Elokuvan ohjaaja Drake Doremus on ehkä ainoa, joka on pystynyt siirtämään ranskankielisen draaman, sen tyylilajin englanninkieleen. Anton Yelchin esittää elokuvan pääosassa Jacob Helmia, huonekalusuunnitteluun rakastunutta nuorta miestä, joka rakastuu opiskelijatuttavaansa Anna Gardneriin (Felicity Jones). Anna on Englannista ja on Los Angelesissa opiskelemassa kirjoittamista. Kun Anna rakkaudentuskissaan ei henno jättää poikaystäväänsä Yhdysvaltoihin yksin, hän rikkoo viisuminsa määräaikaa ja jääkin Los Angelesiin. Tästä seuraa se, että Anna ei pääse takaisin kun joutuu lopulta lähtemään. Tämän luo heidän suhteeseen ison välin ja heidän suhteensa kyseenalaistettavuus kasvaa.
Liiasta elokuvallisuudesta ei Doremuksen opusta voi syyttää. Rohkenen väittää, että tämä on yksi niitä harvoja elokuvia, joka on nimenomaan pystynyt tuomaan elokuvaan juuri oikean määrän realistisuutta ja aitoutta, tekemättä siitä tylsää, paatoksellista. Elokuvan leikkaus on siinä mielessä onnistunut, että se antaa katsojan mielikuvitukselle valtaa, jolloin tarinasta ei tule liian puinen, tylsä, arkinen. Tasapaino on täysin hallussa ja siitä ei voi kuin nostaa hattua.
"Like Crazy on yksi kaikkien aikojen parhaiten näytellyistä elokuvista"
Sitten taas toisaalta, elokuva saattaa olla liaankin vaikeasti tulkittava. Sitä tarvitaan ymmärtämään ohjaajan visio siitä, että hän halusi vangita suhteen monimutkaisuuden aidosti. Koska hänen mielestään rakkaus ei vain ala ja lopu vaan siinä harmaan eri sävyjä. Olen itse sitä mieltä, että elokuva saa ja sen tuleekin olla elokuvallinen. Siinä kuuluu olla hieman taikaa, hieman fantasiaa, jotain mitä ihailla. Se tämän elokuvan kaltaisesta asetelmasta ehkä jääkin ongelmaksi, että se jää niin paljon peliksi. Koska palaset ovat niin syvällisesti tulkittuja, ne eivät loksahda paikalleen ja se, tietenkin tekee realistisuutta, mutta jättää myös katsojan hakoteille ja irtonaiseksi elokuvasta. Elokuvan hyvyyteen liittyy se, että tietyt asiat ovat niin mustavalkoisia kuin vain voi olla. Koska usein arki on pelaamista, en tiedä kuinka moni ihminen jaksaa seurata sitä vielä elokuvissakin? Elokuvassa on monia henkeä salpaavia kohtauksia, mutta ne on jätetty liikaa nojaamaan itseensä, esimerkiksi eräs iso asia, joka kuuluisi kaikkiin elokuviin; musiikki on ehkä hieman laiminlyöty monissa keskeisissä kohtauksissa ja jos joku sopiva, koskettava kappale niihin olisi löydetty, elokuvan taso olisi noussut päätä huimaavalle tasolle.
Mutta mistä pidin äärettömän paljon oli henkilöhahmot. Ei siis se, miten heidät laitettiin toimimaan, miten heidän motiivit toimivat, vaan heidän äärettömän hienovaraisesti luotuja persoonia. Felicity Jones, Jennifer Lawrence, Anton Yelchin, Charlie Bewley, Oliver Muirhead ja Alex Kingston työskentelevät kaikki täydellisessä symbioosissa ohjaajan, käsikirjoituksen ja toistensa kanssa. Tätä on näytteleminen. En edes ala purkaa sitä osiin, en halua alentaa heidän saavutustaan, sillä en usko, että olen kauhean monta näin hyvin näyteltyä elokuvaa nähnyt, niin, että joka ikinen rooli hahmo kuuluu elokuvaan, yhtäkään väärä liikettä ei tapahdu. Like Crazy on yksi kaikkien aikojen parhaiten näytellyistä elokuvista ja siihen on käsikirjoitettu yhdet kaikkien aikojen parhaimmista roolihahmoista. Pidin erityisesti siitä, miten Annan ja Jacobin suhde on niin hellä. Kerrankin kaksi henkilöä kuvattu aidosti toistensa kanssa, ilman turhaa koristelua tai kuorrutetta. Ehdottomasti suosittelen elokuvaa kenelle tahansa ketä tämän haluaa todistaa..png)




