Arvostelu: Endings, Beginnings

Daphne (Shailene Woodley) toipuu pitkän parisuhteensa päättymisestä kämppäilemällä sisarensa allastalossa. Hän yrittää elää seuraavat puoli vuotta yksin, mutta hyvin pian päätyy tutustumaan jopa kahteen eri mieheen (Jamie Dornan ja Sebastian Stan). Suhteet mutkistuvat, kun paljastuu, että miehet ovat keskenään hyviä ystäviä.

Endings, Beginnings on kolmas ohjaaja-kirjoittaja Drake Doremukselta näkemäni elokuva ja jotenkin tuntuu, että jo ensimmäisestä elokuvasta alkanut rakkauteni niihin vain syvenee elokuva elokuvalta, vaikka sen ei kuvittelisi olevan mahdollista. Hän tuntuu tekevän elokuvia kuin vain ja ainoastaan minulle. Hän on harvinaislaatuinen elokuvantekijä siinä mielessä, että hänen estetiikantajunsa, musiikkimakunsa, käsittelemänsä aiheet, hahmot tuntuvat kaikki omalla tapaansa hyvin geneerisiltä, mutta samalla uniikeilta. Ja tavallaan pidän siitä enemmän kuin että hän olisi jotain todella uutta ja ihmeellistä. Pidän siitä geneerisyyden ja uniikkiuden yhdistelmästä.

Hän kuvaa erittäin tunnistettavasti tietyn maailman ihmisiä. Kalifornialaisia pari-kolmekymppisiä ihmissuhdekoukeroissaan. Ja elokuvien visuaalinen maailma on sellaista Tumblr-henkistä kaliforniaestetiikkaa. Josta todella pidän, vaikka joku sitä kliseisenä ja kuluneena voisikin pitää.

Pidin siitä, miten tätä tarinaa kuvattiin. Hahmot leijuivat pehmeiden filttereiden sävyttämissä kuvissa ja haahuilivat elämissään kuin maailmassa ei olisi suurempia ongelmia kuin se, että puutarhajuhlissa loppuu booli kesken.

Elokuva on siis ehdottomasti eskapismia. Romanttista höttöä, johon on ihana paeta. Vaikka Doremus osaa kyllä kuvata rosoisuuttakin. Elokuva ei ole missään vaiheessa imelä tai siirappinen, kamera löytää näyttelijät tarkoista lähikuvista, joihin uskoo. Tietysti hienot näyttelijät auttavat asiaa.

Shailene Woodley on kyllä mielenkiintoinen läsnäolo valkokankaalla. En ehkä vielä ole nähnyt häneltä uraa määrittävää roolisuoritusta, mutta tuntuu, että hän koko ajan rakentaa tietään sitä kohti. Kokeilee repertuaariaan, testailee sitä. Hän ei näyttele näyttelemisen ilosta, vaan kaivaakseen esiin jotain aidompaa. 

Sebastian Stan on tässä elokuvassa aivan upea. Häntä toivoisi näkevän useamminkin tällaisissa hahmovetoisissa draamoissa, sillä hänessä on jotain sanoinkuvaamattoman magneettista karismaa, jonka avulla hänen ei tarvitse tehdä tai sanoa mitään. Hän voi seistä salaperäisenä huoneen nurkassa ja katsojan huomio vangittuu häneen kiinni silti. 

Ja Drake Doremuksen uraa tulen seuraamaan jatkossakin. Hänenlaisiaan ei oikein ole muita. Heitä, jotka tekisivät elokuvia minulle. Melankolista romantiikkaa.

Big Little Lies, 1. tuotantokausi

HBO Nordic ei ole tähän asti houkutellut oikeastaan lainkaan. Game of Thrones oli oikeastaan ainoa sarja, minkä takia sen olisi voinut ottaa käyttöön, mutta niitäkin tulee YLEltä ihan kohtuudella ja muutenkin minulla jäi GoT toistaiseksi kesken - ainakin siihen asti, että pystyn katsomaan kaikki tuotantokaudet loppuun asti ja tiedän, että jatkoa ei tule. Mutta kun HBO Nordiciin tuli sekä Big Little Lies että FEUD: Bette and Joan, niin siinä vaiheessa minäkin tavallaan magneetin tavoin vetäydyin kohti tätä suoratoistopalvelua. Mikäpä siis parempi aika käyttää hyväksi heidän tarjoaman ilmainen ensimmäinen kuukausi...

Big Little Lies kertoo Monterrey -nimisen rantakaupungin perheistä. Useimmat heistä ovat rikkaita ja hyväosaisia. Heillä on pienet lapset samassa koulussa ja erityisesti lasten äidit muodostavat oman pienen yhteisönsä, johon mahtuu draamankaarta. Kun yhtä koulun lapsista kiusataan, kohdistuvat epäilyt tiettyyn lapseen, mikä aiheuttaa myös välirikon vanhempien välillä. Lopussa joku kuolee.

Ensinnäkin siis sarjan näyttelijäkaarti on täydellinen. Oscar-voittajat Reese Witherspoon ja Nicole Kidman sekä Shailene Woodley, Laura Dern (jotka ovat aiemmin näytelleet äitiä ja tytärtä), Alexander Skarsgard ja jopa Zoe Kravitz saatu samaan, nimekkääseen listaan tähtien tähtiä. Erityisesti Witherspoon ja Kidman vetävät parhaimmat roolit. En yhtään ihmettelisi, jos Emmy-ehdokkuuksia olisi tulevaisuudessa. Luultavasti Kidman ainakin saa jotain huomiota perheväkivallan uhrin roolistaan. Muutenkin tosi virkistävää, että sarjassa keskitytään nimenomaan näiden naisten elämään, näkökulmaan ja välisiin suhteisiin. En tiedä onko sen seuraus vai mikä, mutta pari sarjan miesnäyttelijää onkin sitten auttamattoman huonoja. En pitänyt Adam Scottin takertuvaisesta roolista, mutta huonoimman vedon tekee James Tupper (näyttelijä, josta en ole aikaisemmin kuullutkaan). Onpa pölkky näyttelijä, vailla minkäänlaista pelisilmää.

Big Little Lies on erittäin herkullinen murhamysteeri. Enemmänkään tämä ei kylläkään ole perinteinen rikosdekkari, vaan tässä pikemminkin vain käsitellään tarina, joka johtaa tälläiseen lopputulokseen. Pidin ehdottoman paljon sarjan tyylillisistä ratkaisuista. Ohjaaja Jean-Marc Vallee on ennenkin todistanut kykeneväisyytensä erittäin draamalliseen kerrontaan (Wild, Dallas Buyers Club) ja erityisesti ohjauksellinen jälki Big Little Liesissa on mahtavaa katsottavaa. Tyylillä leikitellään ja musiikkivalinnoilla kerätään katsojan huomiota. On oikeastaan vaikea kuvailla sarjan tyyliä sitä näkemättömälle. Välillä rakenne heittelehtii tulevan ja menneisyyden välillä ja unia ja fiktiivistä tapahtumakulkua heitellään kulkevan narraation päälle. Mieleen tulee musiikkivideo tai muotikuvaus. Ehkä tästä voisi vetää jotain päätöksiä myös sarjan teemoihin. Yksi hienoimmista kantavista teemoista oli mielestäni täydellisyyden tavoittelu. Etenkin se, miten näennäinen täydellisyys on niin haurasta. Kaikki sarjan hahmot tuntuvat peittelevän jotain ja kaikilla on omat arat heikkoutensa.

 

Toinen teema sarjassa on tietenkin perheväkivalta ja onhan se aika väkevästi esitettykin. Kidman vetää aika vereslihalla roolinsa ja paljastaa tälläisen naisen ja tämän psyykeen erittäin raa'asti. On mielenkiintoista nähdä tälläinen suhde ja miten sellaiseen on ajettu ja miten sellaisessa eletään. Kuinka ihminen on niin valmis selittelemään itselleen jopa konkreettista fyysistä väkivaltaa. Joku voisi käyttää hienoja psykologisia termejä kuten kognitiivinen dissonanssi. Eiköhän myös Skarsgard saane jotain ehdokkuuksia sekä fyysisestä että emotionaalisesti vaimoaan hyväksikäyttävän limanuljaskan roolistaan. Niin pistävästi hän tulkitsee tämän hahmon, jonka mielestäni Mindy Kaling summasi parhaiten:

Celeste in #BigLittleLies: I gave the boys cereal. Perry: WHY WASNT I THERE FOR CEREAL GIVING? YOU KNOW HOW MUCH I LOVE TO BE THERE FOR THAT

— Mindy Kaling (@mindykaling) 3. huhtikuuta 2017

Tälläisiä sarjoja ei ole oikeastaan nähty aikaisemmin. Sarjoja siis, jossa päästäisiin näin täsmällisesti katsomaan elämään monen naishahmon kautta. Siinä toisessa naisvetoisessa sarjassa, jota katson (FEUD: Bette and Joan) on hyvä sitaatti, jossa sanotaan, että kun naiset tekevät menestyksen (elokuvasta, sarjasta, mistä vain) sitä sanotaan onnenpotkuksi. Toivottavasti Big Little Liesin kaltaiset sarjat yhä pidemmälti vain raivaisivat tietä. Minä ainakin olen täällä katsomassa.

Myös Reese Witherspoon on hiljaa, mutta askel askeleelta tehnyt tietään yhdeksi nykyajan vaikuttavimmista hahmoista viihdeteollisuudessa. Hän on osoittanut älykkyytensä jo aikaisemmin tuottamalla muun muassa Wild ja Gone Girl- elokuvat. Sen lisäksi hän tuntuu aina vain paranevan näyttelijänä. Häntä on helppo aliarvioida, mutta nyt viimeistään otan hänet tosissaan.

 ...=)

Outolintu-sarja: Kapinallinen (Insurgent)

Outolintu-sarja: Kapinallinen valmistui vuonna 2015 ja on siis jatko-osa Divergent / Outolintu-elokuvalle, jossa Shailene Woodleyn esittämä Tris elää lähitulevaisuuden yhteiskunnassa, jossa on jäljellä niin sanotusti vain yksi kaupunki, jonka ihmiset on jaettu osioihin/lohkoihin, heidän käyttäytymisen ja persoonallisuuden mukaan. Tris sopii luonteeltaan moneen osioon ja siksi hänet luokitellaan Divergentiksi eli Outolinnuksi. Viisaiden osion johtaja Jeanine Matthews (Kate Winslet) kuitenkin pitää Outotlintuja vaarana kaupungin lohkottuneelle yhteiskuntajärjestelmälle ja haluaa edelleenkin tuhota kaikki Outolinnut. Paitsi tässä osassa Jeanine saa käsiinsä esi-isien laatiman salaperäisen laatikon. Jeanine uskoo, että laatikossa on viesti ja ratkaisu Divergenttien tuhoamiseen, joka tapauksessa laatikon voi avata vain henkilö, joka on jokaisen lohkon ruumillistuma, eli hänessä on osa jokaista osiota (viisasta, vaatimatonta, rehellistä, rohkeaa ja sopuisaa). Lisäksi Tris ja hänen poikaystävänsä Four (Theo James) löytävät lohkottomien leirin, joka onkin paljon järjestäytynempi kuin mitä ykkösosassa meille katsojille osoitettiin. Lohkottomien johtajaa esittää Naomi Watts ja lisäksi uutena tuttavuutena on sopuisien "johtaja" Octavia Spencerin näyttelemänä.

Nautin taas paljon tästä elokuvasta ja elokuvasarjasta. Ykkösosasta pidin vielä enemmän. Mielestäni on täysin tyhjä havainto, että tämä ei ole itsenäinen elokuva, että tästä jotain tajutakseen tulisi olla katsottuna ensimmäinen osa. Tietenkin! Jos menet katsomaan elokuvasarjan toista osaa, eikö se ole itsestään selvä, että ensimmäisestä osasta pitäisi jotain tietää. Koska elokuvasarja on trilogia, tulee tälle myös jatkoa, joten kaikki ei tässä osassa vielä selviä. Silti tämä on aivan mainiota viihdettä ja minun puolestani näitä elokuvia kelpaisi katsoa enemmänkin.

Outolinnussa on jotain punk-meininkiä. Siinä on vähän anarkismia ja sääntöjen rikkomista ja vapauden etsimistä, se tekee siitä coolin. Tiettyjä aukkoja juonessa oli ja elokuva vähän haki otettaan ja paikkaansa trilogian niin sanottuna väliosana ja aina ei ollut täysin selvää, mihin suuntaan oltiin menossa, mutta silti elokuva toimi hyvin. Jos jotain tarvitsisi kritisoida on se, että upea Octavia Spencer ei mielestäni saanut tarpeeksi ruutuaikaa, Shailene Woodley näytti aivan liian langanlaihalta ollakseen uskottava toimintasankari ja Kate Winslet, joka oli herkullisen paha ykkösosassa oli tässä kuin laimennettu versio.

Mutta kuten sanottu, tarjoaa hyvää viihdettä, uskoisin, että ainakin sarjan ystäville ja saa myös epätoivoisesti haluamaan jatkoa, jota onneksi on kai tulossa. Ei ihan niin mullistavaa, mitä ykkösosa oli. Nimittäin tämän kakkososan rakenne ei ihan ole niin selkeä. Mitä tarkoitan on, että paljon elokuvasta kuluu aikaa vain Trisin ja Fourin kävelyyn osiosta/leiristä toiseen ja paeten vihollisia. Pieni punaisen langan vahvistus olisi tarpeen. Jotkin hahmot jätetään vähän yksiulotteisiksi, mutta se saattaa johtua siitä, että jatkoa on tulossa. Joissain kohdin elokuva myös sortuu aikamoisiin toimintaelokuvakliseisiin, mutta se on ennalta-määrättyä, sillä kyseessä on, yllätys, yllätys toimintaelokuva! Pidän silti tästä tulevaisuuden maailmasta, jossa on tämä osiojärjestelmä ja nämä yhteiskunnalliset kysymykset. Pidän siitä, että nuori nainen on toimintaelokuvan pääosassa ja hän kasvaa kypsemmäksi ja vahvemmaksi myös henkisesti.

Tietysti Nälkäpeli-vertaus on oleellinen, sillä kyllä nämä elokuvat niin paljon toisiaan muistuttavat. Siinä, missä itse pidin Outolinnun ykkösosaa Nälkäpeliä viihdyttävämpänä, ei tämä toinen osa kyllä enää pärjää, mutta se johtuu vain siitä, että Nälkäpeli on niin hyvä elokuvasarja. Outolintu on hyvä kakkonen, pidän edelleenkin Outolinnun perusajatuksesta ja lähtökohdista enemmän kuin Nälkäpelin, mutta jos ajatellaan elokuvallista taidokkuutta, Nälkäpeli rökittää Outolinnun. Onneksi se ei haittaa, koska kuka näitä elokuvia katsoo sen takia, että niiden leikkaus, ohjaus tai käsikirjoitus olisi jotenkin Oscarin arvoista. Tämäkin elokuva toteuttaa tarkoituksensa viihteenä ja oivallisena nuoren naisen kasvutarinana sekä tulevaisuuden yhteiskuntaa pohtivana teoksena.

...=)

The Spectacular Now (The Spectacular Now)

En ole suuri coming-of-age-draamojen ystävä. Vaikka Shailene Woodley siinä ihan hyvin pärjääkin. Hän pärjäisi hyvin, näytellessään vaikka puhelinluettelo käsikirjoituksenaan. En ole koskaan oikein pitänyt Miles Tellerista. Jos sen sijaan pitää coming-of-age-draamoista ja Miles Tellerista, tässä on elokuvasi! Miksi minä katsoin tämän...?

Tähtiin kirjoitettu virhe (The Fault in Our Stars)

Tämä Hazelin ja Gusin rakkaustarina saattaa hyvinkin olla vuosituhannen koskettavin elokuva.

Jotain taianomaista tapahtuu, kun katsoo elokuvia kunnolla. Jotain taianomaista tapahtuu, kun katsoo elokuvia elokuvateatterista. Valot himmenevät, valkokangas laajenee, sinusta tulee yhtä salin kanssa ja hetkeksi olet irrallaan maailmasta - elät elokuvaa. Erityisesti elokuvakokemus on avartavaa, kun pätkä, jota olet katsomassa on yhtä hyvä kuin Tähtiin kirjoitettu virhe.

Hazel Grace Lancaster (Shailene Woodley) on teini-ikäinen tyttö, joka sairastaa syöpää. Tukiryhmässä hän tapaa syövästä selviytyneen Augustus Watersin (Ansel Elgort) ja he löytävät heti saman yhteyden. Niille, jotka eivät ole elokuvaa nähneet, saattaa tämä juoniseloste lyhyydessään olla aika mitään sanomaton, mutta ne, jotka ovat nähneet Tähtiin kirjoitetun virheen (,tai lukeneet kirjan) tietävät, että tarinan keksijä John Green on puhdas nero. Karttaessaan pois tyypillisyydestä, hän saavuttaa syvällisyyden, aitouden ja puhtaan tunteen. Tähtiin kirjoitettu virhe saattaisi olla vain yksi nyyhkyleffa monien joukossa, yksi coming-of-age-elokuva lisää, yksi teen-flick tuhansien joukkoon, mutta se tapa, millä tarina on aseteltu saattaa sen ulos kaikesta jo nähdystä ja lopputulokseksi jää ainutkertainen elokuvakokemus.

Monet ehkä sanovat, että menevät katsomaan elokuvaa vain sen tarinan sisällön vuoksi ja ehkä tyhmyyksissään tästä syystä karttavat pois Tähtiin kirjoitetun virheen luota. Tämä on virhe. Sillä tässä, sydäntäsärkevässä, uskomattoman realistisessa ja vaikuttavassa tarinassa, jos missä on syy todistaa se. Nimittäin sellaiset yksityiskohdat, kuten Hazelin omalaatuisuus, Hazelin ja Gusin rakkauden hitaasti syttyminen, kuolemaan aidosti ja pelottomasti suhtautuminen tekevät tarinasta niin hyvän. Mitä tarkoitan, että elokuva ei ole vain julistus optimistisuudesta. Se ei ole vain surullinen tarina syövästä. Se on niin paljon enemmän, sillä elokuvantekijöiden ja John Greenin älykäs päätös käsitellä nämä aiheet perinpohjaisesti pelastaa elokuvan jokapäiväisyydeltä. Tarina ei ole kuorrutettu. Tämän Hazel toteaa itsekin. Tämä on tarina tytöstä, joka ei ole kuin suoraan Voguen kansikuvasta ja pojasta, joka ei pidä koripallosta. Tämä on niin realistista, kuin elokuva saakin olla. Tämä ei ole tarina hullusta rakkaudesta ensi silmäyksellä. Tämä ei ole tarina sankaruudesta tai vaikeuksien voittamisesta. Ja siksi Tähtiin kirjoitettu virhe on elokuvana lähes täydellinen. Sopii kaikille ikäluokille ja kenelle tahansa.

Itkin kuin pieni vauva. Oli etenkin hienoa huomata koko elokuvayleisön muidenkin itkevän. Nyyhkytyksiä kuului sieltä täältä. Tiedän, että moni ei välitä tämänkaltaisesta itkupuhdistuksesta, mutta ei se haittaa. Ja nille, jotka tätä hakevat, en voi kuin suositella ja todellakin käskemään ottaa nessut mukaan. Minä itse, joka en yleensä itke kesken elokuvan, itkin useita kertoja pitkin elokuvan kulkua. Hazel ja Gus ovat niin samaistuttavia. He ovat ihmisiä kaikessa hyvässä. Ja siksi katsoja eläytyy niin vahvasti heidän koettelemuksiin. Se todella on epäreilua(, mitä heille tapahtuu). Joku saattaisi jopa kyseenalaistaa elokuvan laadun. Onko syöpä vain sitä varten, että terveet voi mennä elokuviin pariksi tunniksi ja raiskata oikeasti sairaat, vain tunteakseen olevansa elossa vähäksi aikaa? Mutta tämä elokuva ei ole, kuten sanottu, tarina keskeytyneestä rakkaudesta. Itse näen sen pikemminkin olevan universaali julistus elämästä ja kuolemasta, sen yksinkertaisuudesta monimutkaisuudessaan. Tämä tulee etenkin ilmi näiden nuorten suhtautumisesta kuolemaan. Kuinka terve ja ymmärrettävä se on. Kukaan ei pidä mitään puolustuspuheita minkään puolesta, vaan yksinkertaisesti he tuntevat asioita, he elävät. Tämä tulee ilmi siitä, että he pitävät esihautajaiset. Hieno kohtaus, yksi elokuvan surullisimpia, mutta samalla niin taidokas. Green on niin viisas, kun ymmärtää keskittää tarinan huomion elämän ja kuoleman suhteeseen. Määrään, laatuun, aikaan, unohdukseen, muistoihin, jopa rakkauteen. Tämä estää sen, että tarina ottaisi käänteekseen, sen, että jokin olisi kliseistä tai ennalta-arvattavaa tai imelää. Tämä on aitoa.

Ihmettelin, miksi minulla oli vaikeuksia alunperin samaistua Shailene Woodleyn näyttelemiseen, mutta sitten ymmärsin, kun elokuva alkoi saavuttaa kliimaksiaan, että Woodley on melkein jopa liian lahjakas näyttelemään rooliaan. Hän on siis todella hyvä! Hän keskittyy tekemään roolihenkilöstään mahdollisimman tavallista, jotta saisi sille vakaan, uskottavan pohjan ja tämän päälle hän rakentaa kohtaus kohtaukselta mestariluokkaisella tyylillä, syvällisen, moniulotteisen rakenteen, jotta hahmosta tulisi äärettömän aito. Ja tässä hän onnistuu. Jokainen ele, jokainen sana, jokainen katse on kuin suoraan oppikirjasta. Ainoana erona, että näin hyvää näyttelemistä ei voi opettaa. Hän ymmärtää teoksen alkuperäismateriaalin hienouden ja sen tapaan panostaa energiallaan näyttelemisessään siihen, että tekee hahmostaan normaalin. Tätä vasten on  siis helppo peilata hänen kohtalonsa mielettömyyttä. Jos kumpa kaikki näyttelijäsuoritukset olisivat yhtä elegantteja. Woodley on näyttelijänä hienointa laatua, sillä hän loistavasti tietoinen omasta kehostaan ja kasvoistaan ja täten hallitsee näyttelemistään. Hän ei vain heitä aineksia kasaan ja toivo parasta. Ei, hän on kuin viiden tähden mestari, joka asettelee jokaisen yksityiskohdan paikalleen, kuin hänen henkensä riippuisi siitä. Näyttelijänä hän on vahva, varma, tarkka, luova ja erittäin taitava jopa siihen pisteeseen asti, että minulla ei riitä taitoa kuvaamaan hänen taitoa.

Laura Dern on upeanpana kuin olen häntä nähnyt. Hän herättää hahmonsa henkiin ja saa siihen vahvaa, luontaista energiaa. Häneen on helppo samaistua ja hänen näyttelemistään on helppo lähestyä. Tämän sanottuani voin kuitenkin todeta, että olisi kuka tahansa sivuosaesittäjistä kuinka syvällisiä tahansa, ei heillä ole mitään mahdollisuutta erottua edukseen, kun Woodley tähdittää pääosassa. Ja näin tapahtuukin.

Elokuvan alkuosa saattaa tuntua vähän rajulta katseltavalta, mutta se juuri tekee tästä kokonaisuudesta mestariteoksen. Nimittäin sen arkailemattoman pelkistetty ote, mahdollistaa sen, että elokuva käsittelee niin voimakkaita tunteita, että olisi melkein mahdotonta sen olla muuttumatta yliampuvaksi - toisin sanoen Tähtiin kirjoitettu virhe saavuttaa mahdottoman. Toki siinä on elokuvallisia elementtejä, mutta ne toimivat sen puolesta ei sitä vastaan. Ja mitä voin sanoa? Elokuvan dialogi on päätähuimaavaa ja siitä lähinnä kiitos nerokkaalle John Greenille.

Divergent - Outolintu (Divergent)

Oman genrensä huippu, loistaa kirkkaasti kärjessä, puhtaan, raa'an timantin tavoin.

Yritin olla runollinen tuon ingressin kanssa, sillä kirjoitan nyt vähän puolihuolimattomasti arvosteluni tästä elokuvahelmestä, jonka näin elokuvateatterissa jo vähän aikaa sitten. Yritän nyt nostaa itseäni niskasta ja saada jotain aikaiseksi, nimittäin pidin elokuvasta - erittäin paljon. Kuten arvata saattaa olen suuri elokuvakritisismin ystävä, tulen siis jopa puolivahingossa nähneeni arvostelun jos toisenkin. Olin siis tietysti nähnyt arviot elokuvasta Divergent - Outolintu. Tämä "Nälkäpelin ja Twilightin perillinen" ja voin ihan paljastaa, että yleinen konsensus on se, että elokuva ei ole hyvä ja ei ainakaan yllä Nälkäpelin tasolle. Siksi Divergent oli todella positiivinen yllätys, ei ollenkaan huono, päinvastoin.
     Neil Burger ohjasi tämän Shailene Woodleyn tähdittämän sci-fi - toimintaelokuvan. Woodley tähditti aikaisemmin elokuvia kuten The Descendants ja The Spectacular Now, jälkimmäinen Miles Tellerin kanssa, joka esittää tässä elokuvassa hänen "section"-kaveriaan ja kilpailijaa. Woodley tähdittää myös toisen Divergent-vastanäyttelijänsä kanssa toista elokuvaa nimeltä The Fault in Our Stars, mikä on hämmentävää nimittäin siinä Ansel Elgort näyttelee Woodleyn rakkauden kohdetta kun Divergentissä hänen veljeään. Elokuva sijoittuu siis erilaiseen yhteiskuntaan, mitä tunnemme nykyään. Siinä yhteiskunta on jaettu sektoreihin; Abnegation, Amity, Candor, Erudite ja Dauntless. Woodleyn esittämä Beatrice on kasvanut Abnegation-sektorissa eli vaatimattomissa, kun hän täyttää 16-vuotta hän ottaa testin joka kertoo hänen sopivuutensa tiettyyn sektoriin, sen perusteella hän saa valita minkä sektorin valitsee, valinta on pysyvä. Beatricen testi kuitenkin nimeää hän Divergentiksi, eli hän sopisi sekä Abnegationiin, Dauntlesiin (mikä on ikään kuin rohkeat) ja Eruditeen (eli viisaat), testin pitäjä auttaa hänet salaa pois ja suojaa hänen tuloksensa Abnegationiksi. Valintatilaisuudessa Beatrice valitsee Dauntlesin ja kaikki näyttää menevän hyvin. Hänellä on rankka urakka selvitä Dauntlesien menossa ja ansaita asemansa rivien sisällä, mutta kaikki sujuu hyvin. Kuitenkin Eruditet ovat sitä mieltä, että heidän tulisi johtaa sektoreita Abnegationin sijaan ja he kehittävät seerumeita, jotka tehoavat Dauntleseihin, siten, että he ottavat käskyjä mutkitta vastaan. Tätä Eruditet valloittavat Abnegationit. Kuitenkaan seerumit eivät tehoa Divergentteihin, kuten Beatriceen ja hänen ihastukseen Fouriin (Theo James), joka on myös Dauntless ja Divergent, tietysti salaa. Eruditien johtajaa esittää todella täyteläisessä roolissa, suoraan sanottuna kaameana ämmänä, niin loistavasti Kate Winslet.

     Vain sci-fi elokuvat ansaitsevat näin täyden juoniselostuksen ja itse sellaisena, joka ei kauheasti sci-fistä välitä voin ihan suositelle Divergenttiä kaikille, ei vain sci-fi-ystäville. Kyllä, elokuva on suuresti virheellinen. Käsikirjoitus on täynnä turhia asioita ja naurettavia oletuksia esim. päällemäisenä, miksi onkin juuri niin, että seerumi ei tehoa divergentteihin, aika osuvaa juonen kannalta, eikö? Kuitenkin tämä on vain yksi monista virheistä. Ja minä sanon tähän, että so what? What ever. Elokuvan niin kick-ass, että ei v*ttu kiinnosta! Ensinnäkin pidän ihan älyttömästi siitä, että päähenkilö on kovis nainen ja myös siitä, että pahis on nainen. Molemmat näyttelijät suoriutuvat kunnialla tehtävästään. Toki, Nälkäpeli on täydellisempi elokuva, paperilla. Kuitenkin itse ihastuin Divergentin maailmaan ja tunnelmaan ja pidin juonen käänteistä, osaa en nähnyt tulevan ollenkaan. Siksi uskallankin sanoa, että Divergent on parempi kuin Nälkäpeli, ehkei Twilightia kannata edes verrata. Nälkäpeli on hieno elokuva saavuttamaan sen olotilan, minkä se antaakin katsojalle, mutta ongelma on se, että minä en pidä siitä tunnelmasta. Joka kerta vatsani sattuu ja voin pahoin kun vain ajatttelenkin tätä yhteiskuntaa. Divergent on toista maata. Siinä lähtöasetelma on paljon mielikuvituksellisempi, elokuvallisempi, kyllä epäuskottavampikin, ihan sama. Elokuvan jälkeen tulee myös sellainen olo, että haluaa näyttää taitonsa ja kykynsä, haluaa olla yhtä kovis. Tämä on minusta olennaista tälle lajityypille, miksi täytyy tehdä sci-fistä draamaa?

"Divergent on parempi kuin Nälkäpeli"

    Koska olen aina kokenut itseni jokseenkin kapinalliseksi ehkä kylläkin hiljaiseksi anarkisitksi, mutta kuitenkin, on tämä elokuva siis erittäin hyvä meidän kaltaisillemme; siinä noustaan vastarintaan ja ajetaan omia arvoja; haluamme olla sekä viisaita, että rohkeita, että vaatimattomia, että rauhallisia, että totuudellisia.

...=)