Arvostelu: Endings, Beginnings

Daphne (Shailene Woodley) toipuu pitkän parisuhteensa päättymisestä kämppäilemällä sisarensa allastalossa. Hän yrittää elää seuraavat puoli vuotta yksin, mutta hyvin pian päätyy tutustumaan jopa kahteen eri mieheen (Jamie Dornan ja Sebastian Stan). Suhteet mutkistuvat, kun paljastuu, että miehet ovat keskenään hyviä ystäviä.

Endings, Beginnings on kolmas ohjaaja-kirjoittaja Drake Doremukselta näkemäni elokuva ja jotenkin tuntuu, että jo ensimmäisestä elokuvasta alkanut rakkauteni niihin vain syvenee elokuva elokuvalta, vaikka sen ei kuvittelisi olevan mahdollista. Hän tuntuu tekevän elokuvia kuin vain ja ainoastaan minulle. Hän on harvinaislaatuinen elokuvantekijä siinä mielessä, että hänen estetiikantajunsa, musiikkimakunsa, käsittelemänsä aiheet, hahmot tuntuvat kaikki omalla tapaansa hyvin geneerisiltä, mutta samalla uniikeilta. Ja tavallaan pidän siitä enemmän kuin että hän olisi jotain todella uutta ja ihmeellistä. Pidän siitä geneerisyyden ja uniikkiuden yhdistelmästä.

Hän kuvaa erittäin tunnistettavasti tietyn maailman ihmisiä. Kalifornialaisia pari-kolmekymppisiä ihmissuhdekoukeroissaan. Ja elokuvien visuaalinen maailma on sellaista Tumblr-henkistä kaliforniaestetiikkaa. Josta todella pidän, vaikka joku sitä kliseisenä ja kuluneena voisikin pitää.

Pidin siitä, miten tätä tarinaa kuvattiin. Hahmot leijuivat pehmeiden filttereiden sävyttämissä kuvissa ja haahuilivat elämissään kuin maailmassa ei olisi suurempia ongelmia kuin se, että puutarhajuhlissa loppuu booli kesken.

Elokuva on siis ehdottomasti eskapismia. Romanttista höttöä, johon on ihana paeta. Vaikka Doremus osaa kyllä kuvata rosoisuuttakin. Elokuva ei ole missään vaiheessa imelä tai siirappinen, kamera löytää näyttelijät tarkoista lähikuvista, joihin uskoo. Tietysti hienot näyttelijät auttavat asiaa.

Shailene Woodley on kyllä mielenkiintoinen läsnäolo valkokankaalla. En ehkä vielä ole nähnyt häneltä uraa määrittävää roolisuoritusta, mutta tuntuu, että hän koko ajan rakentaa tietään sitä kohti. Kokeilee repertuaariaan, testailee sitä. Hän ei näyttele näyttelemisen ilosta, vaan kaivaakseen esiin jotain aidompaa. 

Sebastian Stan on tässä elokuvassa aivan upea. Häntä toivoisi näkevän useamminkin tällaisissa hahmovetoisissa draamoissa, sillä hänessä on jotain sanoinkuvaamattoman magneettista karismaa, jonka avulla hänen ei tarvitse tehdä tai sanoa mitään. Hän voi seistä salaperäisenä huoneen nurkassa ja katsojan huomio vangittuu häneen kiinni silti. 

Ja Drake Doremuksen uraa tulen seuraamaan jatkossakin. Hänenlaisiaan ei oikein ole muita. Heitä, jotka tekisivät elokuvia minulle. Melankolista romantiikkaa.

Captain America: Civil War (Captain America: Civil War)

Ilmeisesti jenkkikäsikirjoittajat ovat siinä luulossa, että Lontoon ja Zürichin välillä on maksimissaan kymmenen minuutin välimatka - niin kätevän näpsäkästi tuossa tuokiossa hahmot vaihtavat kulissia. En muutenkaan pitänyt käsikirjoituksen systemaattisuudesta. Emily Van Campin esittämä Sharon Carter pitää hienon hautajaispuheen, joka päätyy olemaan ei hautajaispuhe ollenkaan vaan kuin preppauspuhe päähenkilön motivaation löytymiselle. Ja kuinka ollakaan Avengersit yllättää pahisten päätös hyökätäkin valtavan kokoiseen, biologisia aseita pursuavaan tutkintolaitokseen, eikä paikallisen kylän pahaiseen pikkupankkiin - I did not see that coming! Vaikka älykäs nainen. Alfre Woodard varmasti onkin, ei hän varmasti ole pystynyt laskelmoimaan Tony Starkin vessa-aikatauluja, niin että kuin sattumalta yllättää tämän tarjoten oman henkilökohtaisen tarinansa Starkin hahmon motivaation löytymiselle... Inhottava myös marmattaa aina samoista asioista, mutta on mielestäni myös hyvä huomata, että tässä on kymmenen supermiestä ja vain kaksi, maksimissaan kolme supernaista. En pitänyt elokuvan pääasiallisen tematiikan löytymisen miehisen egon pullistelusta ja vastakkainiskusta, kun Iron Man ja Captain America päättävät, yllätys, yllätys, vähän pullistella machoilun taidonnäyteillään.

Kaikesta huolimatta, rakastin taas tätä. Kukaan ei voi kieltää, etteikö Marvelin Cinematic Universe olisi vienyt supersankarielokuvia aivan uudelle tasolle. Se, että hahmoja on monta ja heidän välisiä suhteita mitataan puntarissa - ei ole yksinomaan pahikset ja hyvkset, vaan tässäkin hyvikset voi olla vastakkain ja sitten näille leffoille tunnusomainen huumori on piirteitä, jotka saavat toivomaan, että tästä otteesta ei luovuta koskaan.

Minulla ei ole paljon positiivista sanottavaa Raimin hämis-trilogiasta. Inhosin niitä leffoja, vaikka siistejä sarjis-leffoja olivatkin. Ne olivat mielestäni kuivia, tosikkoja, kankeita ja jo ennen niiden näkemistä tuntui kuin olisit nähnyt ne. Erityisesti inhosin Tobey Maguiren Peter Parkeria, joka oli niin myötähäpeää aiheuttava, epäsympaattinen ja välittömän antireaktion aiheuttava sankari. Siksi pidinkin ratkaisua tuoda MCU:hun oikeasti toimiva, mielenkiintoinen, sympaattinen, hauska hämis (Tom Hollandin loistavasti luotsaamana) ja siten kuin sinetöidä tämä uusi sarjakuvaelokuvaamisen aikakausi.

Enpä tosiaan olisi uskonut joskus sanovani, että Spider-Man oli eittämättä kivoin ja hauskin ja siistein hahmo leffassa, jossa niitä olisi täysi laidallinen tarjolla muitakin. Toivon tosissaan, että Tom Holland olisi näyttelijä, jonka nimen tulisimme kuulemaan yhä enemmän lähitulevaisuudessa, hänellä on karismaa vaikka muille jakaa. Mikä on vielä vaikuttavampaa, että mielestäni kaikki aina Scarlett Johanssoneista Elizabeth Olseneihin on niin loistavasti roolitettu. Uusi tulokas on myös Chadwick Boseman, erittäin lahjakas ja lupaava näyttelijä.

Captain American kolmosta on siteerattu kuin Avengers-leffojen kolmanneksi osaksi ja yksi hahmojen runway tämä kuin onkin. En tiedä onko näillä termeillä enää niin edes väliä. Kaikki limittyvät vähän toisiinsa yhden suuren Marvel-nimikkeen alla. Hienoimmaksi kohtaukseksi nousee mielestäni tämän leffan kliimaksi siellä lentokentällä, kun kaikki hahmot astuvat samalle pelikentälle ja ottavat voimistaan mittaa. Muistan ajatelleeni jo silloin Raimin hämistä läpi puskiessani, että olisipa kiva, kun nämä kaikki superit saataisiin samaan leffaan.

Dreams do come true.

#elokuvahaaste2016 (30. Sarjakuvaan perustuva elokuva)

...=)

Ricki and the Flash (Ricki and the Flash)

En tiedä, olenko puhunut tästä aikaisemmin. Mutta hyvän elokuvan katsottuani, erityisesti elokuvateatterissa, on mahdollista päästä eräänlaiseen hurmostilaan. Elokuvan jälkeinen tunnetila, jossa et ole vielä poistunut elokuvan maailmasta omaan todellisuuteesi. Elokuva vieläkin pyörii sinun mielessäsi. Tietyt vuorosanat, musiikki, merkitykselliset katseet - näiden hahmojen tarinat. Silloin omakin elämä maistuu rikkaammalta, tuntuu merkityksellisemmältä ja elämä on elämisen arvoista. Elän tätä tunnetta varten ja siksi palvon elokuvia, jotka mahdollistavat sen. Ricki and the Flash on yksi näistä elokuvista.

Meryl Streep on Ricki Randazzo, entisessä elämässään Linda Brummel, joka elää omaa vaatimatonta unelmaansa Los Angelesissa, jossa on jahdannut rokkarin uraa monta kymmentä vuotta - päätyen kuitenkin päivätöihin supermarketin kassalle. Kun hänen tyttärensä Julie (Mamie Gummer) yrittää itsemurhaa, on Rickin matkattava takaisin jättämänsä perheen luokse ja kohdattava menneisyytensä valinnat uudelleen.

Tämän olen ehdottomasti sanonut ennenkin, mutta tämä on niin minun tyylilajini! Rakastan ylikaiken sellaista draamaa, jossa omat päätöksensä tehnyt päähenkilö, joutuu kohtaamaan menneisyyden valinnat ja taakseen jättämät ihmiset, usein jonkun perhekohtaamisen muodossa. Eikä tämäkään leffa petä. Vielä kun tähän yhdistää kerroksellisen upeita rock-klassikoita Streepin ja enpä tiedä, vaikka Rick Springfieldin (!) luotsaamana, on kasassa melko kokonaisvaltainen elokuva, joka viihdyttää kauttaaltaan.

Eniten minut hurmasi dialogi, ennenkin nerokkuutensa todistaneen Diablo Codyn kynästä. Se on koruttoman kaunista. Joskus jopa harmittaa kun elokuvassa hahmot puhuvat niin laskelmoidun tarkasti ja analysoivasti, että sen oikein kuulee, että näytelmäkirjailija on nuo sanat näiden hahmojen suuhun asettanut. Tässä ei sitä vaaraa ole. Dialogi on lyhyttä ja pätkivää. Hahmot eivät saa joka kohtauksessa sanotuksi, mitä varmasti haluaisivat ja välillä sanovat asioita, joita eivät varmasti tarkoita. Tämä tekee vuoropuhelusta aidon. Ei kukaan oikeasti puhu suurilla monologeilla ja ei jokainen vuorosana ole mahdollista kehystää tauluksi. Oikeassa elämässä, etenkin tunteellisena ja väsyneenä sekä elämän koettelemana hetkessä, jonka ei ole nähnyt tulevan, ei vain keksi muuta sanottavaa, kun entinen aviomies tivaa sinulta, että miksi jätit perheesi, kuin; "eikö minulla voi olla kahta unelmaa?". Eikä muuta oikeastaan tarvitse sanoa.

Meryl Streep on mahdottoman syvällinen näyttelijä. Ja siten erittäin varma. Ikinä ei tarvitse pelätä, ettäkö hän jättäisi jälkeensä yksiulotteisen roolisuorituksen. Hänen roolinsa ovat aina monipuolisia, rikkaita, mielenkiintoisia sekä syvällisiä. Ja Mamie Gummer on siis Streepin tytär oikeassakin elämässä (eikös se nyt ole ilmiselvää?) ja näen kyllä äidin lahjojen vaikutteet tyttäressäkin, joskin näen myös syyn, miksi tytär ei äidinsä varjosta juuri koskaan varmaan tule nousemaan. Saa Gummer kuitenkin kohtauksensa ja siinä todistettua melko hyvin, mistä on näyttelijänä tehty. Sivuosasta voi bongata myös Anne Hathawayn aviomiehen Adam Shulmanin (jos Hollywood-gossip kiinnostaa vielä laajemmalti).

Jonathan Demme on mielenkiintoinen ohjaaja. Melkein vaikea uskoa, että sama mies ohjasi Uhrilampaat, Rachel Getting Married ja Ricki and the Flash. Pidin tosin kaikista, joten en valita. Jotain kertoo myös elokuvan tasosta, että minun tekee mieli katsoa se heti uudelleen. Minäkin tiedän asian jos toisenkin tavalliselle lähiöelämälle selkänsä kääntämisestä. Enkä osoita sormea suuntaan enkä toiseen. Ymmärrän loistavasti ihmisiä, jotka eivät muuta suunnittelekaan kuin kaunista taloansa valkoisen piha-aitansa takana ja mihin aikaan viedä lapset jalkapallotreeneihin maanantaina. Olen elänyt sellaista elämää ja siinä on viehtäyksensä. Olen myös elänyt elämää, jossa olen lähtenyt pois sellaisesta pysähtyneestä yhteiskunnasta, joka on pienen paikkakunnan pienet piirit. Olen elänyt suuressa kaupungissa ja tavallaan se on vielä yksinäisempää. Siksi onkin mielenkiintoista nähdä tälläisiä elokuvia ja verrata toisten ihmisten päätöksiä, mikä elämäntapa kullekin sopii ja minkälaisia uhrauksia he joutuvat sen eteen tekemään - kuten se on varmaan tuttua jokaiselle. Ei tästä elämästä ehjin nahoin ulos selvitä.

...=)

Captain America: The Return of the First Avenger (Captain America: The Winter Soldier)

> Captain America-elokuvat
>Avengers-elokuvat
Tähän alkuun täytyy todeta, että nyt ovat kyllä suomentajat yllittäneet itsensä. Miksi helvetissä on elokuvan suomennettu nimi vain toinen englanninkielinen nimi (The Return of the First Avenger)?
Captain America-elokuvien ensimmäinen osa - Captain America: The First Avenger oli tylsä. Mutta Captain America: The Winter Soldier on miltei täydellinen supersankarielokuva. Miljoona ja yksi kertaa parempi kuin edeltäjänsä. Tässä on nyt vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Mielenkiintoisia, jopa todella henkilökohtaisia henkilösuhteita. Tärkein ero The First Avengerin ja The Winter Soldierin välillä on, että tämä sijoittuu nykyaikaan. Tässä Captain American lähtökohdat on jo selvillä. Nyt on siis huomattavasti tilaa päästä heti vauhtiin. Tällä kertaa Captain America / Steve Rogers (Chris Evans) saa peräänsä mysteerisen Winter Soldierin, kun SHIELDIN hallinto on vaikeuksissa erilaisten salaliittojen puskiessa valtaan, ei Captain Americalla ole kovin monta keneen luottaa. Kaiken keskeltä hän löytää kuitenkin apua Avenger-kaveristaan Mustasta leskestä / Natasha Romanoffista (Scarlett Johansson), ehkä yllättävimmin, sillä Natashaan ei juuri voi luottaa, sillä hän on mestarivakooja ja psykologisen vaikuttamisen asiantuntija. He muodostavat kuitenkin aika kovan parivaljakon.

...=)

Captain America: The First Avenger (Captain America: The First Avenger)

>Captain America-elokuvat
>Avengers-elokuvat
Tylsä. Ja aika suuri pettymys, sillä supersankarielokuva, jos joku, ei koskaan saisi olla tylsä. Toki, tämä on Captain American elokuvien, Avengers/Marvel's Cinematic Universe-elokuvasarjasta, ensimmäinen osa. Joten aikaa menee vähän Captain American syntytarinan ja lähtöasetelman esittelemiseen. Mutta ehkä kyse on siitä, että tapahtumat sijoittuvat 40-luvulle tai jotain, mutta tämä on ehdottomasti huonoin Avengers-elokuva.