Arvostelu: The Prom

 The Prom perustuu oikeisiin tapahtumiin. Pienessä takapajuisessa indianalaisessa kaupungissa paikallinen lukio perui koulun päättäjäistanssit, kun eräs opiskelijatyttö olisi halunnut tuoda tanssiaisiin parikseen tyttöystävänsä. Näihin tapahtumiin pohjautuen keksittiin tehdä aiheesta Broadway-näytelmä vuonna 2018 ja nyt vuonna 2020 Broadway-näytelmän elokuvasovitus sai ensi-iltansa Ryan Murphyn ohjaamana.

Hollywoodin isot nimet esittävät Broadway-tähtiä, jotka sukeltavat syvälle Amerikan sisämaahan pelastamaan seksuaalisen suuntautumisensa takia sorrettua opiskelijatyttöä. Pääosissa on muun muassa kolminkertainen Oscar-voittaja ja kaksikymmentäyksikertainen ehdokas Meryl Streep sekä vain yhden kerran voittanut ja vain nelinkertainen ehdokas Nicole Kidman. Muista rooleista löydämme esimerkiksi James Cordenin tai Kerry Washingtonin.

Hirveästi vaivaa ei nyt herra Murphy nähnyt siirtäessään Broadway-musikaalia valkokankaalle. Ellen tietäisi paremmin, voisin ajatella tämän olevan kuin suora kopio lavaversiosta. Hieman laiskaa. Eikä teatteriesitykset koskaan oikein tunnu samalta jälkikäteen nauhalta katsottuna. Elokuvan muoto on erilainen ja se vaatisi erilaista lähestymistapaa.

Lisäksi en taida koskaan oikein ollut Murphyn suurin fani. Hänen kädenjälkensä on niin kovin muovista ja keinotekoista. Pelkkää pintaa. The Prom on elokuvana aika hengetön. Hahmot kuvataan karikatyyreinä, Broadway-tähtien stereotypioina, mikä ei mahdollista kovinkaan moniulotteista analyysia oikein mistään. 

Visuaalinen maailma The Promissa on musikaalimaisen kumista. Isot valot ja koko väriskaala heitetään katsojan verkkokalvoille. Ehkä olisin tässäkin itse valinnut jotain hienovaraisempaa, yllättävämpää. 

Myös käsikirjoitus on vähän unelias. Kaikki tiedämme, mitä elokuvassa tulee tapahtumaan ja mitä matkan päästä löytyy, eikä kässäri kyllä haaskaa aikaansa kiirehtiessään kiertelemään kaikki tutut kohteet matkan varrella. Olisin ehkä voinut käydäkin jossain kiertomatkalla, jos se olisi tarkoittanut edes pienoista erkaantumista tyypillisyyden valtamerestä.

Onneksi osaavat näyttelijät puhaltavat eloa muuten niin kaavamaisen kankeaan elokuvaan. Nicole Kidman ehkä vähän vähemmän, mutta Meryl Streep sitten senkin edestä. Hänelle on osastaan povattukin taas uutta Oscar-ehdokkuutta ja mielestäni voisi sen ansaitakin ihan siitä syystä, että tekee elokuvasta edes jossain määrin siedettävän ja katsottavan. Streepin musikaaliset lahjat eivät tässä vaiheessa enää mikään salaisuus kenellekään olekaan, mutta aina yhtä ihailtavaa kyllä on, miten hän saa keuhkoista puhallettua ilmaa niin taidolla. Lisäksi hän on ainoa, joka saa syvennettyä roolitulkintaansa, jopa hieman yllättäen katsojan. Hänen hahmoaan luulee tietynlaiseksi, mutta Streep saakin tuotua hahmoon toisenlaisen kulman muutamalla ratkaisevalla kohtauksella. 

Muut näyttelijät tarjoavat sitä, mitä he keskinkertaisimmillaan tarjoavatkin. James Corden on James Corden ja Kerry Washington Kerry Washington. Luulisi, että kun pääsee työskentelemään jonkun Meryl Streepin kanssa, Cordenkin esimerkiksi jo toista kertaa, että olisi matkan varrella oppinut muutaman vinkkivitosen Streepin taidoista, mutta ei. Ehkä Cordenkin vaan on niin mitätön näyttelijä. Kysymys kuuluu, että miksi häntä sitten pyöritetään vuodesta toiseen samoissa leffoissa tällaisten Meryl Streeppien kanssa?

The Last King of Scotland (The Last King of Scotland)

Katsoin eilen tv:stä tulleen The Last King of Scotland-elokuvan. Aloitin kyllä kirjoittamaan tätä arvostelua silloin, mutta suhteellisen pitkän pituudensa johdosta elokuva loppui suht myöhään ja en enää jaksanutkaan kirjoittaa tätä. Sitten tänä iltana kun aloitin tätä kirjoittamaan uudelleen, niin en voinut olla nauramatta, sillä hädin tuskin muistan, mitä havaintoja elokuvasta tein. Tämä on huvittavaa siksi, että ennen pystyin vaivatta kirjoittamaan arvosteluja vuosikausia sitten näkemistäni elokuvista ja nykyään minun täytyy melko pitkälti heti olla kirjoittamassa arvostelua näkemästäni elokuvasta, jotta teen laatua, johon olen itse tyytyväinen. Noh, tästä huolimatta, yritetään.

Eli Forest Whitaker on Oscar-palkitussa roolissaan Ugandan diktaattori Idi Amin, joka värvää henkilökohtaiseksi lääkärikseen maahan seikkailun ja uusien kokemuksien perässä tulleen skotin Nicholas Garriganin (James McAvoy). Kuten useimmissa tapauksissa, Aminkin vaikuttaa hallitsijana alunperin uudistusmielisenä ja maahan hyvinvointia tuovana "hyvänä diktaattorina" ja tähän Garrigan haluaakin uskoa, ennen kuin hänelle paljastuu totuus, kuinka barbaarimainen, hirmu-yksinhallitsija Amin oikeasti onkaan. Elokuva perustuu tositapahtumiin.

Oscar-akatemia on monta kertaa pitänyt sivurooleja päärooleina, eismerkiksi Anthony Hopkins oli Uhrilampaiden kahden tunnin kestosta valkokankaalla 11 minuuttia ja hän voitti Oscarin pääroolista. Myös tässä elokuvassa on täysin selkeää, että James McAvoylla on päärooli ja Whitakerilla selvästi pienempi sivurooli. Ja jos totta puhutaan, Hopkins nyt vielä olikin niin vaikuttava Hannibal Lecterin roolissa, että en yhtään ihmettele miksi tuntuu, että hän olisi ollut valkokankaalla pidempäänkin (itsekin itse asiassa luulin, että hän oli paljon pidempään ruudussa, mutta ilmeisesti siis vain reilu 10 minsaa), mutta sitten en juuri nähnyt mitään ihmeellistä Whitakerin roolisuorituksessa. Pahista on perhanan vaikea esittää. Sinun pitää olla hillitty, muuten ammut yli. Sinun pitää kuitenkin olla pelottava, sillä muuten et ole uskottava (pahis). Whitaker ei kyllä löydä oikeaa tasapainoa roolissaan, vaikka hyvä rooli onkin. Harmi, sillä joku parempi näyttelijä olisi varmasti pystynyt tuomaan vielä enemmän pahan sävyjä tästä diktaattorista irti.

James McAvoy sen sijaan sopii rooliinsa. Hän usein on varsin luonteva tälläisissä protagonisissa rooleissa, sillä häntä on helppo lukea. Hänen elekielensä ja ilmeet ovat samaistuttavia. Myös Gillian Anderson pienessä sivuroolissa henkii oikein vanhan koulukunnan näyttelemistä, ikään kuin joku olisi palkannut 1920-luvun näyttelijän 2000-luvun elokuvaan. En tiedä, mistä tälläinen mielleyhtymä tuli, mutta se oli positiivista. Kerry Washington on varmaan erikoistunut tälläisiin uhrirooleihin, jossa hän toimii motivaattorina oman kaamean kohtalonsa avulla elokuvan sankarille (lue: hän oli täysin samanlaisessa roolissa elokuvassa Django Unchained).

Elokuvan kuvaus on vähän horjuvaa. Kamera zoomaa aina alaspäin hahmon vyötärölle kun sellainen satutaan kohtauksessa mainitsemaan ja tämä ainakin puski minua pois elokuvan otteesta, kun rupesin ihmettelemään, että mitä se kameramies nyt touhuaa. Myös tarpeeton käsivarakameran käyttö muistuttaa aina silloin tällöin katsojaa läpi elokuvan keston, että elokuvaa tässä vain katsotaan, ja tämä ei ole hyvä asia. Tästä huolimatta on The Last King of Scotland varsin vaikuttava ja mukaansatempaava, pitkästä kestostaan huolimatta. Olen monta kertaa ollut aikeissa katsoa elokuvan ennenkin, mutta olen vähän pelännyt sitä tylsäksi ja dokumentin omaiseksi kerronnaksi jostain Uganda pölyisiltä pelloilta. Mutta tätä ei tarvi pelätä, sillä paljoa ei tarvi tämän leffan kanssa haukotella. Käsikirjoitus liikkuu varsin mukavasti eteenpäin esitellen uuden tilanteen ennenkuin katsoja ehtii kyllästymään vanhaan asetelmaan. Myös musiikki ja elokuvan tunnelma ovat saatu hyvin soljuviksi ja jos ei etukäteen tiedä, kuka Idi Amin on, voi elokuva puolivälin jälkeen ollakin vähän epäselvää, että mitä elokuvaa onkaan katsomassa, kun elokuvan alku on niin nopeatempoista ja myönteisen sävyistä. Oudolla lailla elokuva on siis kuin sekoitus Scorsesen The Wolf of Wall Streettia ja Affleckin Argoa. Oudolla lailla. ... Ja muistin kuitenkin aika hyvin kaiken mitä pitikin tämän arvostelun rustaamiseksi.

...=)

Django Unchained (Django Unchained)

Vakavaa teemaa pohtiessa ei voi tulla ajatelleeksi, että miksi tälläisiä elokuvia tehdään? Onko se viihteen repimistä ja katsojien sympatioiden herättämistä vai tehdäänkö se tärkeän viestin viemisen vuoksi, jotta historia ei toistaisi itseään?

Vaikka Quentin Tarantino on tunnettu räävistä, usein sopimattomana pidetystä tyylistään, hän onnistuu yhdistämään sen Amerikan, ehkä koko maailman, historian yhteen arimmista aiheista: mustien orjuutus. Aivan viime vuosina tämän lajityypin elokuvat ovat olleet pinnalla. Vuoden 2011 The Help/Piiat, Django Unchained ja vuoden 2013 12 Years a Slave. Ehkä se johtuu siitä, että ihmiset viimein uskaltavat puhua tästä kipeästä aiheesta, nyt siis kun haavat ovat umpeutuneet. Ehkä se johtuu siitä, että tummaihoisten äänet alkavat vihdoin nousta merkittävemmäksi tai kyynisesti ajateltuna se johtuu siitä, että aiheesta on helppo tehdä koskettavia elokuvia. Siksi, olen enemmän kuin tyytyväinen, kuinka hyvin ohjaaja Quentin Tarantino onnistui Djangollaan. Hän nimittäin teki viisaasti - hän ei keskittynyt pelkästään orjuuden kurjuuden kuvaamiseen vaan lisäsi elokuvaan enemmän kerroksia ja elementtejä, lähinnä itselleen tyypillisiä sellaisia, kuten yliampuvat toimintakohtaukset tai päähenkilöiden oudot operaatiot, joiden tavoite on yleensä eri kuin lopputulos. Esimerkiksi Tarantinon edellisessä elokuvassa kyseessä oli operaatio Kino, jossa räjäytettiin elokuvateatteri. Djangossa vuorossa oli plantaasi.

      Django (Jamie Foxx) on orja Yhdysvaltojen eteläosissa 1800-luvun puolivälissä. Hänet vapauttaa entinen hammaslääkäri, nykyinen palkkion metsästäjä Tri. King Schultz (Christoph Waltz), joka tarvitsee Djangon apua kerätäkseen palkkion kolmesta Djangon entisestä orjuuttajasta. Tämän jälkeen hänelle selviää, että Djangolla on vaimo ja hän lupaa auttaa tätä pelastamaan Broomhilda (Kerry Washington) Calvin J. Candien (Leonardo DiCaprio) plantaasilta.

 "Django Unchained on vaikuttava, sortumatta liiallisuuksiin siitä tulee täydellinen pastissi spagettiwestern-genrelle"

      Tarantino ymmärtää elokuvan rakenteen. En kovin monesta elokuvasta ole sanonut, että "se piti minut liimattuna penkissäni läpi koko keston", mutta kaikki näkemäni Tarantinon elokuvat ovat olleet niin vangitsevia, että aika on kiitänyt ohi. Hänellä on taito pitää katsojat kiinnostuneina elokuvaan ja se on ehkä paras ominaisuus, mitä ohjaajalla voi olla. Tietenkään, en usko, että ketään ei voisi olla tykästymättä Tarantinon omintakeiseen tyyliin, kenenkään ei todellakaan tarvitse arvuutella onko elokuva hänen ohjaama vai ei. Tyyli on toimiva. Se on näyttävä olematta liian mauton ja Tarantino käyttää loistavasti hyväkseen omaa makuaan jolloin kokonaisuus on anteeksipyytelemätön. Yksi näyttelijä, jolla on mielestäni ollut aina täydellinen kyky vangita ohjaajan näkemys elokuvasta ja täydentää hänen visiotaan ja siten saada hänen näyttelemä hahmo sopimaan elokuvaan - Leonardo DiCaprio. Hän on täydellinen valinta sosiopaattisen orjan omistajan Calvin J. Candien rooliin. Se on niin teatraalisesti kirjoitettu, että kuka tahansa muu näyttelijä veisi hahmon kliseisen pahiksen rooliin, mutta ei DiCaprio, hän tekee siitä uskottavan ja luontevan, mielenkiintoisen. Hän ei myöskään paljasta kaikkia korttejaan heti vaan pitää katsojaa otteessaan pidemmän aikaa.

       Jamie Foxxilla on kuitenkin ehkä kaikkein vaativin rooli. Rooli, josta hän suoriutuu täysin niin hyvin kuin siitä on mahdollista suoritutua. Koska Tarantinon käsikirjoitus on niin voimakas, mikä on hyvä asia, on se näyttelijöille suuri haaste. Foxx saa Djangosta pääroolin. Sen olisi helppo hukkua monien näyttävien sivuroolien alle, mutta Foxx pitää pintansa ja pärjää DiCaprion, Waltzin ja Samuel L. Jacksonin vauhdissa. Vaatii taitoa ja kokemusta saada Djangon roolista niin samaistuttava, karismaattinen ja valovoimainen sekä uskottava. Lisäksi Foxx saa siihen paljon energiaa, mitä ei voi olla kuin hämmästelemättä. Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Christoph Waltz, joka todisti jo näyttelijänvoimansa Tarantinon edellisessä elokuvassa Kunniattomat Paskiaiset vuodelta 2009. Waltz onnistuu tuomaan King Schultziinsa sitä samaa energiaa ja valkokankaan hallitsemista kuin hänen Hans Landaansa. Kuitenkn tällä kertaa on kyse hyviksen roolista ja nämä henkilöt ovatkin ihan erilaisia, kiitos Waltzin.

     Django Unchained on vaikuttava, sortumatta liiallisuuksiin siitä tulee täydellinen pastissi spagettiwestern-genrelle ja se välittää tärkeän viestin siitä, että historia ei todellakaan saisi toistaa itseään. Ehkä Tarantinon upein elokuva tähän asti, on Djangossakin hänelle ominainen leimansa ja hyvä niin! Jos olisi sillä tuulella, että jaksaisi, niin voisi tietenkin valittaa stereotyyppisestä naisen asemasta tässä elokuvassa, johon Kerry Washingtonin Broomhilda on asetettu. Tälläinen "damsel in distress"-asetelma on jo nimittäin tai ainakin sen tulisi olla jo menneen talven lumia, mutta Tarantino saa tälläiset asiat anteeksiannettaviksi. Django Unchained saattaa olla ajoittain liian raaka, ainakin se oli sitä minulle, mutta loppujen lopuksi se on Tarantinon tyyli ja upea käsikirjoitus täynnä miellyttäviä henkilöhahmoja, etenkin Christoph Waltzin upeasti eloon herättämä Tri. King Schultz, joka tekee elokuvasta normaalia paremman ja erittäin mieleen jäävän.