...elokuvista, sarjoista ja vähän muustakin

Näytetään tekstit, joissa on tunniste Felicity Jones. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Felicity Jones. Näytä kaikki tekstit

Kaiken teoria (The Theory of Everything)

On melko kummallista, että kaksi brittiläistä elämäkertaa, kuuluisista tiedemiehistä ilmestyy samana vuonna ja molemmat keräävät ison liudan Oscar-ehdokkuuksia. Pääosanesittäjät Eddie Redmayne ja Benedict Cumberbatch (The Imitation Game) olivat vielä rinta rinnan ehdolla parhaan miespääosan Oscarin saajiksi. Redmayne päätyi voittamaan himoitun patsaan. Vielä kummallisempaa on se, että Kaiken teoria onnistui saamaan niin paljon huomiota huomattavasti paremman elokuvan The Imitation Gamen varjosta.

Eddie Redmayne näyttelee kuuluisaa astrofyysikkoa, Stephen Hawkingia, joka sairastuu hänen kehoaan lamauttavaan ALS-sairauteen. Hänen vaimoaan näyttelee Felicity Jones.

Kaiken teoria on melko perinteinen rakkaustarina. Sen lisäksi se on melko perinteinen elämäkerta. Sen lisäksi se on melko perinteinen Oscareita kalastava syötti, johon Yhdysvaltain elokuva-akatemian jäsenet tuntuvat kerta toisensa jälkeen lankeavan. Kaiken teorialla on kaikki Oscariin edellytettävät piirteet. Kyseessä on brittiläinen historiallinen elokuva, elokuvan kuvaama ajanjakso alkaa 1960-luvulta. Kyseessä on elämäkerta kuuluisasta miehestä. Kyseessä on elokuva sairaudesta. Oscarit rakastavat näitä piirteitä.

Ei sen puolen, on Kaiken teorialla omiakin ansioita. Olin varsin yllättynyt elokuvan henkeäsalpaavasta rakenteesta, joka käytti lumoavasti hyväkseen Johann Johanssonin musiikkia ja Hawkingin itsensä leipätyön aihetta; aikaa. Elokuvan rakenne ikään kuin leikittelee tällä ajan teemalla ja se luo oman ulottuvuutensa ja tempaa katsojan mukaan, myös upealla kuvauksella. Ja onhan Hawkingin tarina tarpeeksi elokuvallista, että sitä kannattaakin hyödyntää.

Kuitenkaan, emme onnistu lähtemään näistä elokuvan lähtökohdista juuri kauemmas. elokuvan käsikirjoitus on suhteellisen tyypillinen ja tämäkin on vain yksi näkemys lisää elämäkerta-genreen. Lisäksi se sortuu siihen iänikuiseen ongelmaan (, josta aina valitan elämäkertojen yhteydessä), että yritetään tiivistää henkilön koko elämänkaari yhteen kaksituntiseen. Se on vain liikaa asioita puristettavaksi pienen pieneksi elokuvaksi. Se saa aikaan tunteen, että ei ehditä keskittymään juuri mihinkään osa-alueeseen kyseisen henkilön elämästä. Myös tämän elokuvan kanssa tulee ahdistava olo, kun elokuva on koko ajan liikkumassa eteenpäin ja katsoja tajuaa, että eihän hän ole tässä kuin vasta kaksikymppinen eli vielä on montakymmentä vuotta käsiteltävänä....

Redmayne ja Jones nyt ovat joten kuten valppaina rooleissaan, mutta ei heille kauheasti tehtävää anneta. Kuten todettu, elokuva ei onnistu nousemaan lähtökohdistaan ja tuloksena on valitettavan tyypillinen, ennalta-arvattavan tylsä elokuva - yksi muiden joukossa.





...=)


Like Crazy (Like Crazy)

"You know I'll fight my corner, and that tonight I'll call ya. After my blood is drowning in alcohol. Mmmm. No, I just wanna hold ya. Give a little time to me, I'll burn this out, we'll play hide-and-seek, to turn this 'round" - Give Me Love, Ed Sheeran.


Elokuvan ohjaaja  Drake Doremus on ehkä ainoa, joka on pystynyt siirtämään ranskankielisen draaman, sen tyylilajin englanninkieleen. Anton Yelchin esittää elokuvan pääosassa Jacob Helmia, huonekalusuunnitteluun rakastunutta nuorta miestä, joka rakastuu opiskelijatuttavaansa Anna Gardneriin (Felicity Jones). Anna on Englannista ja on Los Angelesissa opiskelemassa kirjoittamista. Kun Anna rakkaudentuskissaan ei henno jättää poikaystäväänsä Yhdysvaltoihin yksin, hän rikkoo viisuminsa määräaikaa ja jääkin Los Angelesiin. Tästä seuraa se, että Anna ei pääse takaisin kun joutuu lopulta lähtemään. Tämän luo heidän suhteeseen ison välin ja heidän suhteensa kyseenalaistettavuus kasvaa.
     Liiasta elokuvallisuudesta ei Doremuksen opusta voi syyttää. Rohkenen väittää, että tämä on yksi niitä harvoja elokuvia, joka on nimenomaan pystynyt tuomaan elokuvaan juuri oikean määrän realistisuutta ja aitoutta, tekemättä siitä tylsää, paatoksellista. Elokuvan leikkaus on siinä mielessä onnistunut, että se antaa katsojan mielikuvitukselle valtaa, jolloin tarinasta ei tule liian puinen, tylsä, arkinen. Tasapaino on täysin hallussa ja siitä ei voi kuin nostaa hattua.

"Like Crazy on yksi kaikkien aikojen parhaiten näytellyistä elokuvista"

    Sitten taas toisaalta, elokuva saattaa olla liaankin vaikeasti tulkittava. Sitä tarvitaan ymmärtämään ohjaajan visio siitä, että hän halusi vangita suhteen monimutkaisuuden aidosti. Koska hänen mielestään rakkaus ei vain ala ja lopu vaan siinä harmaan eri sävyjä. Olen itse sitä mieltä, että elokuva saa ja sen tuleekin olla elokuvallinen. Siinä kuuluu olla hieman taikaa, hieman fantasiaa, jotain mitä ihailla. Se tämän elokuvan kaltaisesta asetelmasta ehkä jääkin ongelmaksi, että se jää niin paljon peliksi. Koska palaset ovat niin syvällisesti tulkittuja, ne eivät loksahda paikalleen ja se, tietenkin tekee realistisuutta, mutta jättää myös katsojan hakoteille ja irtonaiseksi elokuvasta. Elokuvan hyvyyteen liittyy se, että tietyt asiat ovat niin mustavalkoisia kuin vain voi olla. Koska usein arki on pelaamista, en tiedä kuinka moni ihminen jaksaa seurata sitä vielä elokuvissakin? Elokuvassa on monia henkeä salpaavia kohtauksia, mutta ne on jätetty liikaa nojaamaan itseensä, esimerkiksi eräs iso asia, joka kuuluisi kaikkiin elokuviin; musiikki on ehkä hieman laiminlyöty monissa keskeisissä kohtauksissa ja jos joku sopiva, koskettava kappale niihin olisi löydetty, elokuvan taso olisi noussut päätä huimaavalle tasolle.
     Mutta mistä pidin äärettömän paljon oli henkilöhahmot. Ei siis se, miten heidät laitettiin toimimaan, miten heidän motiivit toimivat, vaan heidän äärettömän hienovaraisesti luotuja persoonia. Felicity Jones, Jennifer Lawrence, Anton Yelchin, Charlie Bewley, Oliver Muirhead ja Alex Kingston työskentelevät kaikki täydellisessä symbioosissa ohjaajan, käsikirjoituksen ja toistensa kanssa. Tätä on näytteleminen. En edes ala purkaa sitä osiin, en halua alentaa heidän saavutustaan, sillä en usko, että olen kauhean monta näin hyvin näyteltyä elokuvaa nähnyt, niin, että joka ikinen rooli hahmo kuuluu elokuvaan, yhtäkään väärä liikettä ei tapahdu. Like Crazy on yksi kaikkien aikojen parhaiten näytellyistä elokuvista ja siihen on käsikirjoitettu yhdet kaikkien aikojen parhaimmista roolihahmoista. Pidin erityisesti siitä, miten Annan ja Jacobin suhde on niin hellä. Kerrankin kaksi henkilöä kuvattu aidosti toistensa kanssa, ilman turhaa koristelua tai kuorrutetta. Ehdottomasti suosittelen elokuvaa kenelle tahansa ketä tämän haluaa todistaa.