Minulla on joskus pelkoja, että en menesty elämässä. Pelkään, että en saa kaikkea irti elämästäni. Tuntuu kuin vain kulman takana olisi odottamassa joku ihana ja ihmeellinen elämä ja minä en vain tajuaisi sitä. Lainatakseni aikamme suurta ajattelijaa, Katy Perryä: "
Before you met me, I was all right. But things were kinda heavy, you brought me to life."
Imogene (
Kristen Wiig) on New Yorkilainen näytelmäkirjailijan alku ja edustuspuoliso. Hänen elämästä katoaa suunta, kun poikaystävä jättää tämän. Itsemurhayrityksen jälkeen, Imogene löytää itsensä taakseen jättämänsä perheen (
Annette Bening, Matt Dillon, Christopher Fitzgerald, Darren Criss) luota New Jerseystä, kaukana Manhattanin seurapiireistä.
Tarina on samaistuttava. Päähenkilö on hahmo, joka on pitkään sinnitellyt kuvitelmissaan siitä, millaisen hänen elämänsä tulisi olla. Kun tämä elämä ja harhakuva murenee, on pakko kyseenalaistaa oma elämänsä ja sitä kautta itsensä. Voisi puhua jonkinlaisesta eksistentiaalisesta kriisistä: "onko tämä mitä haluan?"
Elokuvan sävy on hyvin samanlainen Morsiusneitojen huumoriin ja Kristen Wiig taitaa kyllä hyvin koomisen ajoituksen. Mutta silti elokuva ei tingi tarkastelemastaan teemasta. Pohdinta käy paikoin syvälliseksikin, ajatusleikki lopullisen pohjan saavuttamisesta on oleellinen. Oma tulkintani menisi jopa niin pitkälle, että elämä on jatkuvaa pohjan saavuttamisesta. Ainakin omassa elämässäni olen huomannut, että joka päivä on uusi mahdollisuus löytää vielä suurempi häpeän tunne tai epäonnistuminen tai nöyryytys. Elämä on sadistinen leikki, jota on leikittävä - muuten päätyy elämään vain "
ihan hyvin" eikä koskaan tiedä paremmasta - tai mistäs minä tiedän, mutta ainakin on inhimillistä ajatella ruohon olevan vihreämpää aidan toisella puolella.
Ei ehkä ihan Perryn tasoa, mutta haluaisin lainata vielä Emily Dickinsonia: "
That I shall love alway // I offer thee // That love is life, //And life hath immortality". Olen aina yhtä kiitollinen, että joku pystyy löytämään uuden tulkinnan rakkauteen. Tässä Wiigin ja Crissin roolihahmojen välinen suhde on erittäin raikas romanssi - jotain mitä en ole itse valkokankaalla ennen nähnyt. Se on hyvin vaivaton ja pelkistetty. Ja vaikka siitä ei tehdä numeroa, sen merkityksen näkee heidän myöhemmissä päätöksissä, valinnoissa ja elämässään.
...=)
Tästä on nyt hieman aikaa, kun tämän näin, joten arvostelusta tulee erittäin lyhyt. Nimittäin tätä ei voi kutsua elokuvaksi, jonka kaikki hienon hienot yksityiskohdat olisivat jääneet millään lailla mieleen. Oikeastaan muistissa pyörii vain Brie Larson ja Annette Bening hyörimässä jossain avaruudessa, hohtaen neonin kaikissa väreissä. Sen muistan, että ihmettelin kuinka elokuva voikin olla rakenteeltaan niin basic. Ennalta-arvattavaa supersankarin syntytarinaa oli tylsä katsella ja sitä ei tietenkään pelasta sitten mitkään vilkkuvat erikoisefektit. Muistan kuitenkin ajatelleeni, että se tuntui elokuvassa raikkaalta että näinkin perussupersankarileffan päähenkilön saappaissa tepasteli nyt nainen. Jos niillä miljoonallakahdellasadallatuhannellakuudellakymmenelläkolmella miehellä Captain Marvelia ennen on ollut oikeus esiintyä kaavamaisessa tusinatuotesupersankarileffassa, niin miksei sitten naisellakin - edes tämän yhden kerran. Mutta nyt kun tämä on saatu alta pois, niin ehdotan täten, tällä päivämäärällä, supersankarien origin-tarinat kiellettäväksi lailla. Ne on nyt jo nähty.
