...elokuvista, sarjoista ja vähän muustakin

Näytetään tekstit, joissa on tunniste Paul Dano. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Paul Dano. Näytä kaikki tekstit

Arvostelu: The Batman

Kaverit vetivät perässään leffaan. Siinä vaiheessa, kun kuulin, että tällaiseen tusinatuotteeseen jätetty leikkaushuoneessa peräti kolmen tunnin kesto, meinasin jo kääntyä teatterisalin ovelta pois. Pettymykseni oli vielä moninkertainen, kun tajusin elokuvan aikana, että samaa vanhaa lepakkomiehen syntytarinaa tässä taas, jälleen kerran, meille selitetään juurta jaksaen. 

Niin syväksi kuin antipatiani Marvelin elokuvauniversumia kohtaan onkin kasvanut, yhdestä asiasta heille on annettava kunniaa; he sentään tekevät jo muunkinlaisia tarinoita kuin näitä ainaisia supersankareiden syntytarinoita. 

Omien laskujeni mukaan viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana tämä sama Batmanin syntytarina on filmattu jo 10 kertaa. Hahmoa on esittänyt Michael Keaton (2 leffaa), Val Kilmer (1), George Clooney (1), Christian Bale (3), Ben Affleck (2) ja nyt vielä Robert Pattinson. Enkä laskenut tähän mukaan edes mitään Suicide Squadeja (missä Batman myös esiintyy) tai Lego Batmaneja.

Jos supersankarileffat eivät ole tarpeeksi puuduttavia, kaavamaisia, luovuuden puutteesta kärsiviä, mielikuvituksettomia massatuotteita, kerta kaikkisesti palaa päreet, kun ei vaan jaksa enää katsoa miljoonatta kertaa, kun Batman ja kissanainen tapaavat ja tutustuvat. Tai kun se arvuuttelija ja/tai pingviini kerta kerran jälkeen esitellään Gothamin uutena pahiksena. 

The Batman ei edes tee tätä erityisen innovatiivisesti. Arvostan ohjaaja Matt Reevesin yritystä tehdä tässä jotain uutta. Hän on lähtenyt dekkarigenren suuntaan ja kuvaa sateista Gothamia kuin 40-luvun noir-elokuvaa. Valitettavasti kliseistä supersankarigenren leffaa ei vaan saa elävöitettyä vielä kliseisemmän dekkarigenren tai kliseisistä kliseisimmän film noir-genren avulla. Päin vastoin, lopputulos on puinen, pompöösi. 


Joka kohtauksessa kamera etsi täydellistä, ah-niin-tunnelmallista kuvakulmaa minuuttikausien ajan, joten katsoja vielä sen lisäksi, että tiesi ennalta-arvattavuuden takia täsmälleen mitä tulee tapahtumaan, tylsistyi kahta kauheammin, kun sinne päästäkseen, piti tarpoa tällaisessa tekotaiteellisessa suossa. Ulkoisen eheyden eteen uhrattiin leffan imun lisäksi myös uskottavuus. Jotta kuva säilyi tummanpuhuvana ja goottilaisena, myös kohtaukset, jotka sijoittuivat esimerkiksi sairaalaan tai rikostutkintapaikalle, oltiin valaistu niin mahdottoman pimeästi, että melkein tyrähdin nauruun leffateatterissa, kun rikostutkijat räpsivät todistevalokuvia pilkkopimeässä - sen sijaan, että joku olisi vain napsauttanut valot - herran jumala - päälle.

Enkä nyt ala edes erittelemään juonen aukkoisuutta - sen toisaalta annan anteeksi, sillä se taitaa niin vahvasti jo kuulua genren piirteisiin. Supersankarielokuvalta ei voine odottaa samaa loogisuutta, mitä oikealta elokuvalta.

Vaikka pidänkin sitä tolkuttoman naurettavana, että jälleen on löydetty uusi Batman - minusta oltaisiin pärjätty ilmankin, se on kuitenkin sanottava, että pidin ihan mahdottomasti Pattinsonin tulkinnasta. Ehdottomasti hyppäsi minun tätä hahmoa esittäneiden näyttelijöiden kärkikahinoihin. Jotenkin Pattinson sai jopa maskinsa takaa, pelkillä silmillään, ilmaistua paljon tunnetta läpi. Mutta se Batmanin esittäminen nyt tietysti on aina vähän kankeaa, koska hahmolla on omat tylsät maneerinsa. Siksi eniten ehkä pidinkin hänen Bruce Waynestaan. 


Hän ei tietysti ulkoisesti näytä siltä samalta playboylta, mitä edeltäjänsä, mutta juuri siksi häntä jäikin seuraamaan kiinnostuneempana. Hän ei tuntunut olleen kiinnostunut Waynen tyypillisestä macho-miehen roolista, vaan jäi tutkimaan hahmon syvempiä psykologisia kerroksia. Millainen mies oikeasti niinkin traumaattisen lapsuuden kokeneesta kasvaisi? Tähän kysymykseen Pattinson tarjoaa uskottavimman tulkinnan. Olisin ihan hyvin voinut katsoa leffan, josta olisi otettu kaikki nämä batman-osuudet pois ja keskitytty vain mieheen lepakkomiehen takana. Pattinsonin tulkinta herätti kiinnostuksen sellaiseen, että vielä joku päivä saisimme Batman-filmatisoinnin, jossa "batman" olisikin vain Bruce Waynen mielensisäinen coping-mekanismi, siis täysin mielikuvitusta, pakoa todellisuudelta. Sellaista tulkintaa olisi hyytävää seurata. 

Muista näyttelijöistä en sitten välittänytkään. Olen umpikyllästynyt Paul Danoon. Vielä kyllästyneempi olen siihen, että hänet roolitetaan aina samanlaiseen hyypiörooliin. Kun hän astuu valkokankaalle, tietää jo mitä on luvassa. Mutta yllätys, yllätys, vieläkin pahempi yhden roolin vanki Jeffrey Wright on myös löydetty samaan elokuvaan. John Turturro esittää elokuvan pääpahista sujuvasti, mutta yllätyksettömästi. Andy Serkisiä en uskonut Aflredina sekuntiakaan, täysin väärä mies rooliin. Colin Farrell on niin vahvasti meikattu, ettei meinaa tunnistaa, mutta jostain syystä jätetty täysin tapetiksi taustalle. Ehdottomasti surkeimman pohjanoteerauksen tekee Zoe Kravitz, joka on aikaisemminkin osoittanut täyden kyvyttömyytensä näyttää vähänkään kiinnostuneelta. Hänen kissanaisensa on surkuhupaisa vastaankävelijä - kirjaimellisesti, mitä ihmettä Kravitz oikein ajatteli kävellessään noin hullunkurisesti? Kuvitteliko sen oikeasti näyttävän jotenkin kissamaiselta?

Hoh hoijakkaa, eipä olisi tullut itse tätä yksinäni katseltua. Mutta huoli pois kaikille supersankaritoimintahöttöfaneille - kaikki tyypilliset kohtaukset takaa-ajoineen kaikkineen on ympätty tähänkin. Mitään varsinaisesti uutta ei ole lähdetty toikkaroimaan, tehty samaa, vanhaa, turvallista huttua - hieman uusilla mausteilla ja kenties uudessa pakkauksessa.



Arvostelu: Prisoners


Mieltä kummittelevat kauheudet ajavat hyvätkin miehet epätoivoisiin tekoihin - tarkastelussa Denis Villeneuven "Prisoners".

Kesä. Satunnaiset pilvenhattarat tuntuvat eksyneiltä muuten kirkkaalla taivaalla. Jossain kaukana heinäsirkka inspiroituu päivän kauneudesta niin paljon, että alkaa säveltää viulullaan uransa magnum opusta. Hetken seesteisyyden rikkoo ilman halki kiirehtivä punainen ilmapallo. Hämmennyt. Mistä ilmapallo on tullut? Kenen lapselta se on karannut? Punaisen ilmapallon kadottua taivaansineen, sen vanassa seuraa saippuakuplien parvi. Auringonvalo aloittaa niiden kanssa kiihkeän tangon, ja valo heijastuu niiden pinnasta kaikissa mahdollisissa väreissä.

Lapset, samalla lailla kuin taivaalle karanneet asiat, mielletään usein vapaiksi. Lapset ovat vapaita omassa viattomuudessaan. Heitä ei kosketa paineet, velvollisuudet, itsenäisyyden tai yksinäisyyden taakat. He ovat enemmän kohteita, kuin aktiivisia tekijöitä. Heistä pidetään huolta. Heitä kasvatetaan. Heistä päästetään irti. Ja kuten taivaalla lentelevät saippuakuplat, myös lasten todellisuus on vaarassa puhjeta. Mutta ennen kuin niin tapahtuu, ovat lapset poikkeuksellisen kauniita. Maagisia olentoja, melkein pyhiä, joiden pelkkä olemassaolo muistuttaa toivosta - hyvyydestä.

Keller Doverin (Hugh Jackman) tytär katoaa tuiki tavallisessa omakotitalolähiössä. Tapaus annetaan Etsivä Lokin (Jake Gyllenhaal) tehtävälistalle. Doverin vaimon (Maria Bello) kriisiselviytymiskeinoihin kuuluu totaalinen romahtaminen, mutta Doverin itsensä tapa käsitellä tapahtunutta on ottaa asiat omiin käsiinsä.


Lapselle aiheutuva kärsimys on rankista aiheista ehkä rankimpia. Koska lapsista huolehtiminen on koodattu ihmisen DNA:han, herättää lapsen kärsimys ihmisessä kuin ihmisessä poikkeuksellisen suurta kipua. Elokuvantekijälle tällainen aihe on sekä siunaus että kirous. Jos sitä käsittelee oikein, voi lopputuloksena olla jotain todella voimallista. Mutta koska aihe on niin raju, pitää sitä käsitellä varoen. Ja liian usein liian varomattomat kädet ovat liian varomattomasti aiheeseen tarttuneetkin. Elokuvateatterin pimeydessä vähänkin aikaa viettänyt tietää kyllä, että lapset ovat aiheena elokuvantekijöille kestosuosikki. Viime vuosina olemme erityisesti nähneet kuvauksia isän ja tyttäreän suhteesta. Usein näissä kuvauksissa isän rooli on suojella viatonta tytärtään pahalta. Prisoners eittämättä liittyy näiden teosten joukkoon ja hienosti sen tekeekin. Mutta sen lisäksi Prisoners tuntuu vievän aiheen käsittelyn astetta pidemmälle.

Tässä kysymykseksi nousee nimittäin myös se, että mistä se pahuus, jolta tytärtä niin suojellaan, lopulta löytyykään? Jostain tuolta - pahasta maailmasta? Ulkoisesta uhasta? Vai ehkä kenties oman mielen sisältä? Samainen mies, jonka pitäisi olla esikuvasi, suojelijasi, kasvattajasi - voikin olla pahin tuntemasi asia maailmassa. Entä jos pahuus ilmenee erilaisin motiivein? Mitä jos pahuutta käytetään työkaluna pahan voittamiseksi?

Itse tulkitsen Prisonersin kerroksellisuudet pohjimmiltaan analyysiksi vahvuudesta. Dover kokee miehiseksi, isälliseksi velvollisuudekseen olla lepäämättä ennen kuin tyttö löytyy - keinolla millä hyvänsä. Eikä hän koe tätä velvollisuutta pelkästään itse. Myös Doverin vaimo painostaa miestään olemaan mies, ja löytämään tyttärensä.

Tämä on mielenkiintoinen asetelma jo itsessään. Mutta sitten löydämme sivuosasta myös herra Jake Gyllenhaalin. Etsivä Lokin ei tarvitse todistaa vahvuuttaan samassa mielessä, mitä Doverin. Doverilla ei ole oikeutta tehdä paljoakaan tyttärensä löytämiseksi. Hänellä ei ole poliisin virkaa. Resursseja. Voimavaroja. Lupaa. Lokilla on. Molemmat miehet kokevat suurta painetta tytön löytämiseksi. Mutta Gyllenhaalin paine on ammatillinen ylpeys. Jackmanin paine on miehinen ylpeys.

Kuten kunnon taiteen luonteeseen kuuluu, ei Prisonersin tulkinta kuitenkaan ole näin yksiselvää. Tässä avainasemaan nousee erityisesti Jake Gyllenhaalin näyttelijätyö. Omasta mielestäni yksi sukupolvensa parhaita näyttelijöitä, Gyllenhaal ei tyydy tulkitsemaan poliisihahmoaan vain jonain sivussakulkijana, vaan pakottaa monitahoisella roolityöllään katsojan huomion kiinnittymään itseensä. Ja tapa, jolla hän sen tekee, on sanoinkuvaamattoman hyytävää.


Gyllenhaal ikään kuin yrittää aktiivisesti torjua katsojan kaikki yritykset saada otetta hahmosta. Hän tekee outoja pakkoliikkeitä kasvoillaan ja vetää katsekontaktinsa pois keskustelukumppaninsa silmistä. Kuin hän itsekin kaihtaisi omaa valtaansa ja vahvuuttaan. Kuin hän ei haluaisi hyvesginaloida itseään minään hyvyyden portinvaltijana. Eli siis täysin Jackmanin hahmon vastakohta.

Lokia motivoi toisenlaiset tekijät. Ja tässä kohtaa tulkintatapoja löytynee monia. Itse luen hahmoa lähinnä sen perusteella, että yhteyksiä voitaneen vetää lapsen kidnappaukseen ja Gyllenhaalin hahmon taustan tahalliseen hämärryttämiseen elokuvassa. Ei tarvitse olla kummoinenkaan viivanvetelijä, että osaa jo piirtää viivottimen kanssa viivan lapsienhyväksikäytöstä lapsienhyväksikäyttöön. Gyllenhaalin tulkinnasta pystyy vetämään siis johtopäätöksiä, että hänen lapsuuteensa olisi liittynyt jonkinlaista aikuisten tuottamaa pahaa. Tästä puhuu myös se, että Loki pullottaa selvästi hyvin paljon tunteitaan sisälleen. Jossain kohtauksissa tunteet purkautuvatkin turhautumisen ja raivon muodossa, mikä tosiaan viestii siitä että ihan terve ei ole Lokinkaan suhtautuminen omiin tunteisiinsa tämän kyseisen tapauksen kohdalla. Kuin tapauksessa olisi jotain todella henkilökohtaista ja siksi turhautuminen tapaukseen on hyvin voimakasta.

Ja vaikka parhaani mukaan yritän tässä avata omia tulkintojani Etsivä Lokista, niin silti minulle jää miljoonia ja taas miljoonia kysymyksiä. Miksi hahmo ylipäänsä suhtautuu niin omistautuneesti työllensä? Ja miksi hän pelkää käärmeitä? Miksi mies on niin yksinäinen? Liittyykö kiinalaiseen horoskooppiin syvempääkin pohdintaa? Mikä on hänen suhteensa arvoituksiin ja miksi hän on niihin niin fiksoitunut? Tai symboleihin?

Tämä on osaltaan, miksi rakastuin Gyllenhaalin tulkintaan ja elokuvaan itseensäkin. Mitään ei alleviivata. Kaikki merkitykset oikeastaan on löydettävissä vain sanojen väleistä, tauoista, sanomattomista asioista, hiljaisuuksista.


Taide on mielestäni aina avointa katsojalle. Sanan jokaisessa merkityksessä. Ja sitä tämäkin elokuva todella on; taidetta. Denis Villeneuve vakuuttaa elokuva elokuvan jälkeen lahjakkuuttaan ja kirjoittaa itsensä ainakin minun kirjoissani aikamme lahjakkaimpien visionäärien joukkoon. Johan Johanssonin sävellystä kuuntelee - uran jäätyä säälittävän lyhyeksi - vielä entistä suuremman ihailulla ja kaiholla. Roger A. Deakinsin kamera pitää huomion lakastuneissa lehdissä ja synkänharmaan syyssään värjäämän nukkumalähiön rumimmissa yksityiskohdissa. Kaiken kaikkiaan, 153 minuuttia pitkä elokuva on ainakin vastaavan verran liian lyhyt. Näin hienoa elokuvantekemistä jäisi mielellään ihastelemaan pidemmäksikin aikaa, ja siihen melkein kuin tarrautuu henkensä edestä kiinni. Kuka tietää koska seuraavaksi saa ihastella tällaista laatua.

Elokuvan loppu on myös yhtä monitulkintainen kuin elokuva itsessään muutoinkin. Elokuvan alussa päähenkilömme Dover esitellään hahmona, joka ei osaa olla vapaa. Hän on valpas, varuillaan, varautunut. Kellarissaa hän säilyttää kokonaista arsenaalia pahojen aikojen varalle, säilöen sinne ruokaa ja selviytymistarvikkeita pahimman varalle. Ja kun pahin sitten oikeasti tapahtuukin, Dover uppoaa epätoivoon. Vapauden varjot saivat hänestä kiinni, vaikka hän oli omistanut koko elämänsä niistä poispäin juoksemiseen. Taas, katsojan oman tulkinnan varassa on päätellä mikä johtuu mistäkin. Halutaanko elokuvassa viestiä, että vapaus on vain hyväksyttävä, hyvine ja huonoine puolineen? Että sillä on aina seurauksensa? Että jos ei osaa ottaa vapautta itselleen sellaisena kuin sen saa, ei sitä ansaitse? Pitääkö vapaus ansaita?

Tulkinnan voi vetää myös hyvyyden ja pahuuden tematiikkaan. Muistutus siitä, että meissä jokaisessa on pahuutta. Ja kykenemme pahoihin tekoihin. Ja että tekojen motiivit eivät välttämättä oikeuta pahoja tekoja. Tarkoitus ei pyhitä keinoja.

Itse pidän ehkä tulkinnasta vahvuudesta eniten. Elokuvan alussa Jackmanin hahmo on vahvuuden ruumillistuma. Ja elokuvan lopussa asetelma käännetäänkin toisinpäin. Liittyykö siinä suhteessa myös vahvuuden tematiikka vapauteen. Olemmeko koskaan todella vapaita, sillä mielessämme olemme vangittuina omiin velvollisuuksiimme, pelkoihimme, menneisyyteemme ja tulevaisuuden uhkakuviimme.



Youth (Youth)

Monesti kiitän onneani, kun olen unohtanut jotain. En haluaisikaan muistaa kaikkea. Elämä ei ole ollut minulle, kuten ei varmasti kenellekään, aina helpointa leikkiä. Joskus on joutunut tekemään erittäin vaikeita päätöksiä, tietäen, että mitä tahansa valitsee tehdä, joutuu kärsimään seurauksista. Joskus on vain huonoja vaihtoehtoja. Olen aina pitänyt ajatuksesta, että olemassaolo ja ikuisuus on nyt. Mitään muita hetkiä ei ole olemassa. Mennyt on mennyt ja tuleva on tuleva. Olemme siis olemassa vain nyt. Ei ole väliä, mitä oli olemassa, kuka oli olemassa tai mitä on tulossa. Se on lohdullinen ajatus, mutta myös erittäin vaikea. On tavallaan myös helppo elää muistoissa, kuvitella, että elämää on jo eletty ja sen varjolla saisi ratsastettua nykyhetkessä. Muistoihin on helppo paeta, on helpompi ajatella, että ennen oli paremmin. Se on helpompaa kuin hyväksyä nykyisyys ja elää hetkessä, sillä tässä hetkessä olemme itsemme, erittäin puhtaasti ja raa'asti, riisutusti ja pystymme vain katsomaan toisiamme silmiin ja näkemään toisemme siinä hetkessä kuin olemme. Joudumme kokemaan tunteen ja hyväksymään sen. Mitä ikinä se onkaan.

Paolo Sorrentino tutki vanhuuden ja nuoruuden teemaa jo edellisessä elokuvassaan Suuri kauneus (2013), josta voitti parhaan vieraankielisen elokuvan Oscar-palkinnon. Nyt hän on vaihtanut kielen englantiin ja värvännyt Michael Cainen ja Harvey Keitelin elokuvansa pääosaan kahdeksi vanhaksi mieheksi, jotka ovat elinikäisiä ystäviä. Caine on Fred Ballinger, eläköitynyt säveltäjä, jota Englannin kuningatar nyt kosiskelee palaamaan vielä kerran johtamaan orkesteria Prinssin syntymäpäiväjuhlille. Keitel on Mick Boyle, nuoruudessaan menestynyt elokuvaohjaaja, joka yrittää vielä kerran mestariteosta Jane Fondan iäkäs diiva Brenda Morel muusanaan. Fred ja Mick viettävät aikaansa Sveitsiläisessä tähtien lomaretriitissä, jossa seuranaan heillä on myös Fredin tytär ja assistentti Lena (Rachel Weisz) sekä Paul Danon esittämä näyttelijä, joka tuli kuuluisaksi esittäen robottia.

Youth on harmonisen yksinkertainen, kaunis ja hillitty elokuva, jossa on erittäin paljas ja intiimi tunnelma. Sorrentino on aina ollut rytmin mestari. Hänen elokuvansa sykkivät aivan omaan tahtiinsa. Youth on kuitenkin perustavanlaatuisesti erilainen elokuva kuin Suuri kauneus, joka oli villi, spektaakkelimainen sekä räväkkä. Suuri kauneus oli disko, Youth on hiljainen sinfonia vanhasta radiosta kuultuna. Tässä elokuvassa ei ole juuri ylimääräistä. Huomio on melko pitkälti Cainen ja Keitelin kahdessa vanhuksessa ja täten Sorrentino selvästi viittaa vanhuuden ja siis ajan eli nykyisyyden eli ikuisuuden dilemmaan. Mitä on ikä ja kokemus? Millainen on henkilö, jolla on elämää takanaan, jolla on muistoja, mutta valitsee elää tässä hetkessä, kokea tämän hetken päällimmäisen tunteen? Kumpi lopulta voittaa muistot vai tunteet?

Cainen hahmo selvästi on vanhus, jolla on ollut runsas, mielenkiintoinen elämä, jossa hän on joutunut tekemään valintoja, rankkoja valintoja esimerkiksi miten kasvattaa tyttärensä, miten lähestyä naista, jota suuresti ihaili, mutta silti halusi kunnioittaa ystäväänsä, joka myös ihaili tätä naista ja niin edelleen. Hän ei ikään kuin hyväksy sitä, että muistot ovat nyt muistoja, ja niiden vaaliminen ei tee niistä yhtään aidompia kuin niiden unohtaminen. Mennyt on mennyttä.

Keitelin hahmo on selvästi elänyt elämää päivästä päivään. Hän elää tunteella ja katsoo tulevaisuuteen. Hän ei edes myönnä Cainen hahmolle muistavansa naista, jota Caine niin haikailee. On myös mielenkiintoinen vastakkainasetelma, kun elokuva pistää Cainen hyväksymään paluun vielä kerran johtamaan orkesteria ja samaan aikaan katkaisee vielä viimeisen yhteyden jonkinlaiseen tulevaisuuteen tai vielä kerran tuhkista nousemiseen Keitelin elokuvaohjaajalta ja täten pakottaa tämän vain olemaan entinen hyvä ohjaaja.

Syvällisimmin elokuvan olemus tulee mielestäni ilmi näiden kahden hahmon ystävyydessä ja siinä, että heidän omin sanoin; "he kertoivat toisilleen vain ne hyvät jutut". Aika lailla viisaasti vangittu koko elokuvan sanoma iästä, menneisyydestä, muistoista, tunteista, ihmissuhteista ja siitä, miten ihmiset muistavat eri asioita ja miten eri ihmiset kokevat myöskin eri ihmiset - eikö tässä makaa ihmisyyden perusta, että kaksi elinikäistä ystävää, jotka eivät puhu keskenään muusta kuin niistä hyvistä asioista.

On hienoa nähdä näin monen legendaarisen näyttelijän todistavan taitonsa mestereiden lailla. Caine on täydessä iskussa ironian sävyttämässä roolissaan, jossa muistelee menneitä aidon englantilaisen tavoin. Keitel on rempseä amerikkalainen, joka jumaloi muusaansa ja haluaisi vain poikansa kunnioittavan omaa elämänsä naista samalla palolla. Rachel Weisz on luonnollisesti jumalainen, tyttärenä, joka oppii, että myös omaa isäänsä voi katsoa monella eri tapaa sekä Jane Fonda ehkä porukan huomion varastajana, kuin pienessä cameo-roolissa suurena, dramaattisena diivana, joka kanavoi puheessaan kaikkia tunteita aina kaihosta, selviytymiseen.

Elokuvan kaavaa rikkoo varsin elävöittävästi viittaukset nykyaikaan muun muassa pop-tähti Paloma Faithin elokuvansisäisellä musiikkivideo-painajais-kohtauksella tai polkupyörällä keulivan pienen pojan ohikiito Sveitisiläisellä vuoristotiellä, jonka ei muuten edes tunnistaisi siirtyneen uudelle vuosituhannelle muun maailman tapaa. Tämä Svetisin kylpylämaisema on muutenkin kuin askel menneeseen maailmaan, jossa ei ole kiire tai tietoa ei tulvi ovista ja ikkunoista sisään. Emme me edes liiku juuri elokuvan aikana pois tuosta alppimaisemasta ja kaikki tieto, joka ulkomaailmasta tulee, tulee usean välikäden kautta. Tämä luo illuusiota ajattomuudesta, jota ehkä Sorrentino kaiken aikaa meille halusikin viestittää. Elokuvan loppu kaikessa ironisuudessaan tiivistää hienon kokemuksen, joka on Youth. Kun Michael Cainen hahmo viimein saa lukuisien lääkärintutkintojen jälkeen tietää tuloksensa terveyden tilastaan, lääkäri toteaa hänen olevansa täysin terve.



...=)

12 Years a Slave (12 Years a Slave)

Valmistusvuosi: 2013
Ohjaaja: Steve McQueen
Käsikirjoitus: John Ridley, perustuen Solomon Northupin samannimiseen kirjaan
Näyttelijät: Chiwetel Ejiofor, Lupita Nyong'o, Michael Fassbender, Brad Pitt, Sarah Paulson, Alfre Woodard,


Elokuvan pituus on 134 minuuttia. Niistä noin 130 on kärsimystä, kurjuutta - tämä ei ole elokuva herkille. Miksi niin pitkä aika on kärsimystä? Kokeilepa 12 vuotta tai monta sataa vuotta. Orjuus todella on suurin tai ainakin yksi suurimmista ihmiskunnan virheistä. 12 Years a Slave on brutaali, väkivaltainen, raju elokuva ja ansaitusti niin. Kaikki tämä on kuitenkin totta. Nämä ihmiset kärsivät koko elämänsä tästä kurjuudesta. Yrittäen olla kuulostamatta liian saarnaavalta, olen sitä mieltä, että kaikkien ihmisten pitäisi katsoa tämä elokuva. Niin suuri on sen viesti. Niin suurta painolastia se kantaa. Ei ihme, että se palkittiin parhaan elokuvan Oscarilla. Miten sitä ei olisi voitu palkita? Olisi vastassa ollut mikä tahansa mestariteos, kuten Gravity tavallaan olikin, niin ketään ei voi kieltää, ettäkö 12 Years a Slave ei sitä pystiä ansaitsisi. Emmekä ole nähneet näitä elokuvia läheskään tarpeeksi. Itse en muista tai tiedä toista elokuvaa, lukuun ottamatta Tarantinon Django Unchained-elokuvaa, joka keskittyisi pelkästään orjuuteen. Kyllä Steve McQueen tämän urakan kunnialla kantaakin.
     Minulla kesti kauan katsoa tämä elokuva. No syitä siihen oli monia, mutta en totta puhuen tiennyt mitä odottaa. Tiesin elokuvan olevan raaka ja ehkä siksi osittain se ei kiinnostanut minua niin. Mutta nyt kun olen sen nähnyt, ymmärrän täysin, mitä McQueen halusi kertoa. Hän käyttää viisaasti aikaa kuvatakseen elokuvassa orjuuden vääryyttä, kyllä, mutta vielä hiotummin sen nykyaikaisuutta. 1800-luvusta ei ole niin kauheasti aikaa ja orjuuden merkit näkyvät tähän päivään asti. Siitä hyvä esimerkki on tämän elokuvan asema nykyajan Hollywoodissa. Miten on, että mustien näyttelijöiden on vaikea löytää rooleja, jotka eivät ole A) piikoja B) orjia? Ja miten voi olla, että vieläkään ei ole tummaihoinen ohjaaja voittanut parhaan ohjaajan Oscaria? Halle Berry on vieläkin ainoa parhaan naispääosan Oscar-voittaja. Italiassa, 12 Years a Slave-elokuvajulisteessa oli keskiössä Brad Pitt, jolla on ehkä kaikkein pienin rooli elokuvassa. Rasismi elää vieläkin. Siksi tämä elokuva on parasta, mitä voi parhaan elokuvan Oscar-palkinnolla palkita ja tietysti on elokuva teknisesti hieno myöskin eli kyllä se sen ihan omin avuinkin ansaitsisi. Esimerkiksi McQueen ei koskaan sorru kliseisiin, hän ei tee kohtauksista millään lailla ylidramaattisia, hän ei sorru saarnaamaan orjaamisesta - hän tulkitsee sen; hän esittää sen, niin aidosti kuin pystyy ja tämä on upea saavutus niin ohjaajalta kuin elokuvaltakin.
     Itse elokuvan dialogi ei ole niin puhdasta ja älykästä ja osuvaa, mutta se ei hidasta yhtään vauhtia. McQueen on yksi modernin elokuvataiteen älykkäimmistä ohjaajista, siitä todisteena vuoden 2011 Shame ja tämä, 12 Years a Slave. Hän onnistuu tekemään Solomon Northupin tarinasta sydäntä riipaisevan, koskettava, aidon ja raa'an kuvauksen. Hänen kerronta on erityisen upeaa. Hän rakentaa elokuvan juonen niin upeasti ja iskee katsojan eteen kohtauksen kohtauksen perään, niin että elokuva naulitsee sinut tuoliisi. Vaikka elokuvassa on monia järkyttävän raakoja kohtauksia, jotka repivät sinut emotionaalisesti rikki, ei McQueen tee sitä masokistisistä, makaabereistä syistä ja hän ei käännä niin sanotusti veistä haavasta. Hän on realistinen. Hän olisi voinut viedä Solomonin kohtalon vielä pidemmälle, mutta hän pidättäytyy siinä, minkä katsoo tarpeelliseksi ja siten elokuvasta tulee hieno kokonaisuus, jossa Solomoniin on helpompi samaistua.
      Chiwetel Ejiofor on ilmiselvä teatterin näyttelijä. Hänen energiansa on niin koottua ja yhteinäistä. Hän tavallaan on uskollinen hahmolle ja taivuttaa itsensä sen ympärille, kuten kuka tahansa teatterissa näyttelevä, koska siellä täytyy eläytyä ja pysyä hahmossa, olla hahmo ja esittää se niin, että kuka tahansa ymmärtää kuka hahmo on. Harmi vain, että minä en pidä teatterista ja siksi ei mielestäni teatterinäytteleminen sovi elokuvaan. Ajoittain nimittäin Ejioforin näytteleminen muuntuu ylidramaattiseksi, puiseksi tai tylsäksi. Loppua kohden hän parantaa ja saa hiottua lähinäyttelemiseen harkittuja nyansseja, mutta kuten sanottu,niin. Hänen energiansa on aivan liian matala elokuvaan, hänen näyttelemiseen on vaikea päästä kiinni ja siksi elokuvan päähenkilönä hänen tulkinta jää vajaaksi.
     Lupita Nyong'o on elokuvan selkeä tähti. Hän tekee sydäntä riipaisevan, koskettavan roolisuorituksen ja näyttelee henkeä salpaavasti. Hän nostaa hahmon henkiin, hän hio siitä aidon ja uskottavan ja sen lisäksi sympaattisen, läsnäolevan, monimutkaisen, tunnerikkaan ihmisen. Ei vain hahmon, vaan ihmisen, kaikkine ulottuvuuksineen ja tasoineen. Tämän lisäksi hänen fyysinen näytteleminen on elävää, hän tuo kauhun kasvoilleen ja katsoja joutuu haukkomaan henkeä hänen näytellessä tuskaa, itkemään yhtä aikaa hänen itkunsa kanssa sekä tuntemaan jokaikisen tunteen hänen rinnallaan. Niin voimakasta on Nyong'on näytteleminen.
     Fassbender on uskollinen roolilleen. En kuitenkaan pidä hänen kesäteatterinomaisesta fyysisyydestä enkä hänen tekemistään valinnoista hahmon suhteen. Hän on luotettava näyttelijä, mutta yksinkertaisesti hänen tulkitsemaan rooliin tarvittaisiin joku erilaisempi näyttelijä, sillä rooli on omalla tavallaan vaikea näyteltävä ja siksi se on helppo ylinäytellä tai nojata liikaa rooliin, niin, että oma panos jää valitettavan pieneksi. Näin, valitettavasti Fassbender on tehnyt.
    12 Years a Slave on koskettava, kauhea kuvaus. Tämä on tärkeä elokuva, jolla on tärkeä viesti. Orjuus itsessään on psykologisesti haastava aihe. Miten joku on siihen valmis? Miten joku sietää orjuuden ja miten joku kestää orjuudessa? Millainen on aika, jolloin on orjuutta? Kaikkiin näihin kysymyksiin elokuva vastaa. Erityisen hieno on kohtaus, jossa McQueen käytää aikaa kuvaamaan toukkia, koska: "“Life is dear to every living thing; the worm that crawls upon the ground will struggle for it.” -Solomon Northup