Arvostelu: The Batman

Kaverit vetivät perässään leffaan. Siinä vaiheessa, kun kuulin, että tällaiseen tusinatuotteeseen jätetty leikkaushuoneessa peräti kolmen tunnin kesto, meinasin jo kääntyä teatterisalin ovelta pois. Pettymykseni oli vielä moninkertainen, kun tajusin elokuvan aikana, että samaa vanhaa lepakkomiehen syntytarinaa tässä taas, jälleen kerran, meille selitetään juurta jaksaen. 

Niin syväksi kuin antipatiani Marvelin elokuvauniversumia kohtaan onkin kasvanut, yhdestä asiasta heille on annettava kunniaa; he sentään tekevät jo muunkinlaisia tarinoita kuin näitä ainaisia supersankareiden syntytarinoita. 

Omien laskujeni mukaan viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana tämä sama Batmanin syntytarina on filmattu jo 10 kertaa. Hahmoa on esittänyt Michael Keaton (2 leffaa), Val Kilmer (1), George Clooney (1), Christian Bale (3), Ben Affleck (2) ja nyt vielä Robert Pattinson. Enkä laskenut tähän mukaan edes mitään Suicide Squadeja (missä Batman myös esiintyy) tai Lego Batmaneja.

Jos supersankarileffat eivät ole tarpeeksi puuduttavia, kaavamaisia, luovuuden puutteesta kärsiviä, mielikuvituksettomia massatuotteita, kerta kaikkisesti palaa päreet, kun ei vaan jaksa enää katsoa miljoonatta kertaa, kun Batman ja kissanainen tapaavat ja tutustuvat. Tai kun se arvuuttelija ja/tai pingviini kerta kerran jälkeen esitellään Gothamin uutena pahiksena. 

The Batman ei edes tee tätä erityisen innovatiivisesti. Arvostan ohjaaja Matt Reevesin yritystä tehdä tässä jotain uutta. Hän on lähtenyt dekkarigenren suuntaan ja kuvaa sateista Gothamia kuin 40-luvun noir-elokuvaa. Valitettavasti kliseistä supersankarigenren leffaa ei vaan saa elävöitettyä vielä kliseisemmän dekkarigenren tai kliseisistä kliseisimmän film noir-genren avulla. Päin vastoin, lopputulos on puinen, pompöösi. 

Joka kohtauksessa kamera etsi täydellistä, ah-niin-tunnelmallista kuvakulmaa minuuttikausien ajan, joten katsoja vielä sen lisäksi, että tiesi ennalta-arvattavuuden takia täsmälleen mitä tulee tapahtumaan, tylsistyi kahta kauheammin, kun sinne päästäkseen, piti tarpoa tällaisessa tekotaiteellisessa suossa. Ulkoisen eheyden eteen uhrattiin leffan imun lisäksi myös uskottavuus. Jotta kuva säilyi tummanpuhuvana ja goottilaisena, myös kohtaukset, jotka sijoittuivat esimerkiksi sairaalaan tai rikostutkintapaikalle, oltiin valaistu niin mahdottoman pimeästi, että melkein tyrähdin nauruun leffateatterissa, kun rikostutkijat räpsivät todistevalokuvia pilkkopimeässä - sen sijaan, että joku olisi vain napsauttanut valot - herran jumala - päälle.

Enkä nyt ala edes erittelemään juonen aukkoisuutta - sen toisaalta annan anteeksi, sillä se taitaa niin vahvasti jo kuulua genren piirteisiin. Supersankarielokuvalta ei voine odottaa samaa loogisuutta, mitä oikealta elokuvalta.

Vaikka pidänkin sitä tolkuttoman naurettavana, että jälleen on löydetty uusi Batman - minusta oltaisiin pärjätty ilmankin, se on kuitenkin sanottava, että pidin ihan mahdottomasti Pattinsonin tulkinnasta. Ehdottomasti hyppäsi minun tätä hahmoa esittäneiden näyttelijöiden kärkikahinoihin. Jotenkin Pattinson sai jopa maskinsa takaa, pelkillä silmillään, ilmaistua paljon tunnetta läpi. Mutta se Batmanin esittäminen nyt tietysti on aina vähän kankeaa, koska hahmolla on omat tylsät maneerinsa. Siksi eniten ehkä pidinkin hänen Bruce Waynestaan. 

Hän ei tietysti ulkoisesti näytä siltä samalta playboylta, mitä edeltäjänsä, mutta juuri siksi häntä jäikin seuraamaan kiinnostuneempana. Hän ei tuntunut olleen kiinnostunut Waynen tyypillisestä macho-miehen roolista, vaan jäi tutkimaan hahmon syvempiä psykologisia kerroksia. Millainen mies oikeasti niinkin traumaattisen lapsuuden kokeneesta kasvaisi? Tähän kysymykseen Pattinson tarjoaa uskottavimman tulkinnan. Olisin ihan hyvin voinut katsoa leffan, josta olisi otettu kaikki nämä batman-osuudet pois ja keskitytty vain mieheen lepakkomiehen takana. Pattinsonin tulkinta herätti kiinnostuksen sellaiseen, että vielä joku päivä saisimme Batman-filmatisoinnin, jossa "batman" olisikin vain Bruce Waynen mielensisäinen coping-mekanismi, siis täysin mielikuvitusta, pakoa todellisuudelta. Sellaista tulkintaa olisi hyytävää seurata. 

Muista näyttelijöistä en sitten välittänytkään. Olen umpikyllästynyt Paul Danoon. Vielä kyllästyneempi olen siihen, että hänet roolitetaan aina samanlaiseen hyypiörooliin. Kun hän astuu valkokankaalle, tietää jo mitä on luvassa. Mutta yllätys, yllätys, vieläkin pahempi yhden roolin vanki Jeffrey Wright on myös löydetty samaan elokuvaan. John Turturro esittää elokuvan pääpahista sujuvasti, mutta yllätyksettömästi. Andy Serkisiä en uskonut Aflredina sekuntiakaan, täysin väärä mies rooliin. Colin Farrell on niin vahvasti meikattu, ettei meinaa tunnistaa, mutta jostain syystä jätetty täysin tapetiksi taustalle. Ehdottomasti surkeimman pohjanoteerauksen tekee Zoe Kravitz, joka on aikaisemminkin osoittanut täyden kyvyttömyytensä näyttää vähänkään kiinnostuneelta. Hänen kissanaisensa on surkuhupaisa vastaankävelijä - kirjaimellisesti, mitä ihmettä Kravitz oikein ajatteli kävellessään noin hullunkurisesti? Kuvitteliko sen oikeasti näyttävän jotenkin kissamaiselta?

Hoh hoijakkaa, eipä olisi tullut itse tätä yksinäni katseltua. Mutta huoli pois kaikille supersankaritoimintahöttöfaneille - kaikki tyypilliset kohtaukset takaa-ajoineen kaikkineen on ympätty tähänkin. Mitään varsinaisesti uutta ei ole lähdetty toikkaroimaan, tehty samaa, vanhaa, turvallista huttua - hieman uusilla mausteilla ja kenties uudessa pakkauksessa.

Big Little Lies, 1. tuotantokausi

HBO Nordic ei ole tähän asti houkutellut oikeastaan lainkaan. Game of Thrones oli oikeastaan ainoa sarja, minkä takia sen olisi voinut ottaa käyttöön, mutta niitäkin tulee YLEltä ihan kohtuudella ja muutenkin minulla jäi GoT toistaiseksi kesken - ainakin siihen asti, että pystyn katsomaan kaikki tuotantokaudet loppuun asti ja tiedän, että jatkoa ei tule. Mutta kun HBO Nordiciin tuli sekä Big Little Lies että FEUD: Bette and Joan, niin siinä vaiheessa minäkin tavallaan magneetin tavoin vetäydyin kohti tätä suoratoistopalvelua. Mikäpä siis parempi aika käyttää hyväksi heidän tarjoaman ilmainen ensimmäinen kuukausi...

Big Little Lies kertoo Monterrey -nimisen rantakaupungin perheistä. Useimmat heistä ovat rikkaita ja hyväosaisia. Heillä on pienet lapset samassa koulussa ja erityisesti lasten äidit muodostavat oman pienen yhteisönsä, johon mahtuu draamankaarta. Kun yhtä koulun lapsista kiusataan, kohdistuvat epäilyt tiettyyn lapseen, mikä aiheuttaa myös välirikon vanhempien välillä. Lopussa joku kuolee.

Ensinnäkin siis sarjan näyttelijäkaarti on täydellinen. Oscar-voittajat Reese Witherspoon ja Nicole Kidman sekä Shailene Woodley, Laura Dern (jotka ovat aiemmin näytelleet äitiä ja tytärtä), Alexander Skarsgard ja jopa Zoe Kravitz saatu samaan, nimekkääseen listaan tähtien tähtiä. Erityisesti Witherspoon ja Kidman vetävät parhaimmat roolit. En yhtään ihmettelisi, jos Emmy-ehdokkuuksia olisi tulevaisuudessa. Luultavasti Kidman ainakin saa jotain huomiota perheväkivallan uhrin roolistaan. Muutenkin tosi virkistävää, että sarjassa keskitytään nimenomaan näiden naisten elämään, näkökulmaan ja välisiin suhteisiin. En tiedä onko sen seuraus vai mikä, mutta pari sarjan miesnäyttelijää onkin sitten auttamattoman huonoja. En pitänyt Adam Scottin takertuvaisesta roolista, mutta huonoimman vedon tekee James Tupper (näyttelijä, josta en ole aikaisemmin kuullutkaan). Onpa pölkky näyttelijä, vailla minkäänlaista pelisilmää.

Big Little Lies on erittäin herkullinen murhamysteeri. Enemmänkään tämä ei kylläkään ole perinteinen rikosdekkari, vaan tässä pikemminkin vain käsitellään tarina, joka johtaa tälläiseen lopputulokseen. Pidin ehdottoman paljon sarjan tyylillisistä ratkaisuista. Ohjaaja Jean-Marc Vallee on ennenkin todistanut kykeneväisyytensä erittäin draamalliseen kerrontaan (Wild, Dallas Buyers Club) ja erityisesti ohjauksellinen jälki Big Little Liesissa on mahtavaa katsottavaa. Tyylillä leikitellään ja musiikkivalinnoilla kerätään katsojan huomiota. On oikeastaan vaikea kuvailla sarjan tyyliä sitä näkemättömälle. Välillä rakenne heittelehtii tulevan ja menneisyyden välillä ja unia ja fiktiivistä tapahtumakulkua heitellään kulkevan narraation päälle. Mieleen tulee musiikkivideo tai muotikuvaus. Ehkä tästä voisi vetää jotain päätöksiä myös sarjan teemoihin. Yksi hienoimmista kantavista teemoista oli mielestäni täydellisyyden tavoittelu. Etenkin se, miten näennäinen täydellisyys on niin haurasta. Kaikki sarjan hahmot tuntuvat peittelevän jotain ja kaikilla on omat arat heikkoutensa.

 

Toinen teema sarjassa on tietenkin perheväkivalta ja onhan se aika väkevästi esitettykin. Kidman vetää aika vereslihalla roolinsa ja paljastaa tälläisen naisen ja tämän psyykeen erittäin raa'asti. On mielenkiintoista nähdä tälläinen suhde ja miten sellaiseen on ajettu ja miten sellaisessa eletään. Kuinka ihminen on niin valmis selittelemään itselleen jopa konkreettista fyysistä väkivaltaa. Joku voisi käyttää hienoja psykologisia termejä kuten kognitiivinen dissonanssi. Eiköhän myös Skarsgard saane jotain ehdokkuuksia sekä fyysisestä että emotionaalisesti vaimoaan hyväksikäyttävän limanuljaskan roolistaan. Niin pistävästi hän tulkitsee tämän hahmon, jonka mielestäni Mindy Kaling summasi parhaiten:

Celeste in #BigLittleLies: I gave the boys cereal. Perry: WHY WASNT I THERE FOR CEREAL GIVING? YOU KNOW HOW MUCH I LOVE TO BE THERE FOR THAT

— Mindy Kaling (@mindykaling) 3. huhtikuuta 2017

Tälläisiä sarjoja ei ole oikeastaan nähty aikaisemmin. Sarjoja siis, jossa päästäisiin näin täsmällisesti katsomaan elämään monen naishahmon kautta. Siinä toisessa naisvetoisessa sarjassa, jota katson (FEUD: Bette and Joan) on hyvä sitaatti, jossa sanotaan, että kun naiset tekevät menestyksen (elokuvasta, sarjasta, mistä vain) sitä sanotaan onnenpotkuksi. Toivottavasti Big Little Liesin kaltaiset sarjat yhä pidemmälti vain raivaisivat tietä. Minä ainakin olen täällä katsomassa.

Myös Reese Witherspoon on hiljaa, mutta askel askeleelta tehnyt tietään yhdeksi nykyajan vaikuttavimmista hahmoista viihdeteollisuudessa. Hän on osoittanut älykkyytensä jo aikaisemmin tuottamalla muun muassa Wild ja Gone Girl- elokuvat. Sen lisäksi hän tuntuu aina vain paranevan näyttelijänä. Häntä on helppo aliarvioida, mutta nyt viimeistään otan hänet tosissaan.

 ...=)

Mad Max: Fury Road (Mad Max: Fury Road)

Forbes-lehden elokuvakriitikko Scott Mendelson sanoi: "Fury Road on merkittävä ja loistava elokuva, ei vain yksi aikamme parhaista toimintaelokuvista, vaan myös upea ja ajankohtainen filmi. Piste". "Miller [elokuvan ohjaaja] on muistuttanut meitä, että blockbustereilla (suuren budjetin elokuvat) on mahdollisuus olla taidetta", New York Times -lehti julisti. The Daily Telegraph antoi elokuvalle täydet viisi tähteä. Sekä Metacritic, että Rotten Tomatoes elokuva-arvostelusivustot listaavat tämän yhdeksi parhaimmista toimintaelokuvista, joita on koskaan tehty. Joku jopa ehdottaa tätä parhaan elokuvan Oscar-palkinnon saajaksi. Ja minä hölmö menin tähän lankaan. Luulin, että saisin jotain muuta silmieni eteen, kuin kaksi tuntia takaa-ajoa pölyisellä aavikolla.

Oikeasti. Elouva on vain yksi, pitkä, hemmetin takaa-ajo. Siinä vaiheessa kun puolivälissä käännytäänkin takaisin sinne, mistä oli niin pirun kiire pois, menetti tämä katsoja kärsivällisyytensä. Elouva on aivan liian kliimaksinen, kun koko ajan pitäisi olla jännittämässä, että nyttekö takaa-ajo päättyy ja sankarit saadaan kiinni. Lisäksi ohjaaja George Millerin ilmeisesti tavaramerkki tyyli, jossa hänen luoma elokuvallinen maailmansa on eksentrinen, hullu ja ylitseampuva, on mielestäni lapsellista ja katsottavana liian vaivaannuttavaa, kun koko ajan täytyy miettiä, että mikäs juttu tämä nyt on? Ilmeisesti elokuvan hahmot haluavat kuolla kromin päällysteisinä ja päästä valhallaan?? What?

Charlize Theron oli ihan hyvä (ja kyllä, "ihan hyvä" on suurin kehu, jonka pystyn hälle tällä kertaa antamaan, sillä muuta hän ei ole) valinta kovaksi ja vahvaksi sotajohtajaksi, vaikka en erityisemmin hänen hahmostaan pitänytkään. Elokuvan pahis, Immortan Joe on hyvä pahis. Hän on pelottava ja hieman hullu eli saa aikaa juuri oikean vaikutelman. Muuten elokuvan hahmot ovat täysin jostain 101 tapaa olla idiotti-kirjasta eikä elokuvan päähenkilö Tom Hardykaan avaa suutansa kuin tyyliin vasta miltei elokuvan lopussa!

Olen suuttunut. Tämän on huono elokuva. Ei siinä mitään, että elokuva on huono, mutta tämä on myös ihan kamalaa toimintaviihdettä. Yleensä toimintapläjäykset ovat huonoja ja tyhmiä, älyvapaita elokuvia, mutta tämä ei käy edes sellaisesta. Olisi pitänyt kuunnella vaistoani ja pysyä kaukana tästä tekopyhästä "hyvästä elokuvasta". Murr....

...=)