Arvostelu: Fantastic Beasts: The Secrets of Dumbledore

Kevään kiireideni jäljiltä ehdin minäkin loppuviimein katsomaan uuden Potterin ihan leffateatteriin, jossa se vielä yllätyksekseni pyöri.

Tarina kertoo tuttuun tapaan 1920-luvun - aikaan ennen Harry Potteria, joka syntyi tähän J.K. Rowlingin taikamaailmaan vasta 1900-luvun loppupuolella - taikazoologista Newt Scamanderista (Eddie Redmayne), joka nousee yhdessä ystävänsä ja Tylypahkan rehtori Albus Dumbledoren (Jude Law) kanssa pahaa velhoa Gellert Grindelwaldia (Mads Mikkelsen) vastaan, joka tahtoisi aloittaa sodan velhojen ja "jästien" (ihmisten, jotka eivät omaa taikavoimia) välillä.

Aiempien osien kokoonpano, joka koostui Newtista, Tinasta (Katherine Waterston), Queeniesta (Alison Sudol) ja Jacob Kowalskista (Dan Fogler), jotka kaikki tapasivat ensimmäisessä osassa New Yorkissa, on vähän niin kuin luovuttu - vain Kowalski on enää menossa varsinaisesti mukana - ja tässä elokuvassa kootaan uusi iskujoukko Grindelwaldia vastaan. Mukaan liittyy nuoria velhoja ja noitia opettava professori Lally Hicks (Jessica Williams), Yusuf Kama (William Nadylam), Newtin veli Theseus (Callum Turner) ja assistentti Bunty (Victoria Yeates). Syy, miksi kaikkien aikojen voimakkain velho Dumbledore ei itse lähde kamppailuun Grindelwaldia vastaan johtuu siitä, että he ovat nuoruudessaan ja ollessaan toistensa rakastavaisia, vannoneet verivalan, joka estää tämän.

Hieman kysymsymerkiksi jää, miksi tähän piti koota taas ikään kuin uusi iskujoukko, etenkin kun edelliset osat jo tuntuivat pitkälti siltä - taisteluasemien valmistelulta tulevaa varten. Ja nyt aloitetaan ikään kuin jälleen kerran uudestaan. Erityisen harmillista tämä on siksi, että yhteenkään hahmoon ei ole - vaikka elokuva kestää melkein kaksi ja puoli tuntia - aikaa oikein tutustua kunnolla ja he jäävät vähän statisteiksi. Mikä ei sinänsä ole fantasiaelokuvassa ongelmallista, sillä sen tarkoitus ei olekaan olla mikään syvääluotaava draama. Mutta miksi pitää koota joka elokuvaan uusi joukko statisteja?

Sen sijaan se hahmo, johon syvennymme kaikkein eniten, on nimensä mukaisesti Dumbledore. Mikä on sekin pienoinen pettymys. Ensinnäkin hahmo on jo ennestään tuttu, kahdeksasta aikaisemmasta Potter-pätkästä sekä seitsemästä kirjasta. Kun leffan nimikin on Dumbledoren salaisuudet, odotin saavamme kirjaimellisesti tietää jotain, mitä emme jo tienneet. Sen sijaan, tässä lähinnä kerrattiin niitä samoja traumoja, mitä meille on jo useaan kertaan kerrottu Dumbledoren kuolleesta sisaresta ja syrjään jääneestä veljestä.

Elokuvaa - kuten tätä koko Ihmeotusten spin-off-sarjaa - tuntuu kannattelevan pääosin nämä ihmeotukset. Näin jossain kommentin, jossa ihmeteltiin, mikä niiden pointti on, että niillä ei ole mitään merkitystä juonen kannalta - ja en voisi olla enempää eri mieltä. Tämänkin elokuvan vahvin osuus oli elokuvan alku, jossa oli eniten aikaa taas tutustua uusiin ja ihmeellisiin otuksiin. Mielestäni niitä käytettiin myös juonen kuljetuksessa hyväksi, mutta vaikka näin ei olisi tai kokisi, kyseenalaistaisin silti koko oletusta, että näin pitäisi olla. Mitä on tapahtunut meidän kollektiiviselle elokuvankatsomistavalle? Emmekö voi enää katsoa elokuvaa puhtaasta ihmetyksen ilosta? Minusta nämä fantasiaelokuvat kaipaisivat huomattavasti enemmän otuksien ihmettelyä ja taikamaailmassa tutkimista ja paljon vähemmän juonenkuljetusta. Minusta juoni on yksi epäoleellisimmista asioista elokuvassa ylipäänsä.

Mutta jos siitä nyt hetkeksi puhutaan, niin koin, että tässä kolmannessa elokuvassa juoni vähän lässähti loppua kohden. Alkupuoliskossa oli kyllä aseteltu aika vimmaiseenkin tahtiin palasia paikalleen ja mm. yksi hahmo soluttautui pahisten joukkoon. Mutta sitten kliimaksia lähestyttäessä, nämä juonilangat nopeasti vain kuitattiin ja ruksittiin yli sen enempää niitä hyödyntämättä. Kysymysmerkiksi jäi esimerkiksi tuo, miksi yhden hyviksen oli pahisten joukkoon soluttauduttava, kun siitä ei koitunut yhtään mitään.

Se on sanottava, että elokuva oli kuitenkin edennyt valovuosia edellisestä osasta, joka taantui jo aivan geneeriseksi erikoistehosteiden katalogiksi. Tässä sentään annettiin hahmojen käydä vuoropuhelua keskenään, tutustuttiin moniin uusiin aspekteihin taikamaailmasta ja kuljetettiin sitä suurempaa tarinaa näiden yksittäisten elokuvien takana taas vähän enemmän eteenpäin kuin viimeksi. 

Mielestäni Mads Mikkelsen - vaikka en hänestä pidäkään, enkä lainkaan yhtä paljon kuin edeltäjästään Johnny Deppistä - oli kuitenkin Deppiä parempi, joka oli tässä roolissa hieman liian mahtipontinen. Mikkelsen näytteli hahmoa inhimillisemmin.

Myös uudet näyttelijälisäykset olivat hyviä - eritoten Jessica Williams. 

Mutta eritoten taas ihastutti Eddie Redmayne, joka on tässä roolissa niin hurmaava.

Seuraaviin osiin toivon vielä enemmän ihmeotuksia, syvempää hahmokuvausta - ei välttämättä enää uusia hahmolisäyksiä, vaan syventymistä näihin nyt jo ruudulle vieritettyihin - sekä inhimillisempää juonenkuljetusta. Nyt tässä elokuvantekijät tuntuvat vähän alistuneen nykyisten toimintaelokuvien kaavoihin, joissa vähintään joka kahdeskymmenes minuutti pitää tapahtua jotain actionia. Kyllä katsoja kestää hiljaisuuksia, vuoropuhelua, kliimaksin kasvatusta. Se on kylläkin sanottava, että toimintakohtausten koreografiointi oli tässä osassa huomattavasti parempaa kuin aikaisemmassa, joten siitä voi pitää kiinni.

Loppuun vielä ihan pieni tekninen huomio - ja kiinnitän näihin yksityiskohtiin huomiota vain, koska välitän ja ajattelen, että parhaimmillaan nämä potterit ovat elokuvamaailmassa ihan parasta - kun kerran juonenkuljetuksessa pidetään mukana tätä "jästiä", jolle taikamaailman jutut ovat uusia ja outoja: käyttäkää häntä hyväksi! Selittäkää hänen avullaan sellaisia asioita, joita katsoja nyt jää ihmettelemään, mutta joiden selittäminen velholta velholle tuntuisi oudolta. Antakaa siis velhon selittää tälle jästille, mistä on kyse. 

Arvostelu: The Trial of the Chicago 7

Elokuva on erinomainen. Ehkä vähän liian amerikkalainen ja sitä kautta korni. Mutta on hienoa, kun poliittinen elokuva tehdään näin anteeksipyytelemättömän koruttomasti. Viesti on tämä ja vain tämä. Ei mitään ylimääräisiä kromeluureja. Muistutti vähän viime vuoden Bombshell-elokuvaa. Ja tällekin toivon menestystä Oscareissa. Etenkin näyttelijäkaarti. Ah. Toinen toistaan ihanampia näyttelijöitä. 

Aina iki-ihana Eddie Redmayne. Rakastan Michael Keatonia. Ja voih, Mark Rylance. Hänen pelkkä olemuksensa huokuu näyttelijätaiteen syvintä taikuutta. Myös Sacha Baron Cohen tekee niin huiman roolisuorituksen, että sen täydellisyys saa ihan hymyilemään. Että joku osaa vielä näytellä noin antaumuksella. Frank Langella herkuttelee menemään antagonistin (joka on vähän liian karikatyyrisen mustavalkoisesti kirjoitettu pahis) roolissaan. Joseph Gordon-Levitt on aina kiva, mutta joka kerta joutuu myös ihmettelemään, miksei hän saa rooleistaan enemmän irti. Hän on tapettia, kun hänen pitäisi olla näyttävä taulu.

En tiedä onko minulla tästä elokuvasta sen suurempaa sanottavaa. Laadukasta draamaa, joka on taiten tehty ja vielä hiottukin muutama kerta päälle. Hienoa, että käsikirjoittaja Aaron Sorkin on viimein uskaltanut karsia aaronsorkinmaisuuksiaan ja luottaa ekonomiseen draamaan. En vieläkään ole polvistumassa hänen eteensä ohjaajana - tälläkin kerralla luovuutta ja heittäytymiskykyä jään perään kuuluttamaan - elokuva on vähän turhankin kaavamainen, mutta on hän sentään huomattavasti parantunut sitten esikoisohjauksensa, Molly's Gamen jälkeen, jossa hän vielä yritti yrittämistään. Tässä hänen ohjauksellinen otteensa oli rennompaa.

Keskiössä on tietenkin hieno aihe. Ja sitä kunnioitetaan. Ehkä, jos jostain elokuvaa voi kritisoida, olisin toivonut näkeväni aihetta kunnioitettavan vielä paremmin. Katsoja olisi kestänyt monitahoisempaakin analyysia. Sekä myös yksityiskohtaisempaa. En voinut välttyä tunteelta, että elokuva rakensi aiheestaan vähän liiankin pelkistettyä teatteria. Paljon jäi myös katsojan googlattavaksi elokuvan jälkeen ja se pakotti huomaamaan, että paljon elokuva oli myös värittänyt faktoja - mikä ei sinänsä ole ongelma, mutta ihanteellisesti elokuva olisi itsessään niin aiheeseensa paneutunut, että katsojan ei tarvitsisi ajautua googlaamaan lisätietoa. 

Mutta se analyysi, minkä katsoja sai, oli kyllä mielenkiintoista. Itse rakastan oikeussalidraamoja, sillä ne tarjoavat niin täydelliset puitteet syvällistenkin aiheiden ja teemojen tarkasteluun. Ja niin keskitetyn. Oikeus, politiikka, valta, kunnia. Prioriteetit. Eikä tässäkään loppupeleissä pelätä kysyä vaikeitakaan kysymyksiä. Katsoja ei voi olla ajattelematta, kuinka paljon mikään on oikeastaan muuttunut tähän päivään mennessä. Kuinka vähän kohtaamme toisiamme oikeudessakaan silmästä silmään, ja kuinka paljon kaikki on loppupeleissä peliä. Hollywood-elokuvaa.

Sorkinin mielenkiintoinen näkemys valtapeleistä, politiikasta, siitä, miltä asiat näyttävät, optiikasta. Hieno leikki katsojan kanssa aloitetaan, kun elokuva itsessään vyöryttää katsojan eteen Hollywoodin nimekkäimpiä näyttelijöitä täydellisesti valaistuun oikeussaliin ja katsoja saa kuunnella loppuun asti hiottuja repliikkejä ja dynaamisen dramaattiset musiikit pauhavat taustalla. Metaa.

Tanskalainen tyttö (The Danish Girl)

Minun täytyy paljastaa pieni salaisuus. En ole Eddie Redmaynen suurin ihailija. Olin nähnyt hänen leijailemassa muutamissa isoissa elokuvissa kuten My Week with Marilyn tai Les Miserables, mutta niissä hän oli niin statistin asemassa, että tavallaan tyydyinkin siihen ajatukseen, että tämän miehen karismalla ei pitkälle pötkitä. Siksi olinkin niin kummastunut kun hän räjähti tähtitaivaan huipulle vuonna 2014 voitettuaan parhaan miespääosan Oscar-palkinnon elokuvasta Kaiken teoria, jonka hän mielestäni veti täysin samalla, passiivisella energialla kuin aikaisemmat mitäänsanomattomat roolinsakin. En ollut ollenkaan innoissani, kun hänen tähdenlentonsa jatkoi kasvamistaan Tanskalaisen tytön ja toisen Oscar-ehdokkuuden kanssa.

Aina välillä, etenkin Oscar-ehdokkuuksia keränneiden leffojen ympärille, kasaantuu sellainen utuinen pilvi - liekö tehokkaan markkinoinnin tai kampanjoinnin ansiota, minkä ansiosta jokin elokuva voi saada korkeamman arvostuksen kriittisestä näkökulmasta kuin se yleensä saisi. Puhutaan ns. Oscar-buzzista, jota on sitten vaikea enää tainnuttaa kun huhut elokuvan upeista ansioista ovat päässeet valloilleen, oli totuus sitten täysin toisenlainen tai ei. Oletin, että näin oli käynyt myös Tanskalaisen tytön kanssa. Olin nimittäin kaikkien niiden kehujen takaa lukenut myös lukemattomia negatiivisia arvosteluja Tanskalaisesta tytöstä, jotka kritisoivat muun muassa sitä, että ohjaaja Tom Hooperilla tai Eddie Redmaynella ei ole hajukaan mikä tekee ihmisestä naisen. Joku meni niinkin pitkälle, että kritisoi yksinomaan Redmaynen räpyttäviä ripsiä, tämän teeskennellessä naiseutta.

Tanskalainen tyttöhän on loistava elokuva. Tehdäänpä tämä nyt selväksi. Kritisoijat ovat väärässä. Vaikka yksinomaan siksi, että minä sanon niin. Elokuva on erittäin koskettava ja herkkä. Se on erittäin syvätunnelmainen ja hienosti rakennettu draama. Pidin soundtrackista ja elokuvan kuvamaailmasta. Se lopun kohtaus siellä kallion kielekkeellä oli hieno. Puvustus on aivan ensiluokkaista ja näyttelijäsuoritukset ovat top notch. Alicia Vikander on ehdottomasti Oscar-palkintonsa arvoinen. Minusta tuntuu, että aina kaikki hienoimmat kohtaukset tapahtuvat joko juna-asemalla tai ruokapöydässä. Tässä tapauksessa kohtaus juna-asemalla on todellinen emotionaalinen taidonnäyte tältä näyttelijältä ja kyllähän hän katsojan rikki repiikin, ilmeikkäällä, suoraan sisimpään tähtäävällä näyttelemisellään. Ja ehdokkuuden olisin heittänyt myös Matthias Schoenaertsin suuntaan, joka on tässä kuin täysin eri ihossa, sivistyneen, ymmärtäväisen miehen roolissa, verrattuna Luihin ja ytimiin-elokuvan karskin ja miehekkään mieheen verrattuna.

Olin varma, että tästä aiheesta tehtäsiin mahdollisimman noloa, halveksuttavaa ja stereotyyppistä. Ainoastaan ensimmäinen kohtaus, jossa Redmaynen maalari Einar Wegener pukeutuu naiseksi on hieman surkuhupaisa, mutta loppu elokuvaa on hienossa tasapainossa sen kanssa, minkä nämä hahmot itse kokevat omaksi totuudekseen ja sen kanssa, miten asiat on uskottavinta katsojalle esittää. Einarin muutos naiseksi ei ole yhtäkkinen. Käytämme paljon aikaa sen kuvaamiseen ja valtaosa elokuvaa onkin sitä, että katsojalle sisäistetään tätä muutosta ja sen luontaisuutta, mitä se tietenkin onkin. Mutta sen lisäksi rakastin sitä, että loppua kohden hahmot itsekin käyvät keskustelua sukupuoliroolien merkityksestä ja niiden arvosta rakkaudelle. On mielenkiintoista pohtia ihmistä, joka on elänyt koko elämänsä kuin kahtena ihmisenä, jakaen aikansa esittäen välillä aivan toisenlaista ihmistä kuin oikeasti on ja vain harvoina, valittuina hetkinä uskaltanut kurkistaa sen verhon taakse syvälle omaan itseen tutkimaan kuka oikeasti hän on. Kuvittelisin myös, että mitä kauemmin valehtelee itselleen, sitä vaikeampi on löytää itsensä. Jos tai kun niin tapahtuu, onkin hyvä kysymys, että kummalla on suurempi arvo, sillä kuka oikeasti on, vai sillä kehen on itsensä samaistanut kaikki ne vuodet. Tästä hyvä vertauskuva on se, että muututtuaan naiseksi, Einar / Lily ei pysty enää maalaamaan. Se oli osa hänen valettaan, hänen virheellistä identiteettiään ja nyt kun hän on oma itsensä hän ei halua uhrata yhtäkään osaa itsestään enää pois. Hän haluaa olla nainen.

Alicia Vikanderin hahmo toteaa tähän nasevasti, että naiset voivat olla kahta asiaa. Tämä oli yksi niistä asioista, joihin negatiiviset arvostelut takertuivat. Itseä ei haitannut yhtään elokuvan kaksinaismoraalinen asenne naiseuteen. Toki Tanskalaista tyttöä voidaan kritisoida siitä, että se esittää trans-ihmisen varsin yksipuolisena hahmona, joka haluaa vain olla kaunis tyttönen vailla omaa järjenjuoksua, mutta siinä kohdassa kritisoijat olisivat väärässä. Miksi se, että haluaaa olla naisellinen nainen olisi yhtään väheksyttävämpää kuin se, että mies haluaa olla miehinen mies tai synnynnäinen nainen miehekäs tai mieheksi syntynyt todella naisellinen. Tämä multitasokkuus onkin tämän elokuvan nerokkuus. Se lyö luun kurkkuun myös niille, jotka suvaitsevat vain suvaitsevaisuuden vuoksi.

Ja Eddie Redmayne kyllä vakuutti minut tässä. Lainaten hienoa elokuva-arvostelijaa: "hän on laittoman lahjakas". Pelkästään se tapa, jolla hän nielaisee kun hän tuntee ahdistuneisuutta, on yksityiskohtaisen koskettava.

...=)

Kaiken teoria (The Theory of Everything)

On melko kummallista, että kaksi brittiläistä elämäkertaa, kuuluisista tiedemiehistä ilmestyy samana vuonna ja molemmat keräävät ison liudan Oscar-ehdokkuuksia. Pääosanesittäjät Eddie Redmayne ja Benedict Cumberbatch (The Imitation Game) olivat vielä rinta rinnan ehdolla parhaan miespääosan Oscarin saajiksi. Redmayne päätyi voittamaan himoitun patsaan. Vielä kummallisempaa on se, että Kaiken teoria onnistui saamaan niin paljon huomiota huomattavasti paremman elokuvan The Imitation Gamen varjosta.

Eddie Redmayne näyttelee kuuluisaa astrofyysikkoa, Stephen Hawkingia, joka sairastuu hänen kehoaan lamauttavaan ALS-sairauteen. Hänen vaimoaan näyttelee Felicity Jones.

Kaiken teoria on melko perinteinen rakkaustarina. Sen lisäksi se on melko perinteinen elämäkerta. Sen lisäksi se on melko perinteinen Oscareita kalastava syötti, johon Yhdysvaltain elokuva-akatemian jäsenet tuntuvat kerta toisensa jälkeen lankeavan. Kaiken teorialla on kaikki Oscariin edellytettävät piirteet. Kyseessä on brittiläinen historiallinen elokuva, elokuvan kuvaama ajanjakso alkaa 1960-luvulta. Kyseessä on elämäkerta kuuluisasta miehestä. Kyseessä on elokuva sairaudesta. Oscarit rakastavat näitä piirteitä.

Ei sen puolen, on Kaiken teorialla omiakin ansioita. Olin varsin yllättynyt elokuvan henkeäsalpaavasta rakenteesta, joka käytti lumoavasti hyväkseen Johann Johanssonin musiikkia ja Hawkingin itsensä leipätyön aihetta; aikaa. Elokuvan rakenne ikään kuin leikittelee tällä ajan teemalla ja se luo oman ulottuvuutensa ja tempaa katsojan mukaan, myös upealla kuvauksella. Ja onhan Hawkingin tarina tarpeeksi elokuvallista, että sitä kannattaakin hyödyntää.

Kuitenkaan, emme onnistu lähtemään näistä elokuvan lähtökohdista juuri kauemmas. elokuvan käsikirjoitus on suhteellisen tyypillinen ja tämäkin on vain yksi näkemys lisää elämäkerta-genreen. Lisäksi se sortuu siihen iänikuiseen ongelmaan (, josta aina valitan elämäkertojen yhteydessä), että yritetään tiivistää henkilön koko elämänkaari yhteen kaksituntiseen. Se on vain liikaa asioita puristettavaksi pienen pieneksi elokuvaksi. Se saa aikaan tunteen, että ei ehditä keskittymään juuri mihinkään osa-alueeseen kyseisen henkilön elämästä. Myös tämän elokuvan kanssa tulee ahdistava olo, kun elokuva on koko ajan liikkumassa eteenpäin ja katsoja tajuaa, että eihän hän ole tässä kuin vasta kaksikymppinen eli vielä on montakymmentä vuotta käsiteltävänä....

Redmayne ja Jones nyt ovat joten kuten valppaina rooleissaan, mutta ei heille kauheasti tehtävää anneta. Kuten todettu, elokuva ei onnistu nousemaan lähtökohdistaan ja tuloksena on valitettavan tyypillinen, ennalta-arvattavan tylsä elokuva - yksi muiden joukossa.

...=)

Kuningattaren sisar (The Other Boleyn Girl)

Kuningattaren sisar on vuonna 2008 ilmestynyt Justin Chadwickin ohjaama draamaelokuva. Peter Morgan käsikirjoitti elokuvan pohjautuen Philippa Gregoryn samannimiseen romaaniin. Elokuvassa on todelle nimekäs tähtikaarti johon kuuluu Oscar-voittaja Natalie Portman, Scarlett Johansson, Eric Bana, Jim Sturgess, Kristin Scott Thomas, Benedict Cumberbatch ja Eddie Redmayne. Elokuva tuotti yli 70 miljoonaa dollaria.
     Anne (Natalie Portman) ja Mary (Scarlett Johansson) Boleyn ovat siskoksia 1500-luvun Englannissa, Tudors-suvun hallintakaudella ja monista rakkaussuhteistaan tunnetun Henry VIII:n valtakaudella. Kun käy ilmi, että Henry kahdeksannen vaimo Katarina Argonialainen ei saa synnytettyä perillispoikaa kruunulle, Annen ja Maryn isä ja setä juonivat Annen Henry kahdeksannen huomioon. Kuningas kuitenkin kiinnittää huomionsa Maryyn ja Marysta tulee Henryn rakastajatar, kun Anne lähetetään Ranskaan, Ranskan kuningattaren hoviin. Mary tulee raskaaksi, mutta tämän ollessa vuoteenomana, Anne palaa ja viettelee kuninkaan itselleen. Mary synnyttää kuin synnyttääkin pojan, mutta Anne on juoninut kuninkaan hylkäämään sisarensa ja kuningattaren. Hylätäkseen kuningattaren Henryn täytyy erottaa Englanti katolisesta kirkosta, koska paavi ei suostu mitätöimään kuninkaan avioliittoa. Tämä todistaa Annen vaikutusvallan. Lopulta kuningas hylkää Maryn ja oman poikansa ja nai Annen. Anne kuitenkin synnyttää tyttären Elisabetin ja saa keskenmenon eli ei saa poikaa. Anne ja Mary eivät kuitenkaan kanna kaunaa toisilleen. Mary on täysin tyytyväinen jättäessään hovin ja muuttaessaan maalle. Anne joutuu turvautumaan epätoivoisiin tekoihin pitääkseen kuninkaan tyytyväisenä ja käy ilmi, että sekään ei auta.

      Olin todella koukussa elokuvaan heti ensimmäisten minuuttien aikana. Elokuva on koristeellista draamaa. Se on juuri sellaista mielenkiintoista juonittelua, josta ei voi olla kiinnostumatta. Elokuvan käsikirjoitus on parasta, jota olen nähnyt pitkään aikaan. Menin elokuvan katsottuani googlaamaan Anne Boleyn ja tiedot eivät elokuvassa ihan vastaa todellisuutta, mutta ei kai niiden edes tarvitse. Olen todella tyytyväinen ratkaisuihin, joita oli tehty elokuvan mielenkiinnon ylläpitämisen puolesta. Elokuva on tietysti traaginen ja surullinen, mutta ei kuitenkaan liikaa. Syvällinen ja hienostunut jännite on hiottu upeaksi ja elokuvan teeman tarkastelu on toteutettu virheettömyyteen. Elokuva vierähtää ohi hetkessä ja mielestäni tarina on todella mielenkiintoinen, toteutettu intohimolla ja tarkkuudella. Olen nyt hiljattain todella ruennut kiinnostumaan nimenomaan keski-ajasta ja kaikesta hovielämän kierottelusta. Tämäkin elokuva todistaa, että hovissa olo ei varmasti ollut mitään juhlaa. Tietenkin elokuvan aihe on suuri syy, miksi pidän tästä elokuvasta. Mikä on myös tärkeää on hyvät näyttelijät ja niitä ei tästä elokuvasta puutu.
     En ymmärrä miten Natalie Portman ei ole vielä voittanut kymmeniä Oscar-palkintoja. Hänhän on ilmiömäinen. Hänen sulava kauneus, rauhallinen energia, viimeistellyt liikkeet ja hiottu elekieli on upeaa katsottavaa. Hän saa niin paljon tunnetta aikaan, että kuka tahansa näyttelijä ei pysty samaan. Hän keskittyy täysillä kohtaukseen ja hänen vuorosanansa ovat kuin kaunis melodia. Hän on uskottava, aito, varma ja syvällinen. Hän on yksi parhaita näyttelijöitä ja todistaa sen myös tässä elokuvassa. Nimenomaan sulavuus ja tietty tarpeellinen mystisyys ovat toteutettu täydellisyyteen. Portman on todellinen taitelija.
        Scarlett Johansson jättää, taas kerran, valitettavasti, paljon toivomisen varaan. Toisin kuin Portman, Johansson ei pysty rauhoittamaan tasapainoaan keskittyäkseen yhteen kohtaukseen, vaan on kuin hänellä olisi kiire näytellä kohtaukset pois loppuhuipennuksen tieltä. Hän antaa liian paljon itsestään ja lopputuloksena on horjuva roolisuoritus.

    Eric Bana on upea tässä elokuvassa. Hän pystyy upeasti yhtenäistämään roolisuorituksen sekä tuomaan todella paljon maanläheisyyttä ja uskottavuutta rooliinsa, joka niin helposti olisi fantasioitavissa, mutta tähän ei Bana sorru. Hän on jopa järkkymätön. Hän on anteeksipyytelemätön ja saa upeasti aikaan luotua auktoriteettisen vahvan, inhimillisen uskottavan hahmon.
     Kristin Scott Thomas on täysin aliarvostettu näyttelijä. Hänessä piilee tiettyä arkisuutta, mikä on olennaista minkä tahansa hahmon luomisessa. Hän saa aikaa hiottua draamaa, kuitenkaan ylinäyttelemättä. Hänen roolisuoritus on uskottava ja koskettava.
      Jim Sturgess tekee hienoa työtä, vaikean hahmon kanssa. Hän onnnistuu saamaan kaikki palaset paikoilleen ja hänen luoma hahmo on olennainen elokuvan kannalta. Sturgess ymmärtää omat vahvuutensa ja tietää tarkalleen mitä tekee. Vain erittäin taidokas näyttelijä, pystyy tekemään näin läsnäolevan roolisuorituksen. Hän ja Portman ovat erittäin vahva kaksikko ja he näyttelevät loistavasti yhteen. Sturgess on nöyrä näyttelijä, mikä on ehkä paras piirre, mikä näyttelijällä voi olla. Hän näyttelee näyttelemisen vuoksi.
       Tämä on elokuva seurauksista.

9

...=)

My Week with Marilyn (My Week with Marilyn)

My Week with Marilyn on vuoden 2011 brittiläinen elämäkerrallinen draama. Elokuvan ohjasi Simon Curtis ja käsikirjoitti Adrian Hodges. Pääosassa on Michelle Williams ja Eddie Redmayne. Sivuosissa on Kenneth Branagh, Dominic Cooper, Julia Ormond, Emma Watson ja Judi Dench. Williams oli ehdolla parhaan naispääosan ja Branagh parhaan miessivuosan Oscariin.
     My Week with Marilyn pohjautuu Colin Clarkin kahteen romaaniin, jotka keskittyvät Prinssi ja revyytytön (1957) kuvauksiin. Elokuvaa tähdittää Marilyn Monroe (Michelle Williams) ja Laurence Olivier (Kenneth Branagh). Elokuva kuvaa Marilynin elämää viikon ajan Lontoossa, jolloin hänen miehensä Arthur Millerin poissaollessa häntä saattaa pitkin Lontoota elokuvan työntekijä Colin Clark (Eddie Redmayne).

     My Week with Marilyn on mallitapaus elämäkerrallisesta elokuvasta. Jälleen kerran yksinkertainen neuvo keskittyä vain yhteen jaksoon henkilön elämästä, tässä tapauksessa yhteen viikkoon, selkeyttää elokuvaa huomattavasti ja antaa tilaa hengittää ja luoda oikeaa draamaa dokumentaarisuuden sijaan. My Week with Marilyn on uskottava, hieno elokuva, jonka maailmaan katsoja hyppää kertaheitolla. Ja vaikka elokuva kuvataankin Clarkin näkökulmasta, varastaa Michelle Williams Marilyn Monroena koko shown. My Week with Marilyn on paljastetun yksinkertainen, mukava ja aito draama. Se on uskollinen henkilökuva yhdestä maailmankaikkeuden palvotuimmista idoleista ja samalla katsoja pääsee kulissien taakse katsomaan kuka Marilyn oikeasti on. Ja hänhän ei olisi kukaan ilman Williamsin sykähdyttävää tulkintaa.

     Michelle Williams on täydellinen. Mediassa on esiintynyt 2010-luvun alussa paljon tulkintoja Marilynin elämästä ja Michelle Williams näyttelee häntä parhaiten. Hän kertakaikkiaan on kameleontti. En ole pitkään aikaan nähnyt yhtä uskollista roolisuoritusta. Sen lisäksi, että hän vangitsee täydellisesti Monroen ytimen hän luo roolisuoritukseensa vielä hiottua draamaa ja teatraalisuutta ja viihdettä. Tämän käsikirjoituksen kanssa Williams on tulessa. Hän saa Marilyniin sympatiaa ja samalla ärsyttävyyttä. Hän antaa katsojan nähdä hieman pidemmälle kuka Marilyn oikein on, mutta jättää juuri oikean verran arvattavan varaan. DiCaprio, Blanchett, Mirren, Cotillard ja Williams; 2000-luvun ehdottomasti parhaimmat oikeiden ihmisten tulkitsijat. Williams saa hahmon vain heräämään eloon ja on ikimuistoinen, lämmin, tarkka ja uskollinen. Ei edes sanat riitä selittämään kaikkea missä hän onnistuu. Suosittelen vain katsomaan elokuvan, ehdottomasti.
     Eddie Redmayne on täysin Williamsin jaloissa. Hän on kuin arka peura ajovaloissa, mikä ehkä onkin käsikirjoituksen tarkoitus. Redmayne ei voi muuta kuin ihailla Williamsin täydellistä heittäytymistä ja yrittää pysyä perässä niin hyvin kuin mahdollista.

    Kenneth Branagh on hyvin realistinen ja tekee hienon omalaatuisen tulkinnan Laurence Olivierista. Hänestä näkee, että hän on tehnyt taustatyönsä ja on kuin hänen silmänsä eivät olisi enää hänen omansa vain Olivierin. Koko hahmo, koko henkilö kiteytyy hienosti Branaghin henkeäsalpaavaan kuvaukseen valkokankaan ikonista. Branagh joutuu käyttämään koko repertuaarinsa ja vetää kaikki peliin tehdäkseen uskottavan roolisuorituksen ja onnistuu moitteettomasti.
     My Week with Marilyn on yksi viihdyttävimmistä, onnistuneimmista elämäkerrallisista draamoista. Elokuva on Michelle Williamsin taidonnäyte.

8 1/2

...=)

Les Miserábles (Les Miserábles)

Tämä vuonna 2012 valmistunut brittiläis-amerikkalainen elokuva voitti 3 Oscar-palkintoa 24. helmikuuta 2013 järjestetyssä Oscar-gaalassa. Palkinnot tulivat äänityksestä, maskeerauksesta ja hiuksista sekä parhaasta naissivuosasta (Anne Hathaway). Elokuva oli myös ehdolla Oscar-palkinnon saajaksi ja Hugh Jackman parhaaksi miesnäyttelijäksi. Elokuvan ohjasi Tom Hooper. Hathawayn ja Jackmanin lisäksi elokuvassa näytteli Oscar-voittaja Russell Crowe, Amanda Seyfried, Eddie Redmayne, Oscar-ehdokas Helena Bonham-Carter, Sacha Baron Cohen, Daniel Huttlestone, Isabelle Allen, Samantha Barks ja Aaron Tveit.
    Les Miserábles sijoittuu 1815-1832 väliselle ajalle, Ranskaan. Elokuvan päähenkilö on Jean Valjean, joka tuomittiin pakkotyöläiseksi varastettuaan leipää. Hänet vapautetaan ehdonalaiseen 19 vuoden vankeuden jälkeen ja hän kiertää ympäriinsä hylkiönä. Eräs piispa antaa hänelle ruokaa ja yösijan, mutta Valjean varastaa tältä tämän hopeioita ja jää kiinni. Piispa kuitenkin ilmoittaa vartijoille, että antoi Valjeanille hopeat lahjaksi ja tämä liikuttaa Valjeania syvästi. Hän päättää rikkoa ehdonalaisuutensa ja aloittaa uuden elämän, uudella identiteetillä. Hänen peräänsä jää vannomaan kostoa hänen vanginvartijansa Javert (Russell Crowe). 8 vuotta myöhemmin Jean Valjeanista on tullut tehtaan omistaja ja erään kaupungin pormestari. Hänen tehtaassa työskentelee nuori nainen nimeltä Fantine, jolla on pieni tytär. Fantine saa potkut tehtaasta epäpätevältä esimieheltä ja joutuu turvautumaan prostituutioon maksaakseen tyttärensä sairaalamaksun. Fantine päätyy kurjiin oloihin ja sairastuu. Valjean pelastaa Fantinen ja vie tämän sairaalaan, jonne tämä kuitenkin kuolee. Valjean lupaa huolehtia Fantinen tyttärestä Cosettesta. Tästä 9 vuotta myöhemmin Jean Valjean ja Cosette ovat päätyneet Pariisiin elämään kohtuu hyvätasoista elämää. Pariisiin on saapunut myös Javert, joka oli myös 8 vuotta aiemmin Montreulissa, kaupungissa, jossa Valjean oli pormestarina. Pariississa on myös joukko vallankumouksellisia kapinallisia, joihin yhdestä, Mariukseen, Cosette rakastuu.

    Les Miserábles on hyvin ristiriitainen elokuva. Yhtä lailla sen saama kritiikki on hyvin ristiriitaista. Toiset sanovat sen olevan hyvin traaginen ja koskettava ja kaikkien aikojen paras musikaali. Toiset pitävät sitä epäonnistuneena vitsinä. Minun mielestäni se ei ole kumpaakaan. Huonoja puolia on useita. Elokuva on kuolettavan pitkä, puuduttava ja auttamattoman tylsä. Lavastus ei ole mielestäni kaikissa kohtauksissa hyvä, ei ohjaus, ei jotkut näyttelijäsuoritukset eikä itse käsikirjoituskaan. Kolmeen arkkiin rakennettu elokuva ei voi toimia sujuvasti. Elokuvassa on paljon turhaa minkä olisi voinut ihan hyvin poistaa ja joitain aivan turhia hahmojakin kuten Bonham-Carterin ja Baron Cohenin esittämät huijarit, joiden osat olisi voinut supistaa minimiin sen sijaan, että he ärsyttävät katsojaa kohtauksesta toiseen. Kliseisille teksteille "niin ja niin monta vuotta myöhemmin" olisi pitänyt keksiä toinen vaihtoehto. Myös elokuvan tyyli, jossa näyttelijät laulavat miltei jokaisen vuorosanan on hieman liioiteltu. Ajoittain elokuva sortuu myös liikaan draamaan.
    Hyviäkin puolia on... Musiikki on todella hyvää ja hyvin sävellettyä, useimmat näyttelijät onnistuvat roolisuorituksistaan todella uskottavasti, lavastus toimii suurissa osin ja jossain kohtaa elokuvaa voi katsojan tuntea kylmiä väreitä sen koskettavuudesta. Myös ihan puhuttu dialogi on varsin toimivaa ja elokuvan taso on Hollywood luokkaa. Elokuva pysyy myös luotettavasti uskollisena omalle tyylilajilleen ja luo ajoittain jopa varsin soljuvaa melodraamaa, johon katsoja voi mukavasti painautua sisälle.
    Hugh Jackman. Ei. Valitettavasti ei. Hän näyttelee todella keskinkertaisesti, kuten aina. Hän laulaa suoraan sanottuna hirveästi. Hän on täysin yliarvostettu. Sekä hänen hahmonsa on liikaa keskitetty päähenkilö Yksi kaikkien aikojen surkeimmista Oscar-ehdokkaista, ilmiselvästi. Hän kykenee tietyissä hetkissä elokuvaa antamaan kasvoiltaa uskottavan tunteen, lopun osaa yrittää väkisin, teennäisesti ja pakonomaisesti tuottaa jonkin näköistä roolisuoritusta. Ja kuten sanottu, vaikka en musiikkiin niin hirveästi välitä, tapa jolla hän venyttää ääntään on korvia raapaisevaa.
    Anne Hathaway puolestaan tekee yhden kaikkien aikojen vakuuttavimmista roolisuorituksista. Kohtaus, jossa hän laulaa "I dreamed a Dream" on unohtumaton. Yli virheettömyyden. Melkein jopa yli täydellisyyden. Hänen kykynsä sitoa kohtauksen dramaattisuus, surullisuus, piina, aikakausi ja elokuvan tyylilaji on vertaansa vailla. Valitettavasti se jää koko elokuvan ainoaksi hyväksi kohtaukseksi, lukuun ottamatta kohtausta, jossa nuori Daniel Huttlestone laulaa, Gavrochen roolissa, kappaleen "Look Down".  Kuitenkin myös Samantha Barks onnistuu varsin kiitettävästi roolisuorituksestaan kuten myös Eddie Redmayne. Harmi, että loppu elokuva pilaa nämä loiston hetket.
    En pidä musikaaleista, joten se vaikuttaa suuresti arvosteluuni. Uskon, että intohimoiset musikaalin ystävät saavat elokuvasta paljon irti, sen ollessa niin autenttinen tyylilajilleen. Kuitenkin ketä tahansa, ketä on tottunut kaikkiin muihin elokuvatyyleihin ja lyhyempiin elokuviin, en suosittele elokuvaa, missään nimessä. Tai ainakin katsokaa vain siihen asti, että Hathaway on saanut soolonsa valmiiksi ja vaihtakaa sitten elokuvaa.

6

...=)