Arvostelu: Fantastic Beasts: The Secrets of Dumbledore

Kevään kiireideni jäljiltä ehdin minäkin loppuviimein katsomaan uuden Potterin ihan leffateatteriin, jossa se vielä yllätyksekseni pyöri.

Tarina kertoo tuttuun tapaan 1920-luvun - aikaan ennen Harry Potteria, joka syntyi tähän J.K. Rowlingin taikamaailmaan vasta 1900-luvun loppupuolella - taikazoologista Newt Scamanderista (Eddie Redmayne), joka nousee yhdessä ystävänsä ja Tylypahkan rehtori Albus Dumbledoren (Jude Law) kanssa pahaa velhoa Gellert Grindelwaldia (Mads Mikkelsen) vastaan, joka tahtoisi aloittaa sodan velhojen ja "jästien" (ihmisten, jotka eivät omaa taikavoimia) välillä.

Aiempien osien kokoonpano, joka koostui Newtista, Tinasta (Katherine Waterston), Queeniesta (Alison Sudol) ja Jacob Kowalskista (Dan Fogler), jotka kaikki tapasivat ensimmäisessä osassa New Yorkissa, on vähän niin kuin luovuttu - vain Kowalski on enää menossa varsinaisesti mukana - ja tässä elokuvassa kootaan uusi iskujoukko Grindelwaldia vastaan. Mukaan liittyy nuoria velhoja ja noitia opettava professori Lally Hicks (Jessica Williams), Yusuf Kama (William Nadylam), Newtin veli Theseus (Callum Turner) ja assistentti Bunty (Victoria Yeates). Syy, miksi kaikkien aikojen voimakkain velho Dumbledore ei itse lähde kamppailuun Grindelwaldia vastaan johtuu siitä, että he ovat nuoruudessaan ja ollessaan toistensa rakastavaisia, vannoneet verivalan, joka estää tämän.

Hieman kysymsymerkiksi jää, miksi tähän piti koota taas ikään kuin uusi iskujoukko, etenkin kun edelliset osat jo tuntuivat pitkälti siltä - taisteluasemien valmistelulta tulevaa varten. Ja nyt aloitetaan ikään kuin jälleen kerran uudestaan. Erityisen harmillista tämä on siksi, että yhteenkään hahmoon ei ole - vaikka elokuva kestää melkein kaksi ja puoli tuntia - aikaa oikein tutustua kunnolla ja he jäävät vähän statisteiksi. Mikä ei sinänsä ole fantasiaelokuvassa ongelmallista, sillä sen tarkoitus ei olekaan olla mikään syvääluotaava draama. Mutta miksi pitää koota joka elokuvaan uusi joukko statisteja?

Sen sijaan se hahmo, johon syvennymme kaikkein eniten, on nimensä mukaisesti Dumbledore. Mikä on sekin pienoinen pettymys. Ensinnäkin hahmo on jo ennestään tuttu, kahdeksasta aikaisemmasta Potter-pätkästä sekä seitsemästä kirjasta. Kun leffan nimikin on Dumbledoren salaisuudet, odotin saavamme kirjaimellisesti tietää jotain, mitä emme jo tienneet. Sen sijaan, tässä lähinnä kerrattiin niitä samoja traumoja, mitä meille on jo useaan kertaan kerrottu Dumbledoren kuolleesta sisaresta ja syrjään jääneestä veljestä.

Elokuvaa - kuten tätä koko Ihmeotusten spin-off-sarjaa - tuntuu kannattelevan pääosin nämä ihmeotukset. Näin jossain kommentin, jossa ihmeteltiin, mikä niiden pointti on, että niillä ei ole mitään merkitystä juonen kannalta - ja en voisi olla enempää eri mieltä. Tämänkin elokuvan vahvin osuus oli elokuvan alku, jossa oli eniten aikaa taas tutustua uusiin ja ihmeellisiin otuksiin. Mielestäni niitä käytettiin myös juonen kuljetuksessa hyväksi, mutta vaikka näin ei olisi tai kokisi, kyseenalaistaisin silti koko oletusta, että näin pitäisi olla. Mitä on tapahtunut meidän kollektiiviselle elokuvankatsomistavalle? Emmekö voi enää katsoa elokuvaa puhtaasta ihmetyksen ilosta? Minusta nämä fantasiaelokuvat kaipaisivat huomattavasti enemmän otuksien ihmettelyä ja taikamaailmassa tutkimista ja paljon vähemmän juonenkuljetusta. Minusta juoni on yksi epäoleellisimmista asioista elokuvassa ylipäänsä.

Mutta jos siitä nyt hetkeksi puhutaan, niin koin, että tässä kolmannessa elokuvassa juoni vähän lässähti loppua kohden. Alkupuoliskossa oli kyllä aseteltu aika vimmaiseenkin tahtiin palasia paikalleen ja mm. yksi hahmo soluttautui pahisten joukkoon. Mutta sitten kliimaksia lähestyttäessä, nämä juonilangat nopeasti vain kuitattiin ja ruksittiin yli sen enempää niitä hyödyntämättä. Kysymysmerkiksi jäi esimerkiksi tuo, miksi yhden hyviksen oli pahisten joukkoon soluttauduttava, kun siitä ei koitunut yhtään mitään.

Se on sanottava, että elokuva oli kuitenkin edennyt valovuosia edellisestä osasta, joka taantui jo aivan geneeriseksi erikoistehosteiden katalogiksi. Tässä sentään annettiin hahmojen käydä vuoropuhelua keskenään, tutustuttiin moniin uusiin aspekteihin taikamaailmasta ja kuljetettiin sitä suurempaa tarinaa näiden yksittäisten elokuvien takana taas vähän enemmän eteenpäin kuin viimeksi. 

Mielestäni Mads Mikkelsen - vaikka en hänestä pidäkään, enkä lainkaan yhtä paljon kuin edeltäjästään Johnny Deppistä - oli kuitenkin Deppiä parempi, joka oli tässä roolissa hieman liian mahtipontinen. Mikkelsen näytteli hahmoa inhimillisemmin.

Myös uudet näyttelijälisäykset olivat hyviä - eritoten Jessica Williams. 

Mutta eritoten taas ihastutti Eddie Redmayne, joka on tässä roolissa niin hurmaava.

Seuraaviin osiin toivon vielä enemmän ihmeotuksia, syvempää hahmokuvausta - ei välttämättä enää uusia hahmolisäyksiä, vaan syventymistä näihin nyt jo ruudulle vieritettyihin - sekä inhimillisempää juonenkuljetusta. Nyt tässä elokuvantekijät tuntuvat vähän alistuneen nykyisten toimintaelokuvien kaavoihin, joissa vähintään joka kahdeskymmenes minuutti pitää tapahtua jotain actionia. Kyllä katsoja kestää hiljaisuuksia, vuoropuhelua, kliimaksin kasvatusta. Se on kylläkin sanottava, että toimintakohtausten koreografiointi oli tässä osassa huomattavasti parempaa kuin aikaisemmassa, joten siitä voi pitää kiinni.

Loppuun vielä ihan pieni tekninen huomio - ja kiinnitän näihin yksityiskohtiin huomiota vain, koska välitän ja ajattelen, että parhaimmillaan nämä potterit ovat elokuvamaailmassa ihan parasta - kun kerran juonenkuljetuksessa pidetään mukana tätä "jästiä", jolle taikamaailman jutut ovat uusia ja outoja: käyttäkää häntä hyväksi! Selittäkää hänen avullaan sellaisia asioita, joita katsoja nyt jää ihmettelemään, mutta joiden selittäminen velholta velholle tuntuisi oudolta. Antakaa siis velhon selittää tälle jästille, mistä on kyse. 

Doctor Strange (Doctor Strange)

Aöh.

Eih...

Tämä lähentyi nyt jo Avatar: The Last Airbender -tasoa huonoudessaan. Se jäi kesken, mutta Doctor Strangen sentään katsoi loppuun. Mutta olipa huono. En ajatellut, että Marvel saisi tehtyä näin huonon leffan. Kauhulla jo jännitän, miten tämän Doctor Strangen saa yhdistettyä muuhun Marvel universumiin. Tässä meinaan ammuttiin yli ihan kybällä.

Benedict Cumberbatch on Tri Outo, joka Manhattanin huippukirurgi. Yhtenä iltana lähdettyään New Yorkista nopsasti Sveitsin alpistoon ilta-ajelulle autollaan, kaatuukin hän vahingossa vuoristotieltä alas ja käteen tulee pipi. Ja voi nyyh - sinne meni kirurgin palkka ja työsuhde-edut. Sitten kun länsimainen lääketiede ei pysty pipiä puhaltamaan poies, liittyy Tri Outo Nepalilaiseen kulttiin. Juotuaan huumeteetä, alkaa hän hallusinoimaan näkyjä ja kuvittelee pystyvänsä yliluonnollisiin kykyihin. Tai jotain sinne päin.

Ei siis, tämä oli jotain sanoinkuvaamattoman surkuhupaisaa katseltavaa. En ymmärrä, miten tämä sai erikoistehosteista Oscar-ehdokkuuden, kun minäkin olisi Paintilla pystynyt parempaan. Siltä tämä ainakin tuntui ja näytti, kun milloin missäkin liilassa tunnelissa aika-avaruuden tuolla puolen liidettiin. Olen nimittäin aina kunnioittanut Marvelin supersankarileffoissa sitä, että vaikka jotain Thoria onkin heitetty kehiin, niin siinä on aina ollut Robert Downey Jr. ironisesti kommentoimassa jonkun Lokin sarvien korniutta. Sinänsä Doctor Strange voisikin hyötyä Avengerseihin yhdistämisestä.

Mads Mikkelsen oli roolissaan jopa liian hyvä. Harmi, että hän on joutunut alistumaan tuollaiseen silmämeikkirooliin (oikeasti - kenen idea oli se maskeeraus!?). Benedict Cumberbatch ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini. Hänen näyttelemisensä on liian yksiviivaista. Nytkin hänen hahmonsa jäi aika ontoksi. Mutta todellinen inhokkini on Chiwetel Ejiofor. Hänen ylinäyttelemisensä on aivan järkyttävää seurattavaa. Tuskin hän pystyy vetämään roolia, jossa hän ei hemaa ja vedä pultteja ja vedä tyypillistä huuto-showtaan. Rachel McAdamsista ja hänen roolistaan pidin - ainoa annos realistisuutta elokuvassa. Tilda Swinton oli pelottava.

Pahin ongelma tälläisissä taikajutskeleissa on se, että kun urakalla käytetään aikaa kaikkien luonnonalaisuuksien kumoamiseen, yht'äkkiä niitä pitäisikin noudattaa. On tavallaan tyhmää tuoda logiikaa epälogiikan keskelle, mutta mitenkäs rakennat elokuvan, jossa ei ole logiikkaa? Siksi päähenkilöllä pitää olla esteitä. Mutta jos päähenkilö osaa tyyliin muovata maailman haluamanlaisekseen, niin se on aika epäuskottavaa, että joku haarniska häntä pidättelisi. Tai muutenkaan en ymmärrä, miksi pitää käyttää niin paljon aikaa käsiryysyssä tappelemiseen, kun voisi vain taivuttaa koko kaupungin murenemaan toisen päälle...

Mielikuvitusta tässä on käytetty. Sitä vaan ei ole mietitty, että kuinka paljon katsoja saa tälläisestä utopistisesta menosta irti. Kunnioitan yritystä lähteä johonkin kunnianhimoisempaan ja hakea tematiikkaa maailmankaikkeudesta, mutta että yrittää luoda siihen jotkut omat säännöt on ihan tuhoon tuomittu yritys. Ajoittain meininki oli nimittäin kerta kaikkisen lapsellista.

Pyh.

...=)

Jahti (The Hunt // Jagten)

Lucas (Mads Mikkelsen) on pienen tanskalaisen kaupungin arvostettu jäsen, päiväkodin työntekijä, vaimostaan eronnut, teini-ikäisen pojan isä. Kun Lucaksen väitetään seksuaalisesti ahdistelleen yhtä päiväkodin lapsista, kääntyykin tämä pieni yhteisö Lucasia vastaan ja aiemmin hänen ystävänsä ovatkin nyt hänen vainoajiaan. Vaikka syytteitä on vaikea todistaa, on moni tuominnut hänet jo mielessään syylliseksi.

Ottamatta kantaa itse asiaan: Anneli Auer? Nyt kun hänet on tuomittu syyttömäksi ja hänen elämänsä pilattu monta vuotta kestäneellä oikeusjupakalla, niin luulisi, että ihmiset antaisivat hänelle vähän armoa. Mutta kun ihminen kaikessa viisaudessaan on kerran jonkun kuvaa katsoessa jo päättänyt, että syyllinen toi on, niin ei varmaan muuta mielipidettään, vaikka jumala itse vapauttaisi tämän syytteistään.

Minulla on itse asiassa omakohtaistakin kokemusta tälläisestä pienestä yhteisöstä ja kuinka siellä joku huhu leviää kulovalkean tavoin. Vietin nuoruuteni pienessä lähiössä, jossa aivan jokainen tunsi toisensa. Tavallaan se on kiva paikka lapselle kasvaa, mutta liian monesta syystä, se on aivan helvetillinen polttouuni. Eräs vuosi joku ja en todellakaan tiedä, eikä tiennyt kukaan mukaan, kuka, mutta joku harjoitti graffititaidetta pitkin pientä pitäjää. Ja niitä graffiteja oli oikeasti kaikkialla. No, pian joku keksikin mielestään syyllisen ja kun sana levisi, niin ei sitä helpolla kumottu. Tämä henkilö oli mustamaalattu ja vaikka tuli hyvin nopeasti selville, että tämä kyseinen henkilö ei niitä graffiteja minnekään maalaillut, niin leima oli laskettu ja se oli sen tarinan loppu.

Yhtä suuren järkytyksen koin myöhemmin, lukion filosofian tunnilla, kun keskustelimme moraalista ja siihen liittyvistä ongelmista. Oli pienoinen shokki huomata ihmisten arvomaailmojen erilaisuuden ja sen, että eihän meillä oikeasti ole muuta kuin yhteinen lainsäädäntömme sitomassa meitä yhteen. Joku uskoo täysin oman käden oikeuteen, toinen uskoo, että laki on sana ja kolmas uskoo, että lakia ei tulisi olla olemssa ollenkaan. Siksi tämä Jahti-niminen elokuva on enemmän kuin mielenkiintoinen. Ymmärrän täysin, mitä se haluaa meille selittää. Kuinka vahvoja on ihmisten omat uskomukset.

En ole ollut toistaiseksi Mads Mikkelsenin kivikasvoisen näyttelemisen ystävä. Tähän rooliinsa tosin sopii siksi, että hänen täytyy käydä uskottavasti miehestä, jonka voisi periaatteessa uskoa tehneen jotain tälläistä. Minusta Jahdin hienoin puoli onkin, että jossain vaiheesa mekin, katsojina aloimme epäillä Lucasin syyttömyyttä, vaikka tiesimme totuuden! Joku sanoi Mikkelsenia samaistuttavaksi - en kyllä itse kokenut näin, nimenomaan päin vastoin. Samaistuin suuresti epäilyjen kohteena olevan lapsen vanhempiin ja lähipiiriin, jotka eivät oikein tienneet mitä uskoa. Ja minähän pidän suuresti elokuvia, jotka eivät anna mustavalkoista kuvaa syyllisistä ja syyttömistä. Kaksi toista elokuvaa, jotka toimivat samoin, ja tulivat nyt mieleen: Compliance ja Michael Clayton - kaksi loistavaa elokuvaa myöskin.

Katsoin tätä kännykkäni Netflix-sovelluksesta ja siinä vaiheessa kun Lucasin talon ikkunasta pamahtaa tiili sisään, niin minä pelästyn niin, että kännykkä oikein lentää kädestäni! Tämän takia en katso kauhuelokuvia. Ei saa pientä ihmistä peläyttää niin!

Joka tapauksessa, koin elokuvan järkyttävän mielenkiintoiseksi ja tälläiset saavat toivomaan, että yhtä syvällisiä draamoja tehtäisiin enemmän. Elokuva, joka oikeasti kertoo jostain. Pidin ohjaaja Thomas Vinterbergin luomista ratkaisuista paljon, kuten esimerkiksi elokuvan lopusta, jossa ei ihan käy selville, että mitä tapahtui ja kenen toimesta. Jahti on kovin hiljainen elokuva, hieman enemmän musiikkia olisin taas toivonut ja ilmeisesti tanskalaiset ovat kovia metsästämään?

...=)

Häiden jälkeen (After the Wedding // Efter brylluppet)

Kirjoitin tätä arvostelua varmaan neljä kertaa uudelleen ja jokaisella kerralla suorastaan inhosin, mitä sain aikaan. Tästä oli ihan mahdotonta sanoa mitään sen syvällisempää. Joten lopputuloksena tämä:

Ei yhtä hyvä kuin Susanne Bierin toinen elokuva Kosto (In a Better World).

...=)

Kolme muskettisoturia (The Three Musketeers)

Kolme muskettisoturia on Paul W.S. Andersonin ohjaama seikkailuelokuva vuodelta 2011. Sen pääosissa Orlando Bloom, Logan Lerman, Milla Jovovich, Luke Evans, Christoph Waltz, Matthew Macfadyen, Ray Stevenson, Juno Temple, Mads Mikkelsen ja Til Schweiger. Elokuva tuotti yli 132 miljoonaa dollaria.

     D'Artagnan (Lerman) lähtee Ranskan maaseudulta Pariisiin hankkiakseen kokemuksia ja liittyäkseen Muskettisotureihin. Matkalla sinne hän törmää Kapteeni Rochefortiin (Mikkelsen), joka loukkaa hänen hevostaan, mikä johtaa kaksintaisteluun, jossa Rochefort taistelee epäreilusti ja Milady De Winter (Jovovich) lopulta armahtaa D'Artagnanin pulasta. Pariisiin päästyään D'Artagnan lähtee Rochefortin perään, mutta samassa tulee kohdanneeksi Kolme Muskettisoturia; Athosin (Macfadyen), Porthosin (Stevenson) ja Aramiksen (Luke Evans). He pitävät nuoren D'Artagnanin energiasta ja kutsuvat asumaan luokseen. He saavat kuitenkin kutsun Kuninkaan linnaan kuulemaan rangaistuksensa erään välikohtauksen aikana tapetuista vartijoista. Kuningas kuitenkin pitää Muskettisotureista ja vastoin Kardinaali Richeliun (Waltz), joka on valtakunnan vaikutusvaltaisin mies ja Kuninkaan oikea käsi, käskyjä, palkitsee soturit. D'Artagnan ihastuu Kuningattaren hovineitoon. Richeliu juonittelee kuitenkin sotaa Ranskan ja Englannin välille apunaan Milady De Winter ja Kapteeni Rochefort. Milady on hyvissä väleissä Englannin vaikutusvaltaisimman miehen, Buckinghamin herttuan (Bloom) kanssa. Luonnollisesti Muskettisoturien täytyy estää aikeet.

     Itse ainakin sekoitin aluksi Paul W.S. Andersonin ja Paul Thomas Andersonin. Paul Thomas Anderson on muun muassa Boogie Nightsin ohjaaja ja Paul W.S. Anderson on tämän elokuvan lisäksi ohjannut sellaisia elokuvia kuten Resident Evil (2002) ja Death Race (2008). Toiseksi Luke Evans näyttää hämäävän paljon Orlando Bloomilta ainakin tässä elokuvassa. Paul W.S. Anderson on mielenkiintoinen elokuvaohjaaja. Vaikka hänen elokuvansa eivät ole puhtaimmasta päästä, täytyy minun nostaa hattua hänelle. Nimittäin Kolme muskettisoturia on hieno elokuva. Näin juuri kuuluu ottaa vanha klassikko käsittelyyn ja nostaa se täysin nykyajan tasolle. Upea 3D-tekniikka sopii elokuvaan juuri täydellisesti. Upeat erikoisefektit ja hyvällä maulla toteutettu tunnelma elokuvassa ovat viihdyttäviä. En oikeastaan tiedä, miten ylistää tämän sortin elokuvaa oikeilla sanoilla. En sanoisi, että se on täydellinen elokuva, mutta se on niin täydellinen kuin se ikinä vain voi olla. Käsikirjoitus on täysin kliseinen ja hengetön. Itse elokuva on ennalta-arvattava ja epärealisitinen. Elokuvan tavoite on enemmänkin rappeuttaa katsojan aivoja kuin kohottaa. Se, joka haluaa, saa luultavasti sanottua sanan "pyh" aika monta kertaa elokuvan aikana. 

...Mutta mikään näistä ei haittaa, vaan pikemminkin korostaa kokonaisuuden toimivuutta. Kerrankin elokuva, joka ei revittele veripatruunoilla, jossa toimintakohtaukset eivät sijoitu pimeälle kujalle, jossa annetaan epäuskottavuuden mellastaa niin, että siitä ei tarvitse välittää. Elokuva on tehty todella upealla maulla ja toimii A-tason viihteenä. Mieltyinen elokuvakokemus on ainakin tuloksena elokuvankatsomisesta. Tietty "pilke-silmäkulmassa"-huumori myös tuo oman sävynsä elokuvaan ja kokonaisuutena elokuva on viihdyttävä, rento, upea, näyttävä ja juuri sellainen, mitä käsitteeltä seikkailu-elokuva odottaakin. Kolme muskettisoturiahan on iän ikuinen tarina ja en voi laskeakaan kuinka monta elokuvaversiota olen siitä nähnyt. Voin kyllä sanoa, rehellisesti, että tämä on paras niistä versioista. Se ei sorru tekemään itsestään liikaa yrittävää, liikaa jäljittelevää tai liian tylsää ja draamamaista, kun se ei niitä kerran ole. 

      Logan Lerman on ehdottomasti yksi lupaavimmista näyttelijöistä, joita olen nähnyt. Hänessä on tiettyä antaumuksellisuutta ja omistautuneisuutta, mutta hänellä on myös oikea asenne ja hänen näyttelemistyylinsä on vahvaa. Hänen työnsä vaihtelevuus on todella uskomatonta.

      Kolme muskettisoturia on upea, näyttävä ja viihdyttävä elokuva. 3D-tekniikka pääsee oikeuksiinsa tässä elokuvassa. Juuri näin kuuluu uusia vanha klassikko.

8

...=)