Arvostelu: The Good Liar

 

Tästä elokuvasta ei ole nyt hirveästi analysoitavaa. Jumalainen Helen Mirren ja näyttelemisen legenda Ian McKellen herkuttelevat kissa-hiiri-leikissä mehukkailla rooleillaan. Kyllä kelpaa.

Arvostelu: Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit

Tunteena, seikkalunhalu taitaa olla aika yleismaailmallinen. Tunnistamme kaikki rinnassa palavan sykkeen, joka ajaa meitä lähtemään. Kävelemään eteenpäin, katsomatta taaksemme. Kulkemaan niin kauan, että emme tunne jalkojamme. Kurkistamaan aina seuraavan kukkulan yli ja sitä seuraavan. Juoksemaan metsän laitaan, kömpimään uuteen onkaloon. Haluamme löytää tuoksuja, jotka täyttävät nenämme reseptorit uudella ja ihmeellisellä. Toivomme voivamme hengittää syvään, ilmaa, joka tuntuu keuhkoissa erilaiselta kuin se, johon olemme tottuneet. Haluamme katsoa maailman laitaa silmästä silmään.

Tunteen tunnistaa myös muuan Frodo Reppuli (Elijah Wood), joka päättää jättää rauhallisen ja tyynin elämänsä kotiperukoillaan tuttujen ja turvallisten ihmisten ympäröimänä, tehdäkseen hurjan matkan kohti tuntematonta ja pahuutta, joka edustaa hänelle kaikkea, minkä voi tulkita kodinsa vastakohdaksi. Samalla hän tulee täyttäneeksi hänelle ja vain ja ainoastaan hänelle suodun vastuun tai velvollisuuden. Frodo, kaikessa hyvyydessään ja turmelemattomuudessaan, on ainoa, joka pystyy kantamaan mystisen magiasormuksen tuhottavaksi. Sormuksen tuhottavaksi, jotta hyvyyden voittokulku säilyisi. Ja samalla, kun Frodo kulkee kohti määränpäätään, tulee hän huomanneeksi, että se, mitä hän etsi maailmalta - seikkailuista, vieraista muukalaisista, vastuusta ja vapaudesta, tuntemattomista poluista ja auringonlaskuista - olikin hänen sydämessään kaiken aikaa. Apunaan Frodolla on matkassa niin kutsuttu Sormuksen veljeskunta ja näistä ystävistään - Legolas (Orlando Bloom), Sam (Sean Astin), Aragorn (Viggo Mortensen) ja esimerkiksi Gandalf (Ian McKellen) - hän löytääkin arvoista tärkeimmät - ne, minkä vuoksi kannattaakin uhrata henkensä ja oma elämänsä, suojellakseen.

Sinänsä ajatus uljaasta matkasta kohti tuntematonta on hyvin romantisoitu. Se kiinnostaa ajatuksena, koska harvallapa siihen on mahdollisuutta. Ennemmin tai myöhemmin jokainen meistä maatuu aloilleen. Juurtuu paikalleen. Jää tahmaisena kiinni rutiineihinsa, arkeen ja velvollisuuksiin. Ja jossain mielen perukoilla aina kärventää ajatus menetetystä seikkailusta - jostain, mikä olisi voinut olla. Olla totta. Tulla osaksi sinua ja sitä, mikä tekee sinusta sinut. Olisit eräs, joka olisi kokenut jotain. Jolla olisi jotain jaettavaa. Sen sijaan, että olet kuin kuka tahansa muu.

Mitä vanhemmaksi tulet, sitä enemmän tajuat, että pimeys ei ole vain valon puutetta, vaan sitä, ettet jaksa sytyttää tulta, kääntää katkaisijaa tai luoda toivoa itsellesi. Yöstä tulee ystäväsi. Kietoudut sen samettiseen lumoon. Mutta samalla kadotat käsityksen itsestäsi. Et enää erota omaa heijastustasi. Ja ilman valoa, et näe omia mustelmiasi, jotka pimeys on sinulle mukiloinut.

Vuosien paino on hirvittävä taakka kantaa. On luonnollista, että haluat sille vähän helpotusta. Edes, että voisit unohtaa. Ja sen pimeys mahdollistaa. Kun kadotat itsesi, voit unohtaa kalavelkasi elämälle. Voit teeskennellä, että olet vapaa. Mutta samalla pimeys kavaltaa sinut. Kuormaa kontollesi vastuun, josta ei voi ottaa kiinni paljain käsin. Joten vierität sen ainoaan suuntaan, johon pystyt: alaspäin.

Sanotaan, että vanhat miehet puhuvat nuoret miehet sotaan. Joten kierre säilyy. Oikeudesta tulee suhteellista. Totuudesta valeita. Aaveista eläviä ja elävistä kuolleita. Tallomme toisemme yhä alemmas. Turvaudumme kylmän maan varaan. Haukomme henkeä viimeisillä voimillamme.

Ja vain, koska unohdit, että tässä on hyvä. Että kodin voit tehdä sinne, mihin lasket jalkasi. Kuinka aurinko kimmeltää järven pinnalla. Millaista ääntä lapsuutesi kaikui. Miten seikkailu tarkoittaa elämistä ilman haarniskaa. Hetkessä olemisen kauhu ja lumo. Nöyryys. Kunnia. Hengitä syvään. Olet olemassa. Halaa elämääsi. Tutki itseäsi. Näyttydy siten, kuten haluat. Tee omat päätöksesi. Lähde tai jää. Anna muiden katsoa sinua. Ja katso takaisin.

Sinänsä Sormuksen ritareiden tulkinta hyvästä, pahasta ja elämästä on hyvin inhorealistinen. Pahuus ei ole ruumillistettu. Se on käsite, joka yksilöityy abstraktiin. Liekkiin, tai silmään. Mustaan aukkoon tai pohjattomaan kaivoon. Pahuus voi löytyä jokaisesta meistä. Rakkaasta sukulaissedästäsi, vanhasta, viisaasta tietäjästä, kauneudesta tai viattomuudesta. Suojelunhalusta tai ujoudesta. Kavalinta pahuutta on pahuus, jonka itse valitsemme itsellemme.

Tematiikka ei silti pelasta trilogian avausosaa mitäänsanomattomien itsestäänselvyyksien suosta. Syvällisyydestä puhaltavia raikkaita tuulia varten olisi täytynyt pystyttää heijastavia rakenteita, peilipintoja, jotka vahvistaisivat elokuvan viestiä. Nyt se hukkuu geneerisyyden jättömaahan. Unohdetulle aavikolle, jossa elokuvan kerronnalliset ratkaisut heijastavat epätoivosta, kompromissista sen kanssa, mitä kuviteltiin ja mihin jouduttiin tyytymään, koska vain se oli mahdollista. Mielikuvituksellisten piirteiden hautausmaa pitää elokuvaa vankinaan. Rakenteesta tulee mieleen helppous, kuin mutakylpy virtahevolle.

Mikään elokuvaa seuratessa, ei erotu edukseen. Loppuratkaisun voisi vaihtaa elokuvan aluksi, ja kukaan ei huomaisi taikatempusta mitään. Hahmot muistuttavat kohtaus kohtaukselta yhä enemmän toinen toistaan. Tehokeinot pyörivät pientä, puista ympyrää, joka viimein hajoaa lastin painon alla. Aikaa käytetään runsaasti kauhomaan vettä valtamerestä pieneen lampeen. Metsä katoaa rymistelyn tieltä ja rymistelyn tempo tuudittaa katsojan uneen. Uneen, josta en herännyt. Toivottavasti seuraaville osilla on lääke. Lääke, joka herättää minut, elokuvakatsojana taas eloon.

 ...=)

Hobitti - Viiden armeijan taistelu (The Hobbit: The Battle of the Five Armies)

Edellinen osa (Smaugin autioittama maa) päättyi vuoren alaisen lohikäärmeen syöksyessä kohti pienen ihmisyhteisön (Luke Evans, Stephen Fry) asuttamaa järvenrantakylää. Vuorta olivat lähteneet valloittamaan Thorin Tammikilpi (Richard Armitage) kääpiöseurueineen. Pian kuitenkin maan alla sijaitsevat aarteet houkuttelevat rinteille muutakin kansaa (haltijat: Lee Pace, Orlando Bloom, Evangeline Lilly & velhot: Ian McKellen, Cate Blanchett sekä ne iänikuiset örkit) ja siitä syttyy viiden armeijan sota.

Olen rakastunut. Kerrassaan kaunis elokuva. Tämän fantasiamaailman eloonherättämisessä on kyllä käytetty taikaa ja satua - en voi kuin hattua nostaa herra Peter Jacksonille ja kumppaneille omistautumisen tasosta. Eniten haluan hehkuttaa tunnelmaa. Vaikka tässä on menoa ja meininkiä ja vilskettä välillä vähän liikaakin (kamoon, kyllä ne kerrostalon kokoiset örkit ampuivat hippasen verran yli!) niin silti tarinankerronta pidetään inhimillisenä ja katsojalle annetaan tarpeeksi emotionaalisia kiinnikekohtia, joiden varaan investoida itsensä tarinaan.

Alussa vielä CGI-mössö pistää vähän liikaa silmään kun kaikkien hahmojen naamavärkkejäkin on pitänyt mennä koskemaan turhillakin hiirenklikkauksilla, mutta tähän tottuu todella nopeasti. Ainoa ongelma siinä vain on se, että sitten kun kohtaus on kuvattu ns. luonnonvalossa, se pistää todella röykeästi silmään, kun yht'äkkiä tuntuu kuin elokuva vaihtuisi. Mutta kaiken kaikkiaan todella onnistuneesti luotu visuaalinen ja elokuvallinen maailma.

Haluaisin laulaa ylistyslaulun Howard Shorelle, yksi lempisäveltäjistäni, joka taas kerran latoo parastaan. Puvustus on syötävän herkullista, etenkin olen lumoutunut näistä metsähaltijoista - haluaisin muuttaa heidän valtakuntaan asumaan ja elää siellä heidän joukossaan - lähtisin vaikka heti huomenna.

Yhden valituksen aiheen keksin kuitenkin. Olisin toivonut nätimpää loppua. Nyt sotatanner vähän niinkuin jätetään sikseen ja lähdetään heti hobitin matkaan kauas pois, mikä on sinänsä ymmärrettävää, että pitkin elokuvaa tässä kuitenkin valetaan pohjaa Taru Sormusten Herrasta-trilogialle - mutta nyt esimerkiksi loppujen kääpiöiden, Taurielin ja Bardin kohtalot jäävät vähän auki.

Hobitti-trilogia on varmaan yksi niistä elokuvista, jonka toivoo näkevänsä aina uusin silmin uudelleen ja uudelleen. Niin valloittavaa on katsoa ja tutustua tähän maailmaan raikkain silmin ja ihmetellä kaikkea hienoa. Elokuvan tasosta puhuu myös se, että haluaisin nostaa sieltä esiin miljoona eri sitaattia, mitkä ovat lumoavan osuvia ja juuri loistavasti käytetty elokuvassa.

"If more people... valued home above gold... this world would be a merrier... place..."

Vasta nyt ymmärrän Martin Freemanin nerokkuuden. Mieshän ymmärtää näyttelemistä kuin vanha tekijä! Miten hän tauottaa lauseensa tai madaltaa ääntää juuri oikein, kääntää päätään juuri täsmällisesti oikeaan kohtaan - hänestä huokuu hänen hahmon syvin olemus - kaunista näyttelemistä. Olin myös vaikuttunut Evangeline Lillyn roolityöstä. Hänen hahmonsa on epäilemättä yksi valkokangashistorian siisteimmistä hahmoista ja sen lisäksi hän saa todella kohtalokkaan kohtauksen elokuvan lopussa, jossa demonstroi tunneskaalansa syvimmät ulottuvuudet. Orlando Bloom, Ian McKellen ja Cate Blanchett ovat tietysti, vanhoina konkareina, nakutettuja rooleihinsa. Lee Pace olisi roolissaan hyvä, mutta käyttää vähän liikaa tehokeinona intensiivistä tuijotustaan. Richard Armitage puolestaan huutaa vähän liikaa ja se alkaa ärsyttämään, mutta muuten todella hyvin roolitettu kuninkaan rooliinsa. Haluaisin pitää Luke Evansista, mutta hän on niin samperin tylsä näyttelijä. Aidan Turnerilta kaipailin jotain vähän enemmän. Stephen Fry on kiva lisä.

Hobitti-trilogian kolmannen osan rakenne on hyvin erilainen edeltäjäänsä. Tässä huomio on melko pitkälti yhdessä taistelussa, kun Smaugin autioittama maa oli pitkäli eräänlainen matka. Tämä tekee Viiden armeijan taistelusta täsmällisemmän rakenteeltaan, mutta ehkä vähän mielikuvituksettomamman - ainakin vaikeamman työstettävän. Siksi olinkin kiitollinen, että jonkinsortin uskottavuus oltiin saatu säilytettyä tässäkin elokuvassa. Fantasian kanssa ollaan kuitenkin aina siinä veitsenterällä, että meneekö ihan humpuukiksi ja tässäkin on välillä hetkensä, mutta olen vakuuttunut, että Peter Jackson on yksi kaikkien aikojen parhaista ohjaajista - niin hyvä pelisilmä hänellä on. Vaikka tämä viiden armeijan taistelu on pitkä ja raskas kuvaus - väliin on tiputettu juuri oikea määrä sitä inhimillisyyttä. Kerronta on paikoin syvällistäkin ja saamme pohdintaa arvoista ja moraalista. Yhdessä vaiheessa taistelun tiimoksessa kamera zoomaa yhden kuolleen tytön kasvoihin - hyytävä hetki, joka kuvastaa kaiken merkitystä. On kaunista, kun elokuvan taikaa saa kokea näin läheltä. Ei tälläisiä elokuvia ole muita.

...=)

Hobitti - Smaugin autioittama maa (The Hobbit: The Desolation of Smaug)

Pidin tästä odotettua enemmän. Enhän minä tietenkään tajunnut, että tämä on Hobitti-trilogian toinen osa ja siksi katsoin tämän ensimmäisenä. Totta puhuen, elokuvaa katsoessa ei tullut mieleenkään, että tarinaa olisi jo pohjustettu yhdellä elokuvalla, sillä tapahtumien kulku oli tässä kuitenkin ihan selkeää. Kokemuksen varjolla voin siis suositella elokuvaa myös aikaisempaa osaa katsomattomalle.

Noin yleisestihän en ihan hirveästi perusta fantasiaseikkailusta, vaikka Game of Thronesia ja Harry Potteria olenkin diggaillut. Lähinnä siksi, koska joku LOTR:kin vetää hippasen verran yli. Tässäkin nämä örkki-hahmot aiheuttavat lähinnä nauruntyrskähdyksiä. En myöskään pidä siitä, että yleensä päähenkilö on täysin altavastaaja. Eli toisin sanoen päähenkilö on joku pieni hobitti ja vastassa on örkkiarmeija, muutama pahuuden velho ja tulta syöksevä lohikäärme. Se on varma tapa saada minun kiinnostukseni laantumaan. En nyt laskenut elokuvaa katsoessani, että kuinka monta örkkiä tässä listittiin ja silti niitä tuli joka kulman takaa aina vain lisää. Pidän inhimillisemmistä lähtökohdista ja asetelmista.

Sen sanottuani, olin suurimmalta osin varsin lumoutunut tästä keskiaikaisesta fantasiamaailmasta. Pidin siitä, että päähenkilöt kulkivat pitkän matkan päämääränsä kohti ja sitä kautta katsojalle esiteltiin tätä maailmaa monesta eri näkökulmasta ja tietokonehepuilla on kyllä ollut paintin kanssa väritettävää, kun ovat tuherrelleet näitä syötävän herkullisia kuvia. Erityinen suosikkini oli näiden metsähaltijoiden (Orlando Bloom, Evangeline Lilly & Lee Pace) valtakunta. Muutenkin Bloom ja Lilly pistivät kyllä menemään, niin että soi ja siitäkös minä tykkäsin.

Elokuvaa katsoessa mietin, että oliko keskiajalla muka jo mopseja, mutta googlettamalla asia selvisi ja ilmeisesti jo 700 eaa. Kiinassa on kyseinen koira esiintynyt, että ei voi kuin hattua nostaa elokuvantekijöiden omistautumiselle tämä ajankuvan ja maailman luomiseksi. Muutenkin pidin ohjauksesta todella paljon. Vaikka elokuva on suhteellisen pitkä, yhteenkään kolkkaan ei jäädä liian pitkäksi aikaa ihmettelemään, mutta sitten ei myöskään kiiruhdeta miljööstä toiseen, eli katsoja saa tarpeeksi aikaa jokaisen kohtauksen sulattelemiseen (toisin kuin esimerkiksi Star Wars: The Force Awakensissa, jossa kiiruhdetaan vähän liian tiuhalla tahdilla paikasta toiseen). Kaikki näyttelijät olivat varsin sympaattisia. Pidin siitä, että kääpiöitä ei oltu kuvattu ihan samalla tyylillä mitä joissain muissa keskiaikaisissa fantasiaseikkailuissa, eli rumina, vanhoina hyypiöinä, vaan enemmän inhimillisinä - samaistuttavimpina.

...=)

Tähtisumua (Stardust)

Koska Puutaheinää-blogin Tiinanen on kehunut Matthew Vaughnin vuoden 2007 elokuvaa Tähtisumua niin vuolaasti, niin olihan se pakko katsoa. Elokuvan pääosissa on Charlie Cox, Claire Danes, Michelle Pfeiffer, Robert De Niro, Ben Barnes, Sienna Miller ja Mark Strong muun muassa.

Elokuvan päähenkilö on Tristan (Charlie Cox) pienessä maalaiskylässä, sanoisin keski-aikaisissa olosuhteissa elävä nuorukainen, joka on rakastunut kauniiseen Victoriaan (Sienna Miller). Voittaakseen Victorian sydämen, Tristan lupaa noutaa tälle maahan pudonneen tähden, joka paljastuu Claire Danesin esittämäksi Yvaineksi. Yvainen perässä on myös kuninkuutta haluava prinssi Septimus (Mark Strong), koska hänen valtaansanousu edellyttää rubiinin saamista, joka oli objekti, joka tähden/Yvainen taivaalta sinkosikin pois ja on siis Yvainen hallussa. Myös Michelle Pfeifferin esittämä noita haluaa Yvainen, koska syömällä tämän sydämen, hän saisi nuoruutensa takaisin.

Jep, eli siis fantasialinjalla mennään. Elokuva onkin aika perustavanlaatuinen fantasiateos. Voisi jopa kutsua klassiseksi fantasiaelokuvaksi, jossa on noitia ja keski-aikaa, prinssejä ja prinsessoja, tavernoja ja taivasmerirosvoja. Elokuvaan on kuitenkin saatua hienosti tuotua mukaan tätä rikkovia elementtejä, kuten läpänheittohuumoria ja elokuvan suurimmaksi valttikortiksi voisikin laskea sen, että se ei ota itseään liian tosissaan. Luoja tietää, että en tiedä mitään kamalampaa kuin liian mässäilevä fantasiateos, kuten (anteeksi nyt rikkoessani miljoonia sydämiä) Taru sormusten herrasta.

Mielleyhtymät ovat selkeitä. Olen nähnyt samalla idealla toteutettuja elokuvia ennenkin: Lumottu Ella (vaikka onkin lastenelokuva), Kolme muskettisoturia ja ehkä myös Maleficent - Pahatar. Yhteisiä piirteitä näissä on juurikin tuo mainittu huumori, sekä erittäin perheystävällinen kuvaus, kameratekniikka ja visuaalinen ilme. Periaatteessa melkein kuin katsoisi animaatiota. Kuva on värikäs, terävä ja selkeä. Tämä saattaa olla omalla laillaan luotaantyöntävä elementti, ainakin niille, jotka haluavat elokuviltaan Kaurismäki-tyylistä syvyyttä. Rohkenisin kuitenkin epäillä, että suurin osa ihmisistä, minä mukaanlukien, en pysty Kaurismäkeä tuntiakaan pidempään katsomaan tylsistymättä, joten siksi tälläinen visuaalisuus on elementtinä hyvä, jos sitä osataaan käyttää oikein. On niitäkin esimerkkejä, jossa plätkäistään tälläiset suodattimet kuvan päälle ja odotetaan, että täysin tylsä, juoneton ja kliseinen koko perheenelokuva jotenkin toimisi. *Kröhöm, taidn eksyä nyt vähän aiheesta...

En liiemmin välittänyt elokuvan maskeerauksesta. Erityisesti miespuolisten henkilöiden parrat olivat täysin päälleliimattuja ja heti ensimmäinen kohtaus elokuvasta aiheutti pienoisen nauruntyrskähdyksen kun tälläinen mustapartainen tiedemies oli elokuvan avauskohtauksessa, suorastaan hölmön näköisessä parrassaan. Onneksi nauru jatkui läpi elokuvan, kun moneen kertaan sai nauraa ihan aiheestakin, kun vitsit olivat niin osuvia. Hauskin kohtaus oli varmasti se, kun kolme prinssiä ja yksi pappi joi neljästä lasista myrkytettyä viiniä. Kahdessa lasissa myrkkyä ei ollut. Sitten katsottiin kuka kupsahtaa ja kuka ei... Tai se kun Victoria (Miller) avaa ikkunansa oven Tristanin (Coxin) heitettyä sitä (klassisesti) kivellä ja huudahtaa: "Humphrey?" -"Nope" ~ ei ollut Romeolla näitä ongelmia... Erityisesti pidin myös niistä aaveista. Se oli hieno elementti, jota on käytetty muistaakseni myös Herkules-animaatiossa, jossa aaveiden sijasta oli saviastioita tai jotain. Kuitenkin...

Ian McKellen oli loistava kertoja. Mark Strong oli taas hevosen selässä, tälläisenä auktoritäärisenä, voimakkaana miehenä ja sopi rooliinsa oletettavan hyvin. Ja siinä olikin kaikki näyttelijävalinnat, joista pidin. Michelle Pfeiffer on aivan liian sympaattinen näyttelijä esittääkseen noitaa. Tajusin, että minulla on jo pitkän aikaa mennyt näyttelijät Charlie Cox ja Brian Cox täysin sekaisin. Olen luullut, että kyseessä on sama henkilö. Siksi olenkin ihmetellyt, että miten Brian Cox, joka on jo ihmisen elinkaaren myöhäisemmällä puolella, näyttelisi pääroolia Daredevil-sarjassa. Tuli tämäkin nyt sitten selväksi, kuten se, että en liiemmin pidä tästä Charlie Coxista. Hän on liian tavallisen näköinen ollakseen elokuvatähti, minun mielestäni. Sienna Milleria en koskaan tunnista, oli hän missä roolissa tahansa. Siksi oli taas hienoinen järkytys elokuvan jälkeen tajuta, että se tosiaan oli Sienna Miller siinä Victorian roolissa. Henry Cavillia en tunnistanut senkään vertaa. Jason Flemyngilla ja Rupert Everittilla on niin pitkät kasvot, että heille annetut pitkät peruukit eivät sovi heille yhtään. Ja anteeksi nyt vielä, mutta en pidä Ricky Gervaisista. Claire Danesin ääni ei ole järin uskottava, eikä hänellä ole tippaakaan kemiaa Charlie Coxin kanssa. Joten se siitä.

Kaikesta huolimatta, pidin elokuvasta Tähtisumua todella paljon. Ehkä se on ohjaaja Matthew Vaughnin hyvä, letkeä ote tai kokonaisvaltainen elokuvakokemus, jota tämä fantasiantäyteinen seikkailu tarjoaa. Yhtäkään tylsää hetkeä elokuvassa ei ollut. Vaikka loppu oli täysin imelä, oli se silti arvattavissa, ja mitä olisikaan hyvä seikkailu Keski-Aikaisessa miljöössä ilman tiettyjä kliseitä. Claire Danesin roolihahmo oli myös mukavan itsenäinen ja tietyllä lailla feministinen, että ei heti hypännyt tuntemattoman miehen matkaan, kun tämä "prinssi" kohdalle sattui.

Harvoin puhun mitään elokuvan lopputekstien aikana pyörivistä kappaleista, sillä usein käy niin, että huononkin elokuvan lopussa voidaan soittaa joku "menevä kappale" ja se luo illuusion, kuin kyseessä olisi ollut parempikin elokuva. Tämä vaara on myös Tähtisumua -elokuvalla, jonka lopputekstien aikana saadaan nauttia Rule The World-kappaleesta, joka sopii elokuvan loppuun kuin nyrkki silmään ja nenä päähän. En kuitenkin laske koko elokuvan onnistuneisuutta pelkän yhden kappaleen varaan, sillä nauttisin leffasta alusta loppuun. Erityisesti Robert De Niron kaavoja rikkova roolisuoritus oli hauska. Ehdottomasti lempisitaattini on "You'll always be our captain, captain".

Oikeastaan Tähtisumua on ajattoman lumoava. Se heijastaa katsojalle maagisen maailman, satumaisine piirteineen ja rikkoo tätä kaavaa heti alusta alkaen moderneilla ratkaisuilla, mikä tekee elokuvasta raikkaan kokemuksen. Vaikka tyylilaji ei itselleni olekaan mikään sydänasia, voin silti nähdä siinä piilevän lumon. Ja arvostan aina elokuvia, jotka saavat nauramaan.

...=)

X-Men: Days of Future Past (X-Men: Days of Future Past)

Kaikki X-men-elokuvasarjaan kuuluvat tutut elementit ovat paikalla, tällä kertaa yhdistettynä vielä eeppisempään taustaan.

Olen suuri X-men-elokuvien fani. En ole lukenut niitä sarjakuvia, mutta olen nähnyt kaikki alkuperäisen X-men-sarjan kolme elokuvaa ja X-men: First Class-elokuvan. Odotin siis todella kauan, että pääsisin näkemään elokuvan X-Men: Days of Future Past. Siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran kuulin tästä elokuvasta ja kun kuulin, että näiden elokuvien näyttelijäkaartit yhdistettäisiin. Ja voin kertoa sen, että elokuva täyttää kaikki lupaukset.
     Tulevaisuuden yhteiskunnassa, mutantit ovat saalistettu ja tapettu ahtaalle, vain muutama on jäljellä. Jotta tämä voitaisiin estää tapahtumasta, käytetään Kitty Pryden (Ellen Page) voimia lähettämään Logan eli Wolverine (Hugh Jackman) ajassa taaksepäin estämään mutanttien tuhoon johtaneet tapahtumat. X-men elokuviin kuuluva sivilisaation pohdinta, olemassaolon tarkoituksen etsiminen kuuluu olennaisesti myös tähän elokuvaan. Ehkä vielä enemmän niin, kun lähes jokaisen hahmon täytyy etsiä itsestään se, mikä on heille yhteistä. Ehkä juuri nämä syvät, olemukselliset teemat tekevät elokuvan massiivisesta eeppisyydestä niin mielenkiintoista. Me kaikki etsimme rajojamme ja pohdimme mihin oikein pystymme, myös kysymystä; miksi. Elokuva jättää tilaa myös tuleville jatko-osille ja voin ylpeänä tässä myös todistaa, että seuraava X-men elokuva on jo viritteillä.

 "...kyseessä on täydellinen elokuva"

    Kuten todettu elokuva toimii, siitä löytyy syvyyttä niille, ketkä sitä kaipaa ja toimintaa ja erikoisefektejä niille, jotka niitä kaipaa ja kokonaisuus toimii myös sujuvasti eli kyseessä on täydellinen elokuva. Se onnistuu sitomaan yhteen aikaisemmat osat, tosin selittämättä, miten Charles Xavier on taas elossa, mutta mitäs yhdestä pienestä ongelmasta... Elokuva on vauhdikas, hauska, eeppinen, viihdyttävä, syvällinen, aito, puhdas; kaikkea mitä sen tuleekin olla ja enemmän. Se myös istuu hyvin aikaansa, sillä ainakin minun mielestäni olemme saavuttaneet jopa toimintaelokuvien puolella tason, jossa myös katsojat haluavat tarkempaa pohdintaa hahmojen puolelta - he haluavat tietää miksi, miksi tämä hahmo tekee mitä tekee, he haluavat samaistua hahmoihin, he haluavat uskoa heihin ja siksi minun mielestäni kliseisten, mustavalkoisten hahmojen aikakausi on lopuillaan.

"Lawrence onnistuu varastamaan huomion joka kerta"

      En tiedä, ehkä en ole kaikkein suurin X-men fani, sillä en ole koskaan ymmärtänyt Wolverinen viehätystä. Mutta se on vain minun nöyrä mielipiteeni. Minusta hän vain jää Magnetojen, Mystikkojen, Stormien ja muiden varjoon. Hän on vähiten mielenkiintoinen hahmo ja hänellä on tylsimmät voimat. Onneksi X-Men: Days of Future Past onnistuu antamaan valoa muillekin hahmoille, ehkä enemmän juuri Charles Xavierin hahmolle ja Mystikon hahmolle, jota niin upeasti tulkitsee valovoimainen Jennifer Lawrence. Lawrence onnistuu varastamaan huomion joka kerta. Hänen ilmiömäinen kyky kaataa valkokankaalle niin suuri määrä epätoivoa, tunnetta, raakaa voimaa, joka on oleellista mille tahansa hahmolle ja erityisesti Mystikko on hänen käsittelyssään taidetta. Mystikon hahmo on niin läsnä, hän käsittelee jatkuvasti kysymyksiä ja teemoja ja käy läpi sisäistä kamppailua, mikä on tuttua meille kaikille, jotka joskus kaatuvat ja yrittävät etsiä voimaa nousta taas ylös. Olen myös erittäin otettu miten hyvin James McAvoy täydentää edeltäjänsä Patrick Stewartin saappaita. Kuvittelisin, että on erittäin vaikeaa näytellä hahmo, jota toinen näyttelijä on jo esittänyt, mutta vieläpä samassa elokuvassa; McAvoy suoriutuu paremmin kuin hyvin.
     Vaikka elokuva on erittäin dramaattinen ja dynaaminen, onnistuu se silti säilyttämään sarjalle myös olennaisen hyvän huumorin. Erityisesti kukaan elokuvan nähnyt ei varmasti pysty unohtamaan kohtausta, jossa eräs Peter Maximoff näyttää katsojille täysin mitoin voimiensa mahtavuuden kiertäessään erästä huonetta ympäri ja ympäri. Pelkästään kyseisen kohtauksen takia suosittelen katsomaan elokuvan, mutta myös Jennifer Lawrencen, Halle Berryn, Game of Thrones-suosikin Peter Dinklagen, mutanttien ja heidän siistien voimien, Michael Fassbenderin ja niille, ketkä hänestä pitävät; Hugh Jackmanin takia. Mutta myös siksi, että elokuva on täydellinen osoitus siitä, mitä hyvä fantasia-toimintaelokuva voi olla. Pisteenä iin päälle elokuva myös esittelee ison joukon uusia mutantteja, mahtavine voimineen.

...=)