Tiedän, yllätyin itsekin, kun löysin itseni katsomasta 50 Shades of Grey-elokuvaa. En ollut enkä ole lukenut kirjaa, johon elokuva perustuu. Ehkä on parempi niin, sillä elokuvankin katsominen oli hieman liikaa allekirjoittaneelle, mutta ei ehkä niistä syistä, joista saattaisi odottaa.
Christian Grey (Jamie Dornan) on rikas, salaperäinen, komea liikemies, jonka maailmaan nuori, sinisilmäinen hiirulainen Anastasia Steele (Dakota Fanning) saapuu, kun hän haastattelee tätä yliopistonsa opiskelijalehteen. Pian Christianin ja Anastasian välille kehittyy "romanttinen" suhde, jonka Anastasia haluaisi olevan jotain muuta kuin sellaisen, jollaiseksi hän tajuaa sen muodostuvan.
Elokuvan aloituskohtaus on hieno. Harvoin pääsen kehumaan aloitustekstejä, mutta ne olivat tämän leffan tapauksessa toteutettu tyylillä. Liidämme Seattlen pilvenpiirtäjien yllä ja kuulemme tunnelmallisen musiikin ensisävelet iskevän lujaa korviimme. Tämä onkin sitten elokuvan ainoa onnistunut kohtaus. Loppu elokuvaa on niin laimeaa, vellovaa massaa, että en tiedä mitenpäin itsensä pitäisi asettaa selvitäkseen läpi vain kahden tunnin kestosta, joka kuitenkin tuntuu ikuisuudelta. Ja ottaen huomioon elokuvan aihemateriaalin, olisin odottanut jotain paljon enemmän eksplisiittisempää. Hitot, perusjakso vaikka
Game of Thrones-sarjaa on pahempi kuin "vuoden kohistuin elokuva".
Ei niin, että jotenkin etsisin elokuviltani häiritseväksi yltyvää rivoutta, mutta kun on elokuva / tarina kuten 50 Shades of Grey, jonka koko painoarvo makaa sen epätavanomaisessa asetelmassa, jota perus-Hollywood-hömpässä ei voisi odottaa, käykin se toimimaan elokuvaa vastaan kuin sen puolesta. Nimittäin kaikista virheistään suurin, on pääparin suhteen fundamentalistinen perusta.
No niin, en ehkä usko tätä, mutta lähden nyt analysoimaan 50 Shades of Grey-elokuvan juonen toimivuutta vaihe vaiheelta. Nimittäin meille tehdään alusta asti selväksi, että Christian ei etsi suhteeltaan perusromantiikkaa. Hän ei ole perusjamppa naapurista, joka veisi kauniin tytön leffaan ja toisi tälle kukkapuskan hääpäivänä, tyyliin. Sitten käytämme ison osan elokuvasta todistaen päinvastaista. Kenen mielestä se ei muka ole romanttista, jos poikaystävä lentää monta sataa kilometriä vain nähdäkseen sinut, viettää päivän kanssasi, vieden sinut maisemalennolle ja vielä ostaa sinulle auton, kun on kuullut sinun valittavan omastasi...? Sitten tällä Anastasialla on vielä pokkaa rueta ruikuttamaan, että "miksi sinä et muutu, miksi sinä et muutu vuokseni?"
Tämän Anastasia-hahmon epäuskottavuutta ja ärsyttävyyttä ei edesauta se, että rooliin on palkattu täysin surkea Dakota Johnson. Hän turvautuu näyttelemisessään mitä vanhanaikaisimpiin maneereihin ja tekee roolisuorituksestaan puisen ja ällöttävän. Jamie Dornanilla ei ole roolinsa kanssa hirveästi tehtävää. Hän vain tuijottaa intensiivisesti ja puhuu auktoritäärisen monotonisella äänellä.
Elokuvallisesti tässä ei myöskään ole hirveästi kehuttavaa. Jatkuvasti taustalla pauhaavien pop-biisien tarkoituksena on kai muistuttaa katsojalle, että heidän puolella tässä ollaan, vaikka ei mitään sen provokaatiivisempaa tässä tapahdukaan. On suorastaan surkuhupaisaa kuvitella, että joku joutuu venyttämään tätä hädin tuskin kahden tunnin kestoa sietävää elokuvaa vielä kahdeksi muuksi elokuvaksi. Mistä ihmeessä ne muka kertovat? Kaikki oleellinen tästä tarinasta on saatu tietää ensimmäisen puolen tunnin aikana ensimmäisestä elokuvasta. Jatko-osia varten elokuva tutustuttaakin varmaan joukon turhia ja ensimmäisen osan kannalta yhdentekeviksi ja irrationaalisiksi jääviä hahmoja, joiden olemassaoloa jää katsojan tuskastuneena vain ihmettelemään.
Vielä yksi valituksenaihe meikäläiseltä löytyy. Koska minä odotin joutuvani katsomaan jotain silmiäraastavaa, suorastaan noloksi ja sairaaksi yltyvää graafisuutta. Koenkin sen oudoksi, että elokuva on kuitenkin ottanut kantaakseen BDSM-lipun ja sen, että kyseessä olisi kuitenkin monille ihmisille tärkeä asia, josta pitäisi pystyä avoimemmin puhumaan. Sillä en ole täysin varma haluaako elokuva katsojan pitävän sitä täysin tavallisena fetissinä vai jotain, minkä luota karttaa pois? Eli siltäkin osa-alueelta, joka elokuvan perimmäisen tarkoituksen toteutuakseen pitäisi toimia, jää oudon suureksi kysymysmerkiksi. Siitäkin syystä, että lupauksistaan huolimatta, elokuva on korkeintaan vain vähän rajumpi Hollywood-hömppä.
Tämä rajuus kuitenkin. Itsellä ei välttämättä olisi pokkaa lainata kirjoja kirjastosta tai nähdä elokuvaa elokuvateatterissa. Ja pelkäänpä, että elokuva, jonka pitäisi toimia täysin vastakohtana, se toimii vain edesauttamaan tätä nimenomaista ilmiötä. Itselle on tämän arvostelunkin kirjoittaminen sanoinkuvaamattoman outoa, puhumattakaan, että joutuisin katsomaan tämän elokuvan esimerkiksi seurassa. Siksi on surullista ja paradoksaalista, että elokuva, joka tälläisen ilmiön voi synnyttää, ei sisällytä itseensä mitään viestiä sen hyväksyttävyydestä, esimerkiksi. En kuitenkaan koskaan tule unohtamaan sitä tapausta, jonka koin elokuvateatterissa, kun tämä elokuva siellä vielä pyöri.
Nimittäin olin käynyt keskellä päivää elokuvissa katsomassa muistaakseni
Whiplash-elokuvaa. Olin unohtanut puhelimeni elokuvateatteriin ja tulin hakemaan sitä salista, jonne olin sen jättänyt. Salissa oli juuri loppumassa
Wild - Villi vaellus, jonka jälkeen pääsisin saliin hakemaan sitä puhelinta. Siinä ulkopuolella kun odottelin, oli toisessa salissa alkamassa, mikäs muukaan, kuin 50 Shades of Grey-elokuvan näytös. Salin ovella vahtimies huusi elokuvan nimen ja sinne menevät ihmiset kerääntyivät oven eteen jonoon. En ollut uskoa silmiäni, kun jonon perälle asteli varmasti yli 80-vuotias mummeli, joka imeskeli koko sielunsa voimin tikkaria! Eli jos ei elokuva itsessään pysty tekemään sitä, mitä ennakkoluuloton, rohkea vanha nainen, niin en sitten paljon kunniaa kyseiselle elokuvalle pysty antamaan. ...ja kyllä, sain myös puhelimeni lopulta pois sieltä toisesta salista...
...=)
