Arvostelu: The Prom

 The Prom perustuu oikeisiin tapahtumiin. Pienessä takapajuisessa indianalaisessa kaupungissa paikallinen lukio perui koulun päättäjäistanssit, kun eräs opiskelijatyttö olisi halunnut tuoda tanssiaisiin parikseen tyttöystävänsä. Näihin tapahtumiin pohjautuen keksittiin tehdä aiheesta Broadway-näytelmä vuonna 2018 ja nyt vuonna 2020 Broadway-näytelmän elokuvasovitus sai ensi-iltansa Ryan Murphyn ohjaamana.

Hollywoodin isot nimet esittävät Broadway-tähtiä, jotka sukeltavat syvälle Amerikan sisämaahan pelastamaan seksuaalisen suuntautumisensa takia sorrettua opiskelijatyttöä. Pääosissa on muun muassa kolminkertainen Oscar-voittaja ja kaksikymmentäyksikertainen ehdokas Meryl Streep sekä vain yhden kerran voittanut ja vain nelinkertainen ehdokas Nicole Kidman. Muista rooleista löydämme esimerkiksi James Cordenin tai Kerry Washingtonin.

Hirveästi vaivaa ei nyt herra Murphy nähnyt siirtäessään Broadway-musikaalia valkokankaalle. Ellen tietäisi paremmin, voisin ajatella tämän olevan kuin suora kopio lavaversiosta. Hieman laiskaa. Eikä teatteriesitykset koskaan oikein tunnu samalta jälkikäteen nauhalta katsottuna. Elokuvan muoto on erilainen ja se vaatisi erilaista lähestymistapaa.

Lisäksi en taida koskaan oikein ollut Murphyn suurin fani. Hänen kädenjälkensä on niin kovin muovista ja keinotekoista. Pelkkää pintaa. The Prom on elokuvana aika hengetön. Hahmot kuvataan karikatyyreinä, Broadway-tähtien stereotypioina, mikä ei mahdollista kovinkaan moniulotteista analyysia oikein mistään. 

Visuaalinen maailma The Promissa on musikaalimaisen kumista. Isot valot ja koko väriskaala heitetään katsojan verkkokalvoille. Ehkä olisin tässäkin itse valinnut jotain hienovaraisempaa, yllättävämpää. 

Myös käsikirjoitus on vähän unelias. Kaikki tiedämme, mitä elokuvassa tulee tapahtumaan ja mitä matkan päästä löytyy, eikä kässäri kyllä haaskaa aikaansa kiirehtiessään kiertelemään kaikki tutut kohteet matkan varrella. Olisin ehkä voinut käydäkin jossain kiertomatkalla, jos se olisi tarkoittanut edes pienoista erkaantumista tyypillisyyden valtamerestä.

Onneksi osaavat näyttelijät puhaltavat eloa muuten niin kaavamaisen kankeaan elokuvaan. Nicole Kidman ehkä vähän vähemmän, mutta Meryl Streep sitten senkin edestä. Hänelle on osastaan povattukin taas uutta Oscar-ehdokkuutta ja mielestäni voisi sen ansaitakin ihan siitä syystä, että tekee elokuvasta edes jossain määrin siedettävän ja katsottavan. Streepin musikaaliset lahjat eivät tässä vaiheessa enää mikään salaisuus kenellekään olekaan, mutta aina yhtä ihailtavaa kyllä on, miten hän saa keuhkoista puhallettua ilmaa niin taidolla. Lisäksi hän on ainoa, joka saa syvennettyä roolitulkintaansa, jopa hieman yllättäen katsojan. Hänen hahmoaan luulee tietynlaiseksi, mutta Streep saakin tuotua hahmoon toisenlaisen kulman muutamalla ratkaisevalla kohtauksella. 

Muut näyttelijät tarjoavat sitä, mitä he keskinkertaisimmillaan tarjoavatkin. James Corden on James Corden ja Kerry Washington Kerry Washington. Luulisi, että kun pääsee työskentelemään jonkun Meryl Streepin kanssa, Cordenkin esimerkiksi jo toista kertaa, että olisi matkan varrella oppinut muutaman vinkkivitosen Streepin taidoista, mutta ei. Ehkä Cordenkin vaan on niin mitätön näyttelijä. Kysymys kuuluu, että miksi häntä sitten pyöritetään vuodesta toiseen samoissa leffoissa tällaisten Meryl Streeppien kanssa?

Uusia alkuja (Begin Again)

Gretta (Keira Knightley) on saapunut New Yorkiin muusikkopoikaystävänsä, Daven (Adam Levine) kanssa. Dave on saanut levytyssopimuksen äänitettyään lauluja hittielokuvaan ja on nyt siis nousemassa tähteyteen. Äkkiä, Gretta huomaa painuneensa täysin Daven varjoon ja pian ero koittaakin. Gretta, nimittäin myös on laulaja-lauluntekijä ja hänet huomaa juuri perustamastaan levytysyhtiöstä potkut saanut Dan (Mark Ruffalo). Yhdessä he nollabudjetilla levyttävät demoja ympräi kaupunkia ja samalla muuttavat toistensa elämiä.

Jumaloin Keira Knightleya. Olen ehkä puhunut tästä ennenkin, mutta hänellä on hieno taito näytellä dialogin ulkopuolelta. Kun hän on saanut repliikkinsä sanottua, hänen näyttelemisensä ei suinkaan lopu. Hän kuuntelee ja reagoi vastanäyttelijäänsä. Erityisen hienoa on, kun hänen hahmonsa ei sano sanaakaan. Antaa vain merkityksellisen katseen ja jokainen elokuvayleisössä tietää, mitä hän tarkoittaa.

Mark Ruffalo on tietysti upea. Tapa, jolla hän luo hahmolleen kehitystarinan, jälleen, on ihailtavaa. Monet näyttelijät tyytyvät esittämään roolejaan yksiulotteisesti, Ruffalo tekee hahmoistaan matkan, antaa heille merkityksen, toisin sanoen näyttelee täydellisesti elokuvassa. Catherine Keener muuttuu vuosien mittaan aina vain kauniimmaksi. Hailee Steinfeld todistaa jälleen kuinka lahjakas on. Mukava lisä näyttelijäkaartiin on myös James Corden.

Itse en henkilökohtaisesti voi sietää Adam Levineä. Minusta hänen esiintymisensä on kamalan tönkköä. Onneksi hänen roolinsa on pieni ja hänen kokemattomuutensa näyttelijänä paistaa vain muutamissa kohtauksissa läpi.

Mikä on elokuva-arvostelijan, jonka meediumi on teksti, tapa nostaa hattuansa, nousta seisomaan, huutaa "Bravo!", taputtaa viisi minuuttia putkeen, heittäytä maahan elokuvantekijöiden eteen? Jos voisin tehdä nämä kaikki - tekisin. Mietin pitkään, mihin kohtiin elokuvasta tarttuisin arvostelussani. Mietin tätä pitkään, koska tämä elokuva alkaa olla sillä tasolla, jolla minun taitoni arvostella elokuvia loppuvat. Totta puhuen, minulla ei ole hajuakaan, miten ylistää tätä elokuvaa tarpeeksi - puhumattakaan siitä, että pystyisi analysoimaan, mikä tekee elokuvasta niin hyvän. Jotain kertoo myös se, että kirjoitan tätä arvostelua nyt kolmatta kertaa, sillä kahdella ensimmäisellä kerralla en löytänyt tapaa kirjoittaa elokuvasta sen ansaitsemalla nuotilla.

Voisin kehua elokuvan miljöötä, ohjausta, kuvausta, puvustusta, valaistusta, tyyliä, rakennetta, teemoja, mutta suoraan sanottuna ei mikään näistä oikeastaan kerro yhtään mitään siitä, kuinka hyvä elokuva oli. Voisin puhua omasta elokuvakokemuksestani ja vakuuttaa, että kaikki muut tulevat rakastamaan elokuvaa yhtä paljon kuin minä, mutta sekään ei olisi totta. Tiedän, että elokuvien katsominen ja niistä pitäminen on täysin subjektiivista. Kaikki muut eivät varmasti tule näkemään kaikkia elokuvan sävyjä, kuten minä näen ne. Voisin julistaa elokuvaa vuoden parhaimmaksi ja antaa sille liudan perusteluja. Voisin kehua ohjaaja John Carneyta ja verrata tätä työtä hänen aikaisempaan työhön ja vetää yhtenäisen kaaren ohjaajan töiden välille ja siten julistaa miestä neroksi. Mutta entä jos joku ei pidä ohjaajan tyylistä?

Voin siis sanoa vain, että yksinkertainen on kaunista.

Uusia alkuja on raikas elokuva. Ja tarkoitan tätä suurimpana kehuna, jota voin elokuvalle antaa. Tuntuu kuin se jopa uudistaisi elokuvan perinnettä. Jokainen kohtaus on niin sielukas ja hengittävä. Jokainen hahmo on niin aito ja yksilöllinen sekä samaistuttava. Elokuvan musiikki on jostain toisesta maailmasta. Käsikirjoitus on lumoava kokonaisuus, joka juhlistaa elämän, rakkauden ja musiikin rikkautta. Nämä osa-alueet ovat toteutettu täydellisyyteen ja siinä kaikki. Palaset sopivat keskenään ja lopputuloksena on saumaton liitos.

Virkistävää on myös se, että kerrankin elokuvan keskiössä olevat mies ja nainen eivät kehitä välilleen mitään rakkaustarinaa, vaan ovat yksinkertaisesti toisiaan kunnioittavia ystäviä.

Kuinka yksinkertaista! Tarvitaanko täydelliseltä elokuvalta enempää?

...=)

Into The Woods (Into The Woods)

Into The Woods on Rob Marshallin (Chicago) ohjaama musikaalielokuva vuodelta 2014, perustuen Steven Sondheimin samannimiseen Broadway-musikaaliin. Into The Woods sai kolme Oscar-ehdokkuutta; parhaasta naissivuosasta (Meryl Streep), parhaasta puvustuksesta ja lavasteista. Tarina kertoo, että Steven Sondheim kirjoitti laulun elokuvaan varta vasten Streepille. Meryl pyysi Sondheimia nimikirjoittamaan nuottipaperin laulusta ja Sondheim kirjoitti siihen: "Don't Fuck It Up" - no ei hätää Steven Sondheim, Meryl suoriutui paremmin kuin hyvin!



Poikkeuksellisesti, voisin antaa lyhyen juoniselosteen itse.
Into The Woods on Disney-musikaali, mutta hyvin erilainen niistä musikaaleista, joita Disneylta saattaisi odottaa. Into The Woods on taianomainen yhdistelmä vanhoja tuttuja, Disneynkin versioimia satuja (oikeastihan sadut ovat Grimmin veljesten); Tuhkimo, Jaakko ja pavunvarsi, Punahilkka, Tähkäpää, mutta Into The Woods tarkastelee myös aikaa onnellisen lopun jälkeen. Varsin synkänkin otteen pitävä Into The Woods kyseenalaistaa niin onnelliset loput, hahmojen moraaliset valinnat sinne päästäkseen, onnellisen elämän oikeastaan. Emily Blunt ja James Corden esittävät leipuria ja hänen vaimoaan, jonka naapurissa asuu noita (Meryl Streep). Leipuri ja hänen vaimonsa eivät voi saada lasta, mutta noita lupaa taikoa heille sellaisen, jos he tekevät hänelle vastapalveuksen. Heidän on mentävä metsään ja haettava hänelle valkoinen lehmä (jota Jack, Jaakko ja pavunvarsi-tarinan Jaakko omistaa), punainen viitta (Punahilkka), Keltaiset hiukset (Tähkäpää), kultaisen kengän (Tuhkimo). Täten metsä ja leipuri vaimoineen yhdistävät nämä tunnetut sadut.

No, tämän takia inhoan antaa juoniselosteita, koska joko ne tulee antaa niin epämääräisesti, että ne eivät kerro oikeastaan mitään, tai sitten selostaa koko elokuva, niin, ettei elokuva itsessään anna enää mitään kerrottavaa. Jos nyt jotain haluaa tietää elokuvasta, niin lainaten Meryl Streepiä: "Tämä on Steven Sondheimia, tämä on hyvää musiikkia, ja fantastinen näyttelijäkaarti ja maaginen ympäristö."

Rob Marshall on upea, visuaalinen ohjaaja. Hän jatkaa, mitä hän saavutti Geishan muistelmien maailmallaan, myös tässä. Hän saa metsän ja tämän valtakunnan sykkimään satujen henkeä ja musikaalisuutta. Tosin Geishan muistelmat sijoittuivat varsin todelliseen, 1800-luvun japanilaiseen maailmaan, mutta samanlaista taianomaisuutta löytyy myös tästä maailmasta. Osuvasti niin, sillä Into The Woods koskettaa paljon enemmän fantasiamaailmaa. Kuka voisikaan ennustaa, millainen mestariteos syntyisi, jos Rob Marshall saisi kätensä johonkin oikeaan fantasiateokseen. Ehkä vielä joskus...

Into The Woods on musikaali. En ole suurin musikaalien ystävä, ja tämäkin siitä syystä saavutti ajoittaiset tylsät hetkensä, kun hahmoilla ei ollut muuta tekemistä kuin laulella, mutta siitä huolimatta, arvostan hyvää elokuvaa, oli se minkä tyylilajin teos tahansa. Into The Woods on melkein kuin laulu, kuin yksi laulu kokonaisuutena. Vaikka se sisältää monta laulua, monen henkilön laulamana, on kuin sama laulu jatkuisi. Kuitenkaan musiikkinumeroiden toteutus ei ole tönkköä, kuten se usein on, jos hahmot vain purkautuvat lauluun. Jotenkin Steven Sondheimin ote on niin vahva, hän on niin suoralla kädellä luonut tämän kertomuksen, että siihen ei voi olla rakastumatta.

Elokuvasta huomaa, että se pohjautuu teatteriesitykseen, valitettavasti. Minä tunnetusti en välitä yhtään teatterista, en tiedä mitään tylsempää. Ja ajoittainen teatterinomainen asetelma elokuvasta löytyy. Ei se kuitenkaan liiaksi haittaa. Lavastesuunnittelusta saatiin ihan oikeutetusti Oscar-ehdokkuus, mutta kuvaus ja erikoistehosteetkin on niin tunnelmaan sopivia ja mukaansatempaavia, että täältä metsästä ei haluaisi edes lähteä pois. Pidän myös paljon käsikirjoituksesta. Pidän siitä, että mennään astetta pidemmälle, haetaan asioiden merkityksiä, pohditaan oikeasti sitä, mitkä arvot ovat tarpeeksi arvokkaita, mikä on oikean ja väärän ero, ja mitä on onnellisuus. Into The Woods on siis se, mitä aina satujen päätteeksi halutaan kuulla, mutta mitä sitten tapahtui?

Tosin on hyvä huomata, että Into The Woods ei kerro näitä tavanomaisia Grimmin satuja niiden kokonaisuudessaan, tai edes miten ne alkuperäisesti on kerrottu. Into The Woods yhdistää ne, ottaa luovia vapauksia ja muuttaa tiettyjä kohtaloita. Mutta kaikki on silti tunnistettavissa ja kaikki yhtä hyviä tässä valloittavassa kokonaisuudessa. Älkää erehtykö, tämä ei ole lastenelokuva. Elokuvassa on paljon myös ironista huumoria, erittäin osuvaa sellaista, varmasti viihdyttävää aikuiseen makuun. On kuitenkin myös hyvä huomata, että Disney ei olisi Disney ellei se vähän pyöristäisi kulmia. Ilmeisesti alkuperäisessä Broadway-näytelmässä hahmojen kohtalot olivat vielä synkemmät. Elokuvaversiossa muun muassa prinssit eivät hylkää (täysin, puoliksi?) prinsessojaan toisiin prinsessoihin, eikä Tähkäpää muutu hulluksi ja kuole, kuten ilmeisesti näytelmässä tapahtuu. Siitä huolimatta pidän tästä uudesta otteesta Disneynkin (*kröhöm Grimmin) klassikoihin...

Meryl Steep on elokuvan sydän. Hän on vauhdissa. Jokainen ajoitus, jokainen repliikki syntyy hänen suustaan täydelliseen rytmiin, kuten aina. Jos hänen näyttelemistään pitäisi yhdellä sanalla kuvata, se olisi virheetöntä. Välillä jopa häiritsevän paljon. Hän tekee kaiken laskelmoidun tarkasti, välillä unohtaen hahmojen sisimmän pois. Siksi hän on minusta musikaaleissa yhdessä valloittavimmissaan muodoissaan. Kuulimme jo hänen vakuuttavat laulunlahjat Mamma Mia!-musikaalissa, mutta tässä hän hyödyntää niitä täydellisesti ronskiin huumoriin, äidillisen rakkauden tuskaan huolesta lapsiaan kohtaan, syvään tunteeseen, epätoivoon, päättäväisyyteen. Tavallaan hän musiikin avulla saa tuotua muuten virheettömään roolisuoritukseen lisäpainoa, lisää sävyä, sielua ja tunteikkuutta. Ehdottomasti, taas, Oscar-ehdokkuuden arvoinen.

Myös Emily Blunt on saanut runsaasti kehua roolisuorituksestaan, ja vaikuttava sekin on. Hän on oikeastaan niin vaikuttava, että tuntuu kuin hän olisi elämänsä roolissa. Hän vain on. Hän istuu rooliin täydellisesti, saa sillä johdatettua elokuvan eri osa-alueet liikkelle, yhdistettyä vaivattoman komiikan synkkään tragediaan ja osoittaa kypsää, kehittynyttä näyttelemistä, jonka avulla hän yhtä aikaa on vaivaton ja luo yhteyden katsojaan. Oikeastaan häntä suorastaan odottaa elokuvassa aina saapuvan valkokankaalle. Tämä on hyvä rooli hänelle.

Koko näyttelijäkaarti on hyvä; Lilla Crawford on yllättävän hyvä, varsin nuoresta iästään huolimatta, Punahilkkana, hänessä ei ole tippaakaan teennäisyyttä ja osoittaa ehkä elokuvan parhaimmat laulunlahjat. Daniel Huttlestone on Jack eli Jaakko, hän lauloi unohtumattomasti jo vuoden 2012 musikaalissa Les Miserables ja nyt hänellä on jopa isompi rooli, Anna Kendrick on musikaaleilla loistanut ennenkin, MacKenzie Mauzy ja Billy Magnussen tekevät varmaa työtä Tähkäpäänä ja hänen prinssinään sekä Chris Pine on varsin loistava Prinssi uljaana, Tuhkimon prinssinä. Hänen musiikkinumeronsa Billy Magnussenin prinssin kanssa on hauskaa katsottavaa. Yllättävää, että Harry Potterin jättiläistä Madame Olympe Maximea näytellyt Frances de la Tour on tässä myös jättiläinen. (Yllättävämmin ehkä, hän on ilmeisesti vain 170 senttimetriä pitkä!). Myös Johnny Depp on mielestäni hyvin roolitettu, vaikka kaikki ei ehkä hänestä tässä roolissa pidäkään, minä pidin, valitettavasti hänen roolinsa jää vain hyvin lyhyeen. (pliis, kaikki tietää mitä Punahilkan sudelle tapahtuu!)

Into The Woods leikittelee vanhoilla saduilla ja vie ne astetta pidemmälle. Musiikki on hyvin soljuvaa ja näyttelijät antavat parastaan. Rob Marshall jatkaa upeiden maailmojen luomista ja saa valkokankaan aina sykkimään taianomaisuutta. Tarvitaanko hyvältä musikaalilta enemmän?