Arvostelu: Fantastic Beasts: The Secrets of Dumbledore

Kevään kiireideni jäljiltä ehdin minäkin loppuviimein katsomaan uuden Potterin ihan leffateatteriin, jossa se vielä yllätyksekseni pyöri.

Tarina kertoo tuttuun tapaan 1920-luvun - aikaan ennen Harry Potteria, joka syntyi tähän J.K. Rowlingin taikamaailmaan vasta 1900-luvun loppupuolella - taikazoologista Newt Scamanderista (Eddie Redmayne), joka nousee yhdessä ystävänsä ja Tylypahkan rehtori Albus Dumbledoren (Jude Law) kanssa pahaa velhoa Gellert Grindelwaldia (Mads Mikkelsen) vastaan, joka tahtoisi aloittaa sodan velhojen ja "jästien" (ihmisten, jotka eivät omaa taikavoimia) välillä.

Aiempien osien kokoonpano, joka koostui Newtista, Tinasta (Katherine Waterston), Queeniesta (Alison Sudol) ja Jacob Kowalskista (Dan Fogler), jotka kaikki tapasivat ensimmäisessä osassa New Yorkissa, on vähän niin kuin luovuttu - vain Kowalski on enää menossa varsinaisesti mukana - ja tässä elokuvassa kootaan uusi iskujoukko Grindelwaldia vastaan. Mukaan liittyy nuoria velhoja ja noitia opettava professori Lally Hicks (Jessica Williams), Yusuf Kama (William Nadylam), Newtin veli Theseus (Callum Turner) ja assistentti Bunty (Victoria Yeates). Syy, miksi kaikkien aikojen voimakkain velho Dumbledore ei itse lähde kamppailuun Grindelwaldia vastaan johtuu siitä, että he ovat nuoruudessaan ja ollessaan toistensa rakastavaisia, vannoneet verivalan, joka estää tämän.

Hieman kysymsymerkiksi jää, miksi tähän piti koota taas ikään kuin uusi iskujoukko, etenkin kun edelliset osat jo tuntuivat pitkälti siltä - taisteluasemien valmistelulta tulevaa varten. Ja nyt aloitetaan ikään kuin jälleen kerran uudestaan. Erityisen harmillista tämä on siksi, että yhteenkään hahmoon ei ole - vaikka elokuva kestää melkein kaksi ja puoli tuntia - aikaa oikein tutustua kunnolla ja he jäävät vähän statisteiksi. Mikä ei sinänsä ole fantasiaelokuvassa ongelmallista, sillä sen tarkoitus ei olekaan olla mikään syvääluotaava draama. Mutta miksi pitää koota joka elokuvaan uusi joukko statisteja?

Sen sijaan se hahmo, johon syvennymme kaikkein eniten, on nimensä mukaisesti Dumbledore. Mikä on sekin pienoinen pettymys. Ensinnäkin hahmo on jo ennestään tuttu, kahdeksasta aikaisemmasta Potter-pätkästä sekä seitsemästä kirjasta. Kun leffan nimikin on Dumbledoren salaisuudet, odotin saavamme kirjaimellisesti tietää jotain, mitä emme jo tienneet. Sen sijaan, tässä lähinnä kerrattiin niitä samoja traumoja, mitä meille on jo useaan kertaan kerrottu Dumbledoren kuolleesta sisaresta ja syrjään jääneestä veljestä.

Elokuvaa - kuten tätä koko Ihmeotusten spin-off-sarjaa - tuntuu kannattelevan pääosin nämä ihmeotukset. Näin jossain kommentin, jossa ihmeteltiin, mikä niiden pointti on, että niillä ei ole mitään merkitystä juonen kannalta - ja en voisi olla enempää eri mieltä. Tämänkin elokuvan vahvin osuus oli elokuvan alku, jossa oli eniten aikaa taas tutustua uusiin ja ihmeellisiin otuksiin. Mielestäni niitä käytettiin myös juonen kuljetuksessa hyväksi, mutta vaikka näin ei olisi tai kokisi, kyseenalaistaisin silti koko oletusta, että näin pitäisi olla. Mitä on tapahtunut meidän kollektiiviselle elokuvankatsomistavalle? Emmekö voi enää katsoa elokuvaa puhtaasta ihmetyksen ilosta? Minusta nämä fantasiaelokuvat kaipaisivat huomattavasti enemmän otuksien ihmettelyä ja taikamaailmassa tutkimista ja paljon vähemmän juonenkuljetusta. Minusta juoni on yksi epäoleellisimmista asioista elokuvassa ylipäänsä.

Mutta jos siitä nyt hetkeksi puhutaan, niin koin, että tässä kolmannessa elokuvassa juoni vähän lässähti loppua kohden. Alkupuoliskossa oli kyllä aseteltu aika vimmaiseenkin tahtiin palasia paikalleen ja mm. yksi hahmo soluttautui pahisten joukkoon. Mutta sitten kliimaksia lähestyttäessä, nämä juonilangat nopeasti vain kuitattiin ja ruksittiin yli sen enempää niitä hyödyntämättä. Kysymysmerkiksi jäi esimerkiksi tuo, miksi yhden hyviksen oli pahisten joukkoon soluttauduttava, kun siitä ei koitunut yhtään mitään.

Se on sanottava, että elokuva oli kuitenkin edennyt valovuosia edellisestä osasta, joka taantui jo aivan geneeriseksi erikoistehosteiden katalogiksi. Tässä sentään annettiin hahmojen käydä vuoropuhelua keskenään, tutustuttiin moniin uusiin aspekteihin taikamaailmasta ja kuljetettiin sitä suurempaa tarinaa näiden yksittäisten elokuvien takana taas vähän enemmän eteenpäin kuin viimeksi. 

Mielestäni Mads Mikkelsen - vaikka en hänestä pidäkään, enkä lainkaan yhtä paljon kuin edeltäjästään Johnny Deppistä - oli kuitenkin Deppiä parempi, joka oli tässä roolissa hieman liian mahtipontinen. Mikkelsen näytteli hahmoa inhimillisemmin.

Myös uudet näyttelijälisäykset olivat hyviä - eritoten Jessica Williams. 

Mutta eritoten taas ihastutti Eddie Redmayne, joka on tässä roolissa niin hurmaava.

Seuraaviin osiin toivon vielä enemmän ihmeotuksia, syvempää hahmokuvausta - ei välttämättä enää uusia hahmolisäyksiä, vaan syventymistä näihin nyt jo ruudulle vieritettyihin - sekä inhimillisempää juonenkuljetusta. Nyt tässä elokuvantekijät tuntuvat vähän alistuneen nykyisten toimintaelokuvien kaavoihin, joissa vähintään joka kahdeskymmenes minuutti pitää tapahtua jotain actionia. Kyllä katsoja kestää hiljaisuuksia, vuoropuhelua, kliimaksin kasvatusta. Se on kylläkin sanottava, että toimintakohtausten koreografiointi oli tässä osassa huomattavasti parempaa kuin aikaisemmassa, joten siitä voi pitää kiinni.

Loppuun vielä ihan pieni tekninen huomio - ja kiinnitän näihin yksityiskohtiin huomiota vain, koska välitän ja ajattelen, että parhaimmillaan nämä potterit ovat elokuvamaailmassa ihan parasta - kun kerran juonenkuljetuksessa pidetään mukana tätä "jästiä", jolle taikamaailman jutut ovat uusia ja outoja: käyttäkää häntä hyväksi! Selittäkää hänen avullaan sellaisia asioita, joita katsoja nyt jää ihmettelemään, mutta joiden selittäminen velholta velholle tuntuisi oudolta. Antakaa siis velhon selittää tälle jästille, mistä on kyse. 

Arvostelu: Päämääränä Cold Mountain

Pastorintytär Ada Monroe (Nicole Kidman) ja puuseppä W. P. Inman (Jude Law) rakastuvat 1800-luvun Amerikassa. Heidän yhdessäolonsa loppuu lyhyeen, kun maata kahtia jakava sisällissota riistää heidät toisiltaan. Inman päätyy taistelutantereelle ja Ada joutuu pärjäämään yksin kotona, nähden nälkää. Vuodet kuluvat ja tuska rakkaasta erossaolosta ajaa Inmanin sotakarkuriksi ja matkalle takaisin rakkautensa luo.

Olen nähnyt ylistetyn Anthony Minghellan ohjaaman sotaeepoksen niin monta kertaa, etten jaksa edes laskea. Se valmistui vuonna 2003 ja sai liudan Oscar-ehdokkuuksia. Minulle elokuva on hyvin rakas ja mielestäni yksi parhaista, mutta en taida pystyä perustelemaan sitä kovin hyvin, sillä syyt taitavat olla varsin subjektiiviset.

Ensinnäkin elokuva on todella hieno. 1800-luvun maailma on hyytävästi tuotu valkokankaalle. Sotakohtaukset ovat realistiset ja kylmäävät. Miljöö muistuttaa tuon ajan karuudesta ja näyttelijät antavat kaikkensa omistautuakseen ajalle. Esimerkiksi Nicole Kidman joutui menettämään paljon painostaan kuvatakseen uskottavasti nälkää näkevän sisällissodan uhrin kamppailua. Katsaus on kuitenkin hyvin elokuvallinen. Minghellan ohjaus luo kärsimyksen keskelle kauniita, lämpimiä hetkiä, jotka muistuttavat ihmisyydestä, toivosta ja riemusta. Tämä tunnelma korostuu etenkin ajan yhteisöllisyydessä - jotain mikä tulee parhaiten ehkä esille Nicole Kidmanin ja Renee Zellwegerin roolihahmojen kautta.

Kun miehet ovat rintamalla, on kotiin jääneet vain naiset ja lapset. He luonnollisesti joutuvat kamppailemaan oman selviytymisensä eteen myöskin, etenkin kun kaikesta on sota-aikana pulaa. Yksi elokuvan hienouksia onkin, miten Renee Zellwegerin Ruby Thewes ja Nicole Kidmanin Ada Monroe lyöttäytyvät yhteen ja vain yhdessä löytävät oman vahvuutensa todella synkkänä hetkenä historiassa. Yhdessä he selviytyvät.

Inhimillisiä hetkiä luodaan myös musiikin, juhlan ja yhteenkokoontumisen merkeissä. Nämä ovat kauniita ja autenttisia elokuvallisia kuvauksia ja minusta ainakin tuntuu siltä, kuin oppisin tuntemaan nämä hahmot todella syvästi. Välitän heistä, sillä heilläkin on niin paljon menetettävää.

Pohjimmiltaan tarinassa on kuitenkin mielestäni kyse vahvuudesta ja herkkyydestä. Se peilautuu tarinasta etenkin Jude Lawin henkilöhahmon kautta. Hän edustaa hahmona ehkä hieman epätyypillistä 1800-luvun sotilasta. Hän ei puhu paljon ja vaikuttaa hyvin herkältä ihmiseltä. Etenkin, kun hän valitsee karata pois sodasta, palatakseen kotiin. Tätä ei välttämättä odottaisi näkevän kertomuksessa 1800-luvun sisällisodasta. Ainakin itsellä on välillä taipumus mieltää ihmisen ennen tuhattayhdeksääsataalukua erilaiseksi - ehkä karskimmaksi, vahvemmaksi, tottuneemmaksi väkivaltaan. Mutta jokin ihmisyyden sydän meissä on aina asunut. Jokin, joka on kykeneväinen rakkauteen.

Roolisuoritukset ovat mielestäni niin sydäntähivelevät, että melkein pahaa tekee. Nicole Kidman saavuttaa aina tulkinnoissaan kiinni jostain koskettavasta. Jude Law on harmoninen, sielukas ja syvällinen. Mutta suurimman urakan kantaa Renee Zellwegerin uraa määrittävä roolityö. Hänen hahmonsa on aina kuulunut suosikkeihini näkemistäni elokuvista. Olen mennyt jopa niinkin pitkälle, että olen opetellut hänen sydäntävihlovia repliikkejä ulkoa. "They call this war a cloud over the land, but they made the weather and then they stand in the rain and say 'Shit, it's raining'". Ulkomuistista, kuulkaa. Ja sanat kaikuvat totuudellisina yhä tänä päivänäkin. Zellwegerille siis kaikki kunnia. En voi kuin istua ja katsoa kun hän kerta toisensa jälkeen muistuttaa, mihin näyttelijä parhaimmillaan pystyy. Armoton, raastava, koskettava, monitahoinen, mielenkiintoinen roolityö, josta en saa tarpeekseni.

Joka kerta kun katson Päämääränä Cold Mountainin, iskee se aina yhtä kovin sydämeen. Lopussa tietysti kyyneleet karkaavat silmäkulmistani, vaikka kuinka yritän pyristellä vastaan. Minusta tämä on vain niin hieno kokonaisuus. Tässä on kaikkea. Syvällistä draamaa, realistista sotatragediaa, sydämellisiä elokuvallisia hetkiä, romantiikkaa, kohtalokkuutta, 1800-luvun kuvausta ja vaikka kuinka paljon muuta kaikkea hienoa ja koskettavaa. Aito elokuvaelämys, joka on totuudellinen ja tunteikas. Haluaisin puhua tästä elokuvasta vielä tästä ikuisuuteen, mutta parempi, etten ylianalysoi, jotain, mikä on kuitenkin villiä ja sielukasta. Sitä elokuva parhaimmillaan on; jotain, mistä ei saa edes kiinni.

 ...=)

  

My Blueberry Nights (My Blueberry Nights)

Pistin tämän leffan päälle, koska siinä oli Jude Law ja Rachel Weisz. Ilmeisesti Wong Kar-wai on aasialaista elokuvateollisuutta vähän intohimoisemmin seuraaville jonkinlainen jumala, jonka omalaatuinen, esteettinen ja erilaisilla tunnelmilla leikkivä tyyli on syvällisempää, kuin voi edes sanoin kuvailla.

Täytyy kyllä myöntää, että olihan se elokuvan kuvaus ihan virkistävää vaihtelua tavalliseen Hollywoodilaiseen visuaalisuuteen ja siten ehkä nostaa elokuvaakin vähän seuraavalle tasolle, vaikka elokuvaan saattaa olla vaikea ajoittain keskittyä.

Ei siinä, ihan sympaattinen elokuva on kyseessä. Pidin elokuvan melankolisesta haikeudesta ja samanaikaisesta kypsyydestä, joka löytyi kuvauksesta; miten näimme tapahtumat useasti ikkunan takaa tai kuinka saatoimme saapua tilaan, jossa kohtaus on jo käynnissä. Koen myös, että elokuvan rakenne - tauotus, kuinka se hengittää, oli toteutettu mielenkiintoisesti. Elokuva ei etene klassisen juoniarkin mukaan, vaan yhdessä hetkessä olemme seuraamassa toisten ihmisten maailmaa ja seuraavassa toisten. Hieno kokonaisuus, joka on valitettavasti jätetty sellaiseksi. Nimittäin kun elokuva pyrkii olemaan niin hauras ja syvällinen ja kaikkea maan ja taivaan väliltä, unohdetaan ajatella katsojaa ja kuinka mielenkiintoista hänen on elokuvaa seurata.

Tosin, ehkä se ei ole tarkoituskaan. Koen, että elokuva piti otteessaan ihan vain heittämällä katsojalle erilaisia tunnelmia, aina öisestä New Yorkilaisesta kahvilasta, pölyiseen Teksasilaiseen baariin. Kaiken kaikkiaan virkistävä tuulahdus erilaista elokuvantekemistä.

...=)

I ♥ Huckabees (I ♥ Huckabees)

"We're not in infinity; we're in the suburbs"

David O. Russell on ohjannut muutaman loistavan elokuvan. Parhaimpina ovat Unelmien pelikirja, American Hustle ja The Fighter. I Heart Huckabees vain vahvistaa käsitystäni, että tämä mies on omalla työllään edistänyt elokuvantekoa monella sadalla vuodella. Ne syvyydet joihin hän ohjaa elokuviaan ovat jotain, mitä ei edes muiden tämänpäivän elokuvantekijöiden  ansioluetteloista löydy. Hänen hahmonsa ovat moniulotteisia, hän käsittelee teemoja kokonaisvaltaisesti ja luo elokuvan, joka kertoo jotain jostain.

I Heart Huckabeesilla on unelmien näyttelijäkaarti. Dustin Hoffman, Lily Tomlin, Mark Wahlberg, Richard Jenkins ja Jude Law (lisäksi Naomi Watts, Jason Schwartzman ja Isabelle Huppert - heistä en liiemmin henkilökohtaisesti välitä). Elokuva kertoo Schwartzmanin esittämästä Albertista, joka kamppailee eksistentiaalisten ongelmien kanssa ja palkkaa avukseen niin sanotut eksistentiaaliset etsivät, Lily Tomlinin ja Dustin Hoffmanin Vivianin ja Bernardin. Albert kuitenkin kyseenalaistaa heidän metodinsa ja kokeilee myös toisen leirikunnan/filosofian elämänkouluttajaa, Isabelle Huppertin Caterinea. Mukana seikkailee myös omien ongelmiensa kanssa kamppailevat Mark Wahlbergin, Naomi Wattsin ja Jude Lawin hahmot.

Elokuva on erittäin omalaatuinen, irrationaalinen, ehkä vähän sekavakin. Elokuvalla ei ole oikein selkeää juonta ja monelle, etenkin sellaiselle henkilölle, joka ei edes tiedä, mitä filosofia on, voi olla vähän vaikea ymmärrettävä. Mutta jos jaksaa ajatella asioita vähän pidemmälle, saattaa löytää tästä elokuvasta pienen totuuden jyväsen.

Russell, taas kerran, on luonut elokuvan, joka leikittelee hahmojensa ongelmilla. Mutta hän ei vain leikittele niillä, vaan käsittelee niillä. Lopulta hän on niin älykäs, että pystyy rakentamaan elokuvan sellaisten monimutkaisten asioiden varaan kuten todellisuuden olemassaolo, elämän mielekkyys tai tyhjyyden hyväksyminen. Kuten arvata saattaa, elokuva pyörii myös komediana, koska eihän näin absurdeista teemoista pysty oikein vakavaa draamaa yksinään tekemään.

Kaiken kaikkiaan, elokuva on vaikuttava, hyvin kulkeva, hyvin rakennettu luomus, joka on taas kerran tekijänsä näköinen. Upea näyttelijäkaarti saa haluamaan sellaista joka elokuvaan ja kokemuksena tämä oli ehdottomasti mieluinen, vaikkakin kalpenee vertailussa Russellin muiden elokuvien kanssa. P.S. elokuvalla on kyllä varmaan kaikkien aikojen surkein nimi.

Spy - vakoojan asussa (Spy)

Paul Feig on tuttu mies sellaisten menestyskomedioiden takaa kuten Morsiusneidot ja The Heat. Nyt hän on räjäyttänyt potin taas, uusimmallaan, toimintakomedialla Spy, pääosissa Feigin ilmeisesti luottonäyttelijä Melissa McCarthy, Jude Law, Jason Statham, Rose Byrne ja Miranda Hart. Melissa McCarthy on CIA:lle työskentelevä agentti, joka on jumiutunut lähinnä konttorihommiin. Kun kaikki muut järjestön kenttäagentit paljastuvat, lähetetään McCarthy kentälle ja hän pääsee vihdoin näyttämään taitonsa maailmalle.

Idea on siis käytännössä todella tuttu toisesta, hulvattomasta komediasta Get Smart / Salainen Agentti 86 (2008), jonka pääosassa oli Steve Carell. Vaikka näiden kahden komedian lähtötilanne, perusidea, on täysin sama, se ei suinkaan toimi elokuvia vastaan. Loppujen lopuksi kun ajattelee, ei näitä tälläisiä kevyitä, oikeasti hauskoja, aivot narikkaan-tyylisiä komedioita kasva missään puissa. Niitä on todella harvassa ja luojan kiitos siis Paul Feigistä, miehestä, joka on kerta toisensa jälkeen onnistuu naurattamaan ja viihdyttämään. Hän onkin nopeasti noussut yhdeksi lempiohjaajistani. Miksi ei? Komedia on niin vaikeaa ja hän onnistuu siinä jatkuvasti. Hän on upea nero!

Itse kyllä pidin enemmän Get Smartista ja Feigin edellisestä elokuvasta The Heatista, mutta se saattaa johtua myös siitä, että olen nähnyt näitä elokuvia enemmän kuin tätä Spy:ta, jonka olen nyt sitten nähnyt vasta kerran. Siitä huolimatta nauroin ääneen läpi koko tämän elokuvan.

En voi myöskään olla kuvittelematta, kuinka paremmin elokuva VIELÄ toimisi, jos McCarthyn roolissa olisi vaikka The Heatissa loistanut Sandra Bullock, jonka koominen ajoitus on vielä osuvampi kuin McCarthyn. Ei tule taaskaan kuitenkaan ymmärtää väärin, sillä rakastin McCarthya roolissaan ja hän nauratti minua kauttaaltaan.

Vertaukset James Bond-teemaan ovat oleelliset. Elokuva on tehty kuin suoraksi James Bond-parodiaksi. Mutta leffa toimii kuitenkin myös itsenäisenä komediana, eikä katsojan ole tarvinnut nähdä yhtäkään James Bond-elokuvaa ymmärtääkseen, miksi tämä leffa on hauska. Koska kyseessä on toimintakomedia, saa eniten tietenkin nauraa niissä toimintakohtauksissa, koska ne eivät sitten menekään "niin kuin elokuvissa". Myös monta muuta kuolemattoman hauskaa hetkeä elokuvasta löytyy. Tiedän, että toimintakomediat eivät ole kaikkien makuun, mutta suosittelen silti tätä leffaa. McCarthy on toimintaleffan pääosassa niin virkistävää, sillä yleensä pääosassa on joku mies, oli se sitten joku James Bond tai Johnny English.

En tiedä, mitä tässä enää sanoa. Tekisi mieli analysoida kaikkia elokuvan hauskoja hetkiä, mutta minulla ei yleensä ole ollut tapana spoilata elokuvaa liialti. Komedioissa on vielä se, että niistä ei halua tietää liikaa ennen kuin ne näkee. Tässä voisinkin varoittaa, että älkää missään nimessä katsoko tämän leffan traileria, ennen kuin näette itse elokuvan. Valitettavasti tämänkin leffan kohdalla, monet parhaista vitseistä on sinne traileriin spoilattu ja siksi ne eivät elokuvan kohdalla enää niin naurata, kun tietää, että ne ovat tulossa. Ylipäätänsäkin komedioiden kohdalla ei kannata trailereita juuri katsoa... tai arvosteluita lukea. Joten tämä riittää, menkää katsomaan se leffa! Oikeasti. Vaikka mieleni tekisi tässä vielä jäädä rupattelemaan kappale kaupalla, kuinka nerokas leffa on, niin annan sen puhua itse puolestaan. Hauska se on. On.

...=)

The Grand Budapest Hotel (The Grand Budapest Hotel)

Ilmeisesti ohjaaja Wes Andersonin ensimmäinen ajatus päähenkilön, M. Gustaven rooliin olisi ollut Johnny Depp. Oudolla tapaa Gustaven olemus henkii Deppimäistä luonteenomaisuutta. Valitettavasti Gustaven rooliin päätynyt Ralph Fiennes yltää näihin hetkiin vain satunnaisesti.

The Grand Budapest Hotel kertoo nimensämukaisesti hotellista, tarkalleen sanottuna sen vastaanottovirkailijasta (M. Gustave) ja hänen luotettavasta aulapojasta, Zerosta.The Grand Budapest sijaitsee kuvitteellisessa Zubrowkan valtiossa, Euroopassa. Gustave on hotellivirkailijoista kuuluisin ja epäilemättä etevin. Monet tulevat Grand Budapestiin vain hänen takiaan. Yksi Gustaven vakiasiakkaista, Madame D kuolee ja tämä avaa purkillisen käärmeitä; tuo paikalle rahanahneet perilliset, syyllistä etsivät poliisit ja kaikkien huomio tuntuu olevan Gustavessa.

Vaikuttavampaa näyttelijäkaartia saa hakea. Oscar-voittajat Tilda Swinton, F. Murray Abraham, Adrien Brody ja Willem Dafoe, Jeff Goldblum, Harvey Keitel, Jude Law, Bill Murray, Edward Norton, Saoirse Ronan, Jason Schwartzman, Tom Wilkinson ja Owen Wilson kaikki saavat repliikin tai pari. Silti tämä kokonaisuus ei romahda. Usein näin monen näyttelijän kokoonpanot tuntuvat väkinäisiltä, kuin elokuva olisi yritetty lykätä täyteen suuria nimiä, jotta se myisi paremmin ja kaikille yritetty saada yhtä paljon ruutuaikaa. Andersonia ei selvästikään voisi kiinnostaa vähempää kehtaako hän antaa esimerkiksi Bill Murraylle vain jotain minuutin mittaista roolia. Ja tämä on yksi niistä lukuisista piirteistä, mikä tekee Andersonista ja The Grand Budapest Hotelista toimivan.

Tarkkuus ykistyiskohtaan on suurin vahvuus. Lavasteet, puvustus, maskeeraus ovat jostain taivaallisesta. Kuvaus, editointi, musiikki ovat myös vahvoja elementtejä, jotka luovat illuusiota tästä omalaatuisen hurmaavasta maailmasta ja hotellista. Teos on sävytetty hienovaraisella huumorilla ja ironialla. (Hienona esimerkkinä muun muassa tankkausasema, jonka nimi on Fuelitz, viitateen englanninkieliseen sanaan "fuel" joka polttoaine ja "itz" -tietenkin slaavilaiseen kieliperinteeseen.) Zubrowkan kuvitteellisen valtion voisi hyvin sijoittaa jonnekin Unkarin ja Romaninan välimaastoon. Kaiken tämän lisäksi käsikirjoitus on viimeista vuorosanaa myöten hiotun täydellinen. Juonta on helppo seurata, mutta sen lisäksi se jättää katsojan arvailemaan mitä tapahtuu seuraavaksi. Elokuva toisin sanoen vetää sisäänsä. Ralph Fiennes sanoi jossain haastettelussa, että Anderson ei halunnut pilkkuakaan muutettavan käsikirjoituksestaan ja miksi pitäisi, kun on näin hyvä ohjaaja/käsikirjoittaja ohjaksissa on kaikkien muiden työ varmasti kuin ruusuilla tanssimista.

Paitsi ettei ole. Esimerkiksi Ralph Fiennes, jolla on varsin vakava ja totinen olemus on täysin irraallaan oleva palanen tässä muuten niin valloillaan olevassa komediassa. Ymmärrän kyllä, että Gustaven hahmo, elokuvan päähenkilönä, on se ironinen ja hienovarainen huumorintuoja, mutta kaikki tämä toimii käsikirjoituksen ansiosta, ei Fiennesin. Esimerkiksi juuri Depp, olisi voinut saada herkullisista vuorosanoista niin paljon enemmän irti. Toiseksi päähenkilöksi voisi nimittää Gustaven apuria, aulapoikaa, Zeroa, jota esittää varsin kokenematon Tony Revolori.

Mikä tärkeintä, The Grand Budapest Hotel on kaukana tylsästä elokuvasta. Se ei sorru yhteekään kliseeseen, se on herkullinen puhtaalta nerokkuudeltaan ja tarkkuudeltaan. Tämä maailma on lumoava ja en voi lakata kehumasta sitä. Ansaitusti se voitti neljä Oscaria, kaikki teknisiltä suorituksiltaan. Esteettinen ja ehdottomasti yksi vuoden parhaita elokuvia (ja inhoan sanoa "vuoden parhaita", mutta sanon sen silti). Minusta parhainta Chaplinin elokuvissa ovat toimintakohtaukset. Siihen aikaan elokuvatekniikka ei ollut vielä niin kehittynyttä, kuin se on nykyään. Joten kun Chaplin esimerkiksi juoksee kattojen päällä elokuvassaan The Kid, näyttää kuin kuvakatkeasi ja alkaisi uudelleen ja tämä tapahtuu satoja kertoja peräkkäin lyhyessä kohtauksessa. Se luon efektin, kui katsoja katsoisi valokuvia, liikkuvia kuvia. The Grand Budapestin kuvaus-editointi-otteessa oli jotain samaa ja tietenkin sitä oli ilo katsoa. Liekö Anderson myös Chaplinin fani, en tiedä, mutta se toi kokonaan uuden näkökohdan elokuvaan, näin viimeisellä nuotilla ylistäen.

Hugo (Hugo)

Harvoin olen nähnyt lapsinäyttelijän olevan niin hyvä, että en edes pitkälti huomannut kuinka huonoja Asa Butterfieldin vastanäyttelijät ovatkaan. Jotkut jopa Oscar-voittajia.

Katsoessaan Martin Scorsesen vuonna 2011 valmistunutta 3D-elokuvaa Hugoa, joka sai 11 Oscar-ehdokkuutta, mukaan lukien paras elokuva, ei voi olla ajattelematta, mikä on sen tyylilaji? Toisaalta ei voi olla ajattelematta katsooko lastenelokuvaa, mutta sitten järkeilee, että eihän lapset jaksa istua tälläisen draaman läpi. Rinnastaisin elokuvan ehkä enemmänkin Tim Burtonin Liisa Ihmemaassa (2010) kanssa. Ei, Hugo ei kerro tietokonepelihahmosta. Hugo Cabret (Asa Butterfield) on orpoutunut poika, joka asuu Pariisin rautatieaseman kellojenhuoltajan tiloissa, täyttäen setänsä saappaita, joka juopottelee pitkin Pariisin katuja. Asemaa vartioi Sacha Baron Cohenin näyttelemä tarkastaja Gustave, joka passittaa asemalla varastelevia orpopoikia orpokotiin, jonka olosuhteet 1930-luvulla eivät ole modernin hyvinvointivaltion mittaisia. Hugo tekee työnsä hoitaen kelloja ja pysyttelee vartijan näkymättömissä. Hän kuitenkin haluaa valmistaa loppuun hänen kuolleen isänsä työn; korjata automaattista robottia. Hän tarvitsee siihen osia, joita varastaa aseman lelukioskin leluista. Lelukioskin omistaja Ben Kingsleyn näyttelemä Papa Georges saa Hugon kuitenkin kiinni ja pakottaa tämän työskentelemään kioskilla. Hugo myös tutustuu Pap Georgesin sukulaislapseen Isabelleen, joka asuu heidän luonaan. Isabelle oppii Hugosta kaiken ja haluaa auttaa tätä ja he saavatkin koneen valmiiksi, joka paljastaa heille viestin. Viesti koskee yllättäen niin Isabellea kuin Hugoa että Papa Georgesia.
      Olen lukenut myös kirjan, johon elokuva perustuu. Kirjassa ei itsessään ole hirveästi lukemista, sillä se on täynnä kirjailijan itse piirtämiä kuvia, käsittämän kauniita. Voin kertoa, että elokuva ei tee muuta kuin oikeutta näille piirroksille. Tässä siis elokuva - poikkeus sääntöön - joka on parempi kuin kirja. Kirjan kuvat jäävät kuitenkin lopulta kaksiulotteisiksi ja Scorsese on tarpeeki taitava elokuvantekijä osatakseen luoda elokuvasta visuaalisesti häikäisevän ja samalla juonesta soljuvan niin, että elokuva ei pelaa pelkästään grafiikalla. On Scorsesen onni, että hän on löytänyt nuoren näyttelijän päärooliin, nimeltä Asa Butterfield. En tykkää sanoa, että tässä on tulevaisuuden nimi, sillä sitä ei voi koskaan tietää. Hollywoodissa mikä tahansa on mahdollista ja yleensä ne, jotka saavat vahvan alun elokuvauralleen menettävät siitä hallinnan kun taas monet ylistetyimmistä näyttelijöistä nousevat kuuluisuuteen melko myöhään. Jos minun pitäisi kuitenkin valita yksi näyttelijä, jolla on mielestäni edessä kirkas tulevaisuus - olisi se Asa Butterfield.

 "Butterfield on ehdottomasti elokuvan tähti. "

Jos maailmassa on edes vähän logiikkaa, kaiken järjen mukaisesti Asa Butterfieldillä olisi edessään upea ura. Hugo Cabret'n nimiroolissa hän on virheetön. Hän ei sorru mihinkään kliseisiin. Tämä on suuri saavutus, sillä kyseessä on kuitenkin seikkailuelokuva, eli sen lajityypin elokuva, jossa niitä kliseitä on kaikkein eniten. Tietenkään elokuva ei pysty välttämään niitä kaikkia, tiettyjä itsestään selviä asioita todetaan ääneen silloin tällöin ja juonen kulku on melko ennalta-arvattavaa. Kuitenkin Butterfield tekee roolisuorituksen, jonka avulla katsoja voi antaa elokuvalle anteeksi nämä pienet puitteet. Hän on luonteva, aito, uskottava. Hän hioo roolisuorituksestaan niin puhdasta, että se alkaa kiiltää. Butterfield on älykäs näyttelijä. Hän tietää mitä hän tekee ja siten pystyy tekemään roolisuorituksesta haluamansa. Hän saa kanavoitua siihen juuri oikean määrän tunnetta ja tasapainoa. Hän ei paljasta, mestarin tavoin, kaikkia korttejaan yhdessä kohtauksessa, vaan ammattilaisen elkein luo yhtenäisen kokonaisuuden hahmostaan, jolloin jokaisesta kohtauksesta tulee tärkeä. Jos yksi kohtaus kuitenkin pitäisi Butterfieldin työstä nimetä parhaimmaksi olisi se ehdottomasti loppupuolen kohtaus, jossa hän anelee armoa tarkastaja Gustavelta. Siinä kohtauksessa Butterfield paljastaa käsittämättömät näyttelijänlahjansa ja vie roolinsa niin paljon pidemmälle kuin kanssanäyttelijänsä, että katsoja ei voi olla vaikuttumatta. Sacha Baron Cohen näyttelee jopa surkeasti. Hän ei selvästikään ole kärryillä elokuvan emotionaalisen painon kanssa ja kohtelee elokuvaa aliarvoisesti. Ben Kingsley on liian kiireinen teeskentelmään olemaan vaikutusvaltainen vanha mies, että unohtaa kaikki muut puolet roolisuorituksestaan. Chloe Grace Moretz pelaa pitkälti omien valttiensa varaan ja ei astu ulos mukavuusalueeltaan. Helen McCrory on suorastaan kammottava. Tekotaiteeellinen ja ylidramaattinen. Ja ottaen huomioon, että Butterfieldin vastanäyttelijät ovat kaikki kokeneita "ammattilaisia" on ihmeellistä tajuta, kuinka huonoja he ovatkaan. Butterfield on ehdottomasti elokuvan tähti. Hän osoittaa kypsyyttä paljon vuosiansa edellä; hän on itsevarma, karismaattinen ja saa hahmoon juuri oikean määrän sympaattisuutta. Hän saa kaiken oikein: ajan, paikan, persoonan. Sen lisäksi vielä Butterfield paljastaa Hugon emotionaalisen raakuuden ja saa hahmon tunteet paljastettua yleisölle. Hugo on menettänyt isänsä ja hänen täytyy ottaa vastuu itsestään. Hän ei saa jäädä kiinni ja hänen täytyy löytää yksinäiselle elämälleen tarkoitus. Kaiken tämän Butterfield kuvaa paremmin kuin täydellisesti. Harvoin on näin rankkoja tunteita yhtä uskottavasti kuvattu.
      En tiedä kenelle suositella elokuvaa. Ehkä niille ketkä haluavat todistaa uskomatonta lapsinäyttelijää tai niille, jotka ovat Burtonin Liisa Ihmemaassa faneja. Ehkä myös kaikille Steam Punkin ystäville. Hugo on tehty syvällä ammattitaidolla, mutta ongelma seikkailuelokuvan ja draamaelokuvan yhdistämisessä on, että se jää kummaltakin osalta luonnollisesti puolitiehen.

...=)

Side Effects (Side Effects)

Side Effects on Oscar-voittaja Steven Soderberghin ohjaama psykologinen trilleri, joka valmistui vuonna 2013. Sen pääosissa on Oscar-ehdokas Rooney Mara, Oscar-ehdokas Jude Law, Oscar-voittaja Catherine Zeta-Jones ja Channing Tatum. Elokuvan käsikirjoitti Scott Z. Burns.
     Emily Taylorin (Mara) aviomies Martin (Tatum) pääsee vankilasta, jonne joutui sisäpiirikaupoista. Asioiden pitäisi sujua nyt paremmin, mutta Emily masentuu. Häntä alkaa hoitamaan psykiatri Tri. Jonahthan Banks (Law), joka määrää tälle erinäköisiä lääkkeitä, mutta vasta Ablixa-niminen lääke tehoaa. Siinä on vain yksi mutta; lääkkeen sivuvaikutuksena on unissakävely. Tapauksen hoidossa Banksia neuvoo myös Emilyn entinen psykiatri Tri. Victoria Siebert (Zeta-Jones). Alun jälkeen elokuva lähtee kulkemaan läpi lukuisten salaliittojen ja huomaamme kaiken olevan toisin kuin aluksi luulimme.
      Oli melko outoa kirjoittaa tuo viimeinen lause tuohon juoniselosteeseen, mutta ilman sitä elokuvasta saa liian toisenlaisen kuvan, mitä se oikeasti on. Itsellä ainakin oli mielessä Soderberghin aikaisempi elokuva vuodelta 2011, nimeltä Contagion ja ajattelin elokuvan kertovan lääkkeiden sivuvaikutuksista, mutta siitä elokuvassa ei ole ollenkaan kyse. Joka tapauksessa, olin hieman pettynyt, sillä minusta elokuva sivuvaikutuksista ja masennuksen seurauksista olisi ollut jopa mielenkiintoisempi. Käsikirjoitus oli lapsellinen. Juonesta yritettiin tehdä liian monimutkainen ja ennalta-arvaamaton, jolloin itse elokuvan laatu on huonompi, sillä niin paljon joudutaan uhraamaan saadakseen aikaan katsojan hämmennys. Tietyt juonelliset ratkaisut olivat tekaistun ja epäuskottavan oloisia. En myöskään pitänyt epäuskottavuudesta hahmojen kohdalla, sillä minun on vaikea uskoa kahden psykiatrin toimivan näin epäeettisesti. Steven Soderbergh on kylläkin luonut upean tunnelman, ehkä parhaimman, mitä on elokuviinsa vielä saanut. Ohjaus on siis saanut elokuvasta sen parhaat puolet irti. Mikä minua taaskin ajoi elokuvan pariin, oli upeat näyttelijät.
     Rooney Mara on syvällinen ja vaikuttava näyttelijä. Hän selvästi nauttii ihmispsyyken murtamiseasta ja sen yksityiskohtaisesta tulkinnasta. Hän ei täysin hallitse omia ilmeitään eikä osaa kunnolla yhtenäistää roolia tai tehdä siitä mielenkiintoista, mutta hän on tunnollinen ja kärsivällinen ja halukas. Heittäytymiskykyä voisi olla lisää, mutta silti Mara on todella lupaava näyttelijä, joka kantaa elokuvaa upeasti pääroolissa.
     Jude Law on mielenkiintoisessa roolissa ja osaa tasapainottaa sitä erittäin kypsästi. Hän on luonteva. Law tekee hahmosta uskottavan ja aidon. Hän lähestyy hahmoa uskottavuuden kautta ja tekee roolista syvällisen ja hiotun. Law:lla on kyky vastanäytellä poikkeuksellisen hyvin ja hän on parhaimmillaan päästessään intensiiviseen keskusteluun toisen hahmon kanssa. Hän ymmärtää loistavasti hahmon ihmisyyden ja siten pystyy tekemään tälläisistä kohtauksista dramaattisia ja jopa taiteellisia.

     Catherine Zeta-Jones on vireessä. Hän on aina vireessä. Hänen roolisuorituksensa on huippuluokkaa. Hän hallitsee itsensä täysin, tietää upeasti mitä tekee ja jokainen ele, jokainen repliikki ja jokainen ilme on hiottu täydellisyyteen. Hän salaperäinen ja kiinnostava. Zeta-Jones leikittelee hahmollaan ja luo siihen yhtenäisyyttä ja virheettömyyttä. Hän tulkitsee hahmoa vahvasti ja tekee siitä uskottavan että mielenkiintoisen. Hän hallitsee kameran edessä näyttelemisen upeasti ja hän on täysin harmoniassa vuorosanojensa kanssa. Tässä roolissa hän luo hahmoon sisäistä tunnetta, katsoja ikään kuin näkee, mitä hahmo ajattelee, vaikka hahmo ei mitään sanokaan; tämä on upeaa näyttelemistä ja Zeta-Jones on ehdottomasti elokuvan parhaimmistoa. Jokainen nyanssi, jokainen katse on silkkaa virheettömyyttä.
     Channing Tatum on myös hyvässä vauhdissa. Häneen on helppo samaistua ja hän saa rooliinsa maanläheisyyttä, inhimillisyyttä ja energiaa. Tatum kykenee kypsään näyttelemiseen, jossa on tietoinen itsestään niin hyvin, että pystyy heittäytymään ja antamaan vapaamman roolisuorituksen. Hän hioo hahmoaan luontaiseksi ja realistiseksi, ehkä jopa arkiseksi, mikä tekee näyttelemistä aina paljon vaikeampaa ja Tatum onnistuu tavoitteissaan ja saa hahmonkin motiivit hyvin tuotua esille sekä tulkitsee tämän tunteita ja mieltä ammattilaisen tavoin.
     Side Effects ei ole miltä näyttää. Se saattaa olla täyttämättömien lupausten kehto tai sitten se on hyvin hiottu, intensiivinen draama. Käsikirjoitus on hieman lapsellinen ja mitättömille hahmoille on annettu ehkä hieman liian paljon ruutuaikaa, siitä huolimatta Side Effects onnistuu kuitenkin, jospa vain juuri ja juuri, mutta joka tapauksessa, tekotaiteeellisuuden ja kokonaisuus on hyvin esteettisesti puhdas sekä mielenkiintoinen. Kaiken kaikkiaan sopiva elokuva.

8-

...=)