaan kiinni ja kuinka monitahoiseksi saa tulkinsa syvennettyä. Saa sen vielä vaikuttamaan niin helpolta. Tämä oli mielestäni lähellä jo Monsterin (2003) asteen ulottuvuuksia.

Myös Mackenzie Davis vetää harvinaisen sielukkaasti. Hänen hahmoaan olisi helppo näytellä vähän ärsyttävästi ja kliseisesti. Hahmo on suhteellisen stereotyyppinen, mutta Davisin tulkinnassa, katsoja ei ihan osaa painaa sormeaan hahmon päälle, että mistäs suunnasta sitä veto tuleekaan.

Hienointa näissä Diablo Cody / Jason Reitman / Charlize Theron -avauksissa on se, että ne ovat niin hätkähdyttävän realistisia, että samaistuminen niihin on todella helppoa. Kuten sanoin, heidän vahvuutensa makaa arkisessa maagisuudessa - sen jokaisen värin täsmentämisessä katsojalle. Itselle tämä lapsiperhearki -teema on about niin kaukana omasta elämästä kuin mahdollista, joten siksi myönnän, että täysin subjektiivisista syistä tipahtaa tähtönen pois pisteytyksestä. Toisin kuin Young Adultin kohdalla - johon samaistuin enemmän kuin osasin uskoakaan, tässä oma samaistuminen jää vain ihailemisen asteelle.

...=)

F8 (The Fate of the Furious)

Tämän leffan näin jo viikonloppuna, mutta kun kiirettä pitää, niin nyt vasta pääsin näppäimistön ääreen. Tästä sarjastahan en tykännyt niistä ensimmäisistä leffoista lainkaan. Ne olivatkin pienen budjetin renkaiden vinguttamista valkokankaalla. Tai no, pienen ja pienen, mutta kahdeksanteen osaan mennessä on budjetti kasvanut kuusinkertaiseksi, joten siihen verrattuna kevyehkön pieni. Ja itse asiassa pakko myöntää, että rahalla saa ja hevosella kalliilla autolla pääsee. Tätä uusinta osaa odotin jopa innolla, kun suhtauduin siihen vain sellaisena, kuin se on - eli suuren luokan ylitseampuvuutta ja eeppisyyttä, josta kuuluukin olla todellisuus kaukana.

Juoni on ihan sama selittää. Komeita autoja ja vaihtuvia maisemia sekä fantasian rajoilla liikkuvia stuntteja. Mukaan näyttelijäkaartiin saatu tyyliin kaikki. Vin Diesel tietty pääosassa, mutta sitten on The Rockia ja Jason Stathamia ja Charlize Theronia ja Scott Eastwoodia ja jopa Helen Mirren kiristetty mukaan leffaan. Itse asiassa päin vastoin, Hellu itse kampanjoi itseään mukaan leffaan ja eikös Diesel rouvalle osan hankkinutkin. Mirren ei missään trailereissa tai julisteissa roikkunut, joten huolestuin vähän kuinka pieneksi hänen osansa oli jätetty. Vielä kun hänen nimensä ei mahtunut mukaan alkuteksteihin iski pieni epätoivo, että onko mummeli josasin ihan ohikulkijan roolissa, mutta olihan veteraanille kunnon osa säästettykin - onneksi. Muuten olisin marssinut ulos teatterista. Hän kuitenkin oli pääasiallinen syy, miksi halusin nähdä tämän leffan.

Olen aina ajatellut, että enemmistö voi olla väärässä. Siksi en ole juuri uhrannut aikaa pohtiessa jonkin oudon asian suosiota. Olen vain painanut asian villaisella, että niin moni on väärässä ks. asiasta (*köh Trump), mutta viime aikoina olen miettinyt asiaa vähän toiselta kantilta. Nämä Fast and Furious leffatkin ovat ihan järkyttävän suosittuja, paukuttaen yli miljardin dollarin tuotoilla menemään niin, että soi. En usko, että niin moni elokuvakatsoja olisi väärässäkään juostessaan katsomaan näitä leffoja kerta toisensa jälkeen. Vaikka minun mielestäni elokuvat kuten Miss Sloane ansaitsisiat enemmän huomiota, massavirrat surutta vaihtavat sellaiset elokuvat tälläisiin pläjäyksiin. Pakko tässä siis on olla jotain, mikä ihmisiä kiehtoo.

Tai mitäs minä tässä ihmettelen, itsekin tämän kerran leffassa katsoin. Ja omasta kokemuksestani voin aina vain puhua. Mirrenin lisäksi tosiaan halusin nähdä ison sukellusveneen jahtaamassa tankkia, Corvettea ja Ferraria Islannin jäätiköllä. Niinku kamoon! Kuka muka ei halua nähdä moista elokuvaa!? Eikös sen takia elokuvia tehdäkin?

...=)

The Burning Plain (The Burning Plain)

Kirjoittaessani tätä, on kaunis sunnuntai-iltapäivä. Aurinko lämmittää mukavasti ikkunaa. Ulkona puiden lehdet tanssivat kevyessä tuulenvireessä. On huhtikuun alku, joten luonto ei ole vielä täysin herännyt kevääseen, mutta ensimmäiset merkit ovat jo nähtävissä. Avaan ikkunan. Linnun laulu raikaa täysillä korviini.

Aiemmin aamulla nukuin myöhään, söin pitkään aamiaista, nousin sängystä vasta puolenpäivän aikaan ja katsoin elokuvan. The Burning Plain valikoitui Netflixistä. Sitä selaillessani päättelin, että vaikka kuinka haluaisin muuta, täytyy minun hyväksyä, että kaikki elokuvat eivät ole minua varten. Mafiaveljiä, The Big Lebowskia tai Butch Cassidy and the Sundance Kidia on kaikkia suositeltu ja arvostettu erittäin hyviksi elokuviksi. Niissä vain ei ole mitään, mikä kiinnostaisi minua. Minun on myös erittäin vaikea tarttua vanhempiin elokuviin. Mutta päättelin myös, että ehkä se on ihan okei. Ei minun tarvitse olla jokaisen elokuvan kohdeyleisöä. The Burning Plain nimittäin oli erittäinkin mielenkiintoinen. Nykyajan indie-draamaa loistavien näyttelijättärien pääosilla.

Elokuvan juonesta on oikeastaan mahdotonta kuvailla mitään, antamatta juonipaljastuksia, joten siksi tyydyn toteamaan, että tämä on kolmen sukupolven tarina rakkaudesta, menetyksestä ja katumuksesta. Elokuvan rakenne on erittäin sirpaloitu ja oma aikansa menee yhdistäessä kaikkia tapahtumia ja henkilöitä toisiinsa. Erittäin nopeasti kuitenkin katsoja pääsee kärryille ja ehkä jopa vähän ohittaa elokuvaa sen omassa kerronnassa, sillä selvästi paljastukset, joita säästettiin loppuun, pystyi päättelemään jo paljon aikaisemmassa vaiheessa ja siksi elokuva ei saanut ihan täysin kunnollista arkkia luotua. Kun ottaa katkonaisen kerrontatyylin pois yhtälöstä, on oikeastaan vaikeakin miettiä, mitä tästä elokuvasta jää käteen. Virheensä siinä oli, esimerkiksi useat sivuhenkilöt jäivät täysin turhiksi ja jopa häiritseviksi elementeiksi tarinassa. Yleinen virhe on tehdä sekundäärisistä hahmoista tyhmiä ja vain päähenkilöt omaavat jonkinlaisen ajatuksen juoksun. Tosi useat elokuvat käyttävät tätä asetelmaa, koska se on helpompaa jättää vähemmän sisäistä maailmaa omaavat henkilöt toissijaisiksi. Jos elokuva joutuisi kuvaamaan jokaisen henkilön tuntemuksia, upottaisiin siinä hyvin nopeasti loppumattomaan suvantoon. Älykkäimmät elokuvantekijät kuitenkin tietävät, miten hyödyntää sivuhahmoja, tekemättä heistä yksiulotteisia.

Olin kuitenkin ihan hyvin sisällä elokuvassa ja se piti otteessaan - liekö siksi, että olen kohdeyleisöä. Sitten taas Taxikuskin kohdalla voisin sanoa, että se leffa ei pitänyt otteessaan sitten lainkaan, vaikka muut pitäisivät sitä maailman mielenkiintoisimpana elokuvana. Syytä on myös mainita, että tämän teoksen tahtipuikoissa on sama mies kuin Amores Perrosin, 21 Gramsin ja Babelin käsikirjoittaja, joten CV näyttää ihan päällisin puolin kohtuulliselta. Lisäksi rakastuin tämän elokuvan tunnelmaan.

Kim Basinger tekee hallitun roolisuorituksen, minulla oli vain vähän vaikeuksia nähdä näin kaunis nainen jumissa kotielämässä jossain Teksasin takamailla. Kohtaus, jossa hän vaelteli yksinänsä, hänen perheensä ollessa töissä ja koulussa, talonsa takapihalla ruokkien kanoja, oli jotenkin erityisen häiritsevä, koska uskottavuus loisti poissaolollaan.

Charlize Theronin parhaimpiin rooleihin tämä ei kuulu, hän jättää roolityönsä jotenkin hirveän laimeaksi ja hänen nuorempaa versiotaan esittävä Jennifer Lawrence näyttelee kepoisesti Theronin vaikka suohon, niin voimakkaan roolityön hän taas vetää. En ymmärrä, miten ihmiset sanovat, että Lawrence olisi yliarvostettu näyttelijä. Yritin ihan tarkkailla tekisikö hän virheen virhettä elokuvassa tai jäisikö roolisuoritus jotenkin, vähän edes vajaaksi, mutta hän silti pääsi yllättämään minut ja sai unohtamaan, että edes näyttelee. Hänessä on vain jokin sisäinen voima, mikä tekee hänestä luontaisesti kykenevän näyttelijän. Lohduttaudun sillä, että Katherine Hepburniakin tituleerattiin uransa alkuaikoinan myrkyksi elokuvan tuotoille - mutta en sen puolen ymmärrä edes, miksi Kim Basingeriä joku sanoisi yliarvostetuksi. Minusta hänkin on erittäin dramaattinen näyttelijä, joka tekee mielenkiintoisia ratkaisuja roolisuorituksissaan.

The Burning Plain ei ole parhaita elokuvia, enkä sitä välttämättä edes suosittelisi katsomaan. En saanut elokuvalta sitä, mitä lähdin etsimään sen päälle pistäessäni. Sen sanottuani kuitenkin, unohdin hetkeksi oman maailmani ja uppouduin näiden, hyvien, Oscar-palkittujen näyttelijöiden hahmojen maailmaan. Enemmän vain tälläistä elokuvantekemistä tähän suuntaan, kiitos! Pidin elokuvan kohtalokkuudesta.

 ...=)

Lumikki ja metsästäjä (Snow White and the Huntsman)

Sattui tämä tulemaan televisiosta joku päivä. En sitä ehkä muuten olisikaan katsonut, mutta hiljattain Kristen Stewart on todella vakuuttanut minut näyttelijän taidoistaan (elokuvissa Still Alice ja Clouds of Sils Maria) ja myöskin, koska tämä on saamassa jatko-osan, johon on saatu mukaan Emily Blunt ja ennen kaikkea Jessica Chastain. Ja jos jollain leffalla on Chastainin suositus, ei se voi olla huono.

Lumikki ja metsästäjä pohjautuu tietenkin maailmankuuluun satuun Lumikista ja seitsemästä kääpiöstä. Elokuvaversio on tehty enemmän aikuisten seikkailufantasian omaisin keinoin ja lopputulos on jokseenkin kypsempi kuvaus näistä hahmoista. Silti kaikki sadun tärkeimmät elementit on jollain ilveellä saatu ympättyä mukaan. Mikä oli itse asiassa vähän harmi, että koettiin mukamas, että sadulle tulisi jollain lailla olla niin uskollinen, että mukamas se olisi uskottavaa taas hämätä katsojaa sillä kirotulla myrkkyomenalla - kyllähän sen jokainen sitten jo näki tulevan. Paikoin Charlize Theron sortui ylinäyttelemiseen pahisroolissaan ja Stewart oli harmittavan vähäeleinen. Chris Hemsworth puolestaan murisi tarpeettoman matalalla äänensävyllä, joka ainakin särähti minun korvaani aika ilkeästi. Mutta muuten ihan mukiinmenevä, keskiluokkainen fantasiaseikkailu. Kyllä tässä aineksia on jatko-osaankin - ei ainakaan ole liian paljon paineita suoriutua paremmin -joskus jatko-osissa on se vaara.

#elokuvahaaste 2016 (17. Elokuva, joka on mukaelma jostakin klassisesta tarinasta, esim. sadusta, Shakespearen näytelmästä tai kirjallisuusklassikosta) 

...=)

Mad Max: Fury Road (Mad Max: Fury Road)

Forbes-lehden elokuvakriitikko Scott Mendelson sanoi: "Fury Road on merkittävä ja loistava elokuva, ei vain yksi aikamme parhaista toimintaelokuvista, vaan myös upea ja ajankohtainen filmi. Piste". "Miller [elokuvan ohjaaja] on muistuttanut meitä, että blockbustereilla (suuren budjetin elokuvat) on mahdollisuus olla taidetta", New York Times -lehti julisti. The Daily Telegraph antoi elokuvalle täydet viisi tähteä. Sekä Metacritic, että Rotten Tomatoes elokuva-arvostelusivustot listaavat tämän yhdeksi parhaimmista toimintaelokuvista, joita on koskaan tehty. Joku jopa ehdottaa tätä parhaan elokuvan Oscar-palkinnon saajaksi. Ja minä hölmö menin tähän lankaan. Luulin, että saisin jotain muuta silmieni eteen, kuin kaksi tuntia takaa-ajoa pölyisellä aavikolla.

Oikeasti. Elouva on vain yksi, pitkä, hemmetin takaa-ajo. Siinä vaiheessa kun puolivälissä käännytäänkin takaisin sinne, mistä oli niin pirun kiire pois, menetti tämä katsoja kärsivällisyytensä. Elouva on aivan liian kliimaksinen, kun koko ajan pitäisi olla jännittämässä, että nyttekö takaa-ajo päättyy ja sankarit saadaan kiinni. Lisäksi ohjaaja George Millerin ilmeisesti tavaramerkki tyyli, jossa hänen luoma elokuvallinen maailmansa on eksentrinen, hullu ja ylitseampuva, on mielestäni lapsellista ja katsottavana liian vaivaannuttavaa, kun koko ajan täytyy miettiä, että mikäs juttu tämä nyt on? Ilmeisesti elokuvan hahmot haluavat kuolla kromin päällysteisinä ja päästä valhallaan?? What?

Charlize Theron oli ihan hyvä (ja kyllä, "ihan hyvä" on suurin kehu, jonka pystyn hälle tällä kertaa antamaan, sillä muuta hän ei ole) valinta kovaksi ja vahvaksi sotajohtajaksi, vaikka en erityisemmin hänen hahmostaan pitänytkään. Elokuvan pahis, Immortan Joe on hyvä pahis. Hän on pelottava ja hieman hullu eli saa aikaa juuri oikean vaikutelman. Muuten elokuvan hahmot ovat täysin jostain 101 tapaa olla idiotti-kirjasta eikä elokuvan päähenkilö Tom Hardykaan avaa suutansa kuin tyyliin vasta miltei elokuvan lopussa!

Olen suuttunut. Tämän on huono elokuva. Ei siinä mitään, että elokuva on huono, mutta tämä on myös ihan kamalaa toimintaviihdettä. Yleensä toimintapläjäykset ovat huonoja ja tyhmiä, älyvapaita elokuvia, mutta tämä ei käy edes sellaisesta. Olisi pitänyt kuunnella vaistoani ja pysyä kaukana tästä tekopyhästä "hyvästä elokuvasta". Murr....

...=)

Hancock (Hancock)

Hancock on yhdysvaltalainen supersankarielokuva vuodelta 2008. Sen ohjasi Peter Berg. Berg on tunnettu muun muassa vuoden 2012 suurimman flopin, Battleshipin ohjaajana. Hän toiminut myös näyttelijänä. Hancockin pääosassa on Oscar-ehdokas Will Smith. Smith tuli tunnetuksi 90-luvulla Fresh Prince of Bel-Air-tv-sarjasta ja on sittemmin tehnyt liudan menestyneitä toimintaelokuvia, mukaan lukien Miehet mustissa, Independence Day, Ali, I, Robot ja After Earth. Vuonna 2006 hän näytteli uransa parhaimman roolin poikaansa, Jadenia vastapäätä elokuvassa Onnen potkuja. Hancockin naispääosassa loistaa Oscar-voittaja Charlize Theron, joka nousi kuuluisuuteen 90-luvun lopussa ja on vakiinnuttanut itsensä kauniina, mutta hyvänä näyttelijänä. Sivuosassa on Jason Bateman, melko tunnettu koomikko, joka on näytellyt useasti muun muassa Jennifer Anistonia vastapäätä. Hancock tuotti yli 600 miljoonaa dollaria.

     Hancock kertoo Will Smithin esittämästä supersankarista, jonka nimi on John Hancock. Toisin kuin supersankarit yleensä, hän ei kuljeskele trikoissa ja pelasta maailmaa. Hän makaa puiston penkillä, alkoholisoituneena ja katkerana. Hänen muistinsa ulottuu 80 vuotta taaksepäin. Hänen maailmansa muuttuu kun hän tapaa Ray Embreyn, PR-henkilön, joka ottaa Hancockin projektikseen. Hän haluaa näyttää maailmalle, että tästä supersankarista olisi paljon muuhunkin. Ray on naimissa kuvankauniin Maryn kanssa, johon Hancock heti ihastuu. Marylla on kuitenkin salaisuuksia itselläänkin.
      Hancockin lähtöasetelma on oikeasti melko mielenkiintoinen. Supersankarielokuva, jossa olisi mukana ripaus uskottavuuttakin. Elokuvan komiikka toimii ja toimintakohtaukset ovat viihdyttäviä. Juoni on myös todella mielenkiintoinen, mutta loppua kohden kaikki kliseisyydet sun muut palaavat. Ohjaus on loppujen lopuksi melko mielikuvituksetonta ja laimeaa. Elokuvassa ei ole minkäänlaista tunnelmaa eikä paloa. Elokuva on viihdyttävä, mutta lopulta siitä tulee vain samanlainen tusinatuote, sellainen, joka on jo nähty miljoona kertaa ja satayhdeksänkymmentätuhattayhdeksän kertaa Smith pääosassaan.
     Will Smith tuo rooliin ehkä hieman liiallista traagisuutta ja leikittelee sillä liikaa. Hän on hieman ulalla ja ei itse ymmärrä mihin roolilla olisi mahdollisuudet. Hän on karismaattinen ja vetovoimainen, mutta hän ei jaksa tai vaivaudu näyttelemään.
     Charlize Theron on kuten aina, kuin kotonaan valkokankaalla. Hän tuo hyvin esiin hahmon mysteerisyyttä ja leikittelee hahmon sympatia-aspektilla. Roolisuoritus jää kuitenkin vajaaksi ja vastaa ainoastaan elokuvan tasoa. Theron ei nouse millään lailla esiin ja hän tulkitsee hahmon varsin vaisusti.
     Hancock on lähtöasetelmaltaan mielenkiintoinen supersankarielokuva. Se on todella viihdyttävä ja jopa hauska, mutta kliseisyydeltä ja laimeudelta ei voida välttyä. Tekijöiden epäusko elokuvaan paistaa liikaa läpi.

6

...=)

North Country (North Country)

Niki Caro ohjasi Michael Seitzmanin käsikirjoittaman elokuvan, jonka pääosassa on Oscar-voittaja Charlize Theron vuodeksi 2005. Sivurooleissa on Oscar-voittaja Frances McDormand, Sean Bean, Oscar-ehdokas Richard Jenkins, Oscar-ehdokas Woody Harrelson, Oscar-ehdokas Jeremy Renner, Michelle Monaghan ja Oscar-voittaja Sissy Spacek.
     North Country kertoo Josey Aimesista, joka jättää väkivaltaisen aviomiehensä ja muuttaa takaisin vanhempiensa luokse omien kahden lapsensa kanssa. Hänen isänsä on perinteinen ja ei oikein hyväksi Joseyn uutta työtä hiilikaivoksella, jossa on itsekin töissä. Työt hiilikaivoksella tuottavat kuusinkertaisesti enemmän palkkaa kuin esimerkiksi parturin työ. Uudessa työssään Josey joutuu kestämään kaivosmiesten töykeää käytöstä häntä ja muita naistyöntekijöitä kohtaan. Kun eräs työntekijä nimeltä Bobby Sharp seksuaalisesti häiritsee häntä, hän nostaa syytteen Bill White-nimisen asianajajan avustuksella. Bill Whitea esittää Woody Harrelson. Joseyn äitiä esittää Sissy Spacek ja kollegoita Frances McDormand ja Michelle Monaghan.
      North Country perustuu Lois Jensonin oikeaan haasteeseen, jonka hän nosti vuonna 1991. Elokuva on dramatisoitu ja oikea Josey Aimes (Jenson) on oikeasti erilainen kuin Theronin tulkitsema versio. North Country on tunteita nostattava elokuva. Se saa veren kiehumaan ja antaa visuaalisen ilmeen, surkeille oloille, joista on kyllä totuttu kuulemaan. Naisten asema miesvaltaisessa ammatissa, etenkin maaseudulla perinteisten arvojen velloessa ei ole hyvä. Elokuva on suuresti kantaa ottava ja Niki Caron ohjaus on hyvin voimakasta ja hyvin ulottuvaa. Se saa viestin perille. Pysäyttävä on hyvä sana kuvaamaan kokonaisuutta. Käsikirjoitus on muuten hyvä, mutta hienoista kliseisyyttä ja ennalta-arvattavuutta esiintyy.
    Charlize Theron on upea näyttelijä. Jälleen kerran hän tulkitsee vahvaa naista, jota yhteiskunta kaltoin kohtelee ja tässä tapauksessa miesyhteiskunta. Theron on vahva, aito, virheetön ja dramaattinen. Hän hallitsee hyvin hahmonsa ja saa hyvin johdateltua elokuvaa. Hän on hyvin monipuolinen tulkitsija ja tässäkin elokuvassa tekee ikimuistoisen roolisuorituksen.
     Frances McDormand on elokuvan sydän. Mieleenpainuvassa sivuroolissa ja hän valloittaa valkokankaan ja luo syvällisen, dramaattisen, pysäyttävän ja uskollisen roolisuorituksen, joka on juuri oikea sivurooli. McDormand on luotettava näyttelijä ja peloton niin monessa suhteessa. Hän tarttuu hahmoon ja julistaa sen sanoman.
     Muut näyttelijät seuraavat Theronin ja McDormandin jalanjäljissä, kuitenkin Richard Jenkins erottuu myös edukseen. Hän on vahva, aito ja sydäntäriistävä. Hän osaa luoda elokuvaan henkeäsalpaavaa jännitettä ja upeita kohtauksia ja hän osaa todella ottaa parhaat irti dialogista ja vastanäytellä ehkä parhaiten kuin kukaan muu.
    North Country on varmaa laatua. Theron ja McDormand ovat elokuvan avain menestykseen ja vahva, pysäyttävä elokuva on hieno.

8+

...=)