Arvostelu: Wonder Woman kakkonen

 

Melkein yhtä kiva kuin ykkönen, ehkä vähemmän syvällisempi, mutta jotenkin intiimimpi ja inhimillisempi - helpommin lähestyttävä. Pidin siitä, että keskiössä oli naiskollegat (Gal Gadot ja Kristen Wiig töissä tutkijoina museossa) ja heidän väliset ongelmat, harvoinpa - varsinkaan supersarnkarigenressä - lähtöasetelma keskittyy naispuolisiin työkavereihin. Tähän leffaan oli löydetty (kuvaaja Matthew Jensen?) tosi pehmeän kuvan luovat filtterit, joka teki elokuvan katsomisesta vielä erityisen miellyttävää. Pakko vielä erikseen nostaa esiin Gal Gadotin karisma, joka näköjään kantaa melkein mitä vaan.

Arvostelu: Bridesmaids

En voi uskoa, etten ole koskaan tullut arvostelleeksi tätä modernin elokuvataiteen kiistatonta klassikkoa. Yhden käden sormilla ei pysty laskemaan niitä kertoja, kun olen tämän komediahelmen katsonut. Pelkästään viime viikonloppuna katsoin leffan kerran läpi, jonka jälkeen pistin sen uudestaan päälle. Toinen kerta sentään katkesi puolessa välissä, mutta kuitenkin. Jos et siis ole tätä vielä nähnyt, niin nyt aikuistut ja juokset kotiin, pistät television päälle, hyppäät peiton alle ja katsot tämän hömppäleffojen kuninkaan.

Annie Walker (myös elokuvan Oscar-ehdokkuuden arvoisesti käsikirjoittanut Kristen Wiig) on jämähtänyt synnyinseuduilleen Milwaukeen pikkukaupunkiin Chicagon kupeeseen. Löytyy epäonnistunutta leipomoyrittäjyyttä ja lampsimaan lähtenyttä sulhoa. Kuin rangaistukseksi omista epäonnistuneista valinnoistaan, Annie seukkaa narsistiääliö Tedin (Jon Hamm) kanssa, asustaa tunkeilevan sisarusparin (Rebel Wilson, Matt Lucas) kämppiksenä ja työskentelee paikallisessa kultakorumyymälässä inhottavien asiakkaiden ja alistavan pomon kanssa. BFF sentään vielä löytyy, mutta kun Lilian (Maya Rudolph) ilmoittaa menneensä kihloihin, joutuukin Annie jakamaan hänet sekä tulevan aviomiehen että kokonaisen morsiusseurueen (osastaan Oscar-ehdokkuuden ansainnut Melissa McCarthy, Ellie Kemper, Wendi McLendon-Covey ja Rose Byrne) kanssa. Erityisesti täydellinen Helen (Byrne) on omiaan ajamaan Annien hulluksi.

Parhaita hetkiä elokuvassa on nimenomaan ne, kun Helen onnistuu pääsemään Annien ihon alle. Niissä hetkissä en vaan voi olla nauramatta kerta toisensa jälkeen. Myös Jon Hammin esittämä itseriittoinen paskiainen on vaan niin kliseisen renttumainen, että se naurattaa. Elokuvassa on myös tietty määrä alapäähuumoria - mikäpä komedia sitä karttaisi - mutta tässä se on tehty niin hyvin, että sekin on jopa hauskaa. Varsinkin kun tässä se rinnastetaan tyypillisesti glamööreihin hääympäristöihin, niin pelkkä kontrasti on onnistunut. Bridesmaids on myös siitä harvinainen elokuva, että sen huumori kestää useamman katselukerran. Olen tainnut nauraa koviten vasta parin katselukerran jälkeen, kun on jo uskaltanut luottaa elokuvan tehoon. Muistan, että ensimmäisellä kerralla kun katsoin tämän, en lämmennyt tälle niin paljon. Vasta kun sattumalta näin tämän toisen kerran jossain television myöhäisillassa, sopivasti väsyneenä, tajusin kuinka antaumuksetta leffan seurassa saa nauraa.

Tylsintä antia elokuvassa on ehdottomasti Rebel Wilsonin ja Matt Lucasin toilailut. Ne kohdat hyppään aina yli.

Mutta huumorin lisäksi, leffa puhuttelee myös toisella tasolla. Se on myös romanttista hömppää ja tässä se on saatu toimimaan poikkeuksellisen hyvin. Ensinnäkin hahmona Annie on ihana. Hänen elämäänsä samaistuu, sillä hän ei ole tyypillinen romcomin pääosa, vaan kuin antiteesi. Hänen elämänsä on palasina. Ja itse ainakin tarvitse välillä elokuvia, joista voin löytää tällaisia samaistumispisteitä, kun tuntuu, että oma elämä ei etene minnekään.

Wiig myös esittää hahmonsa jopa hämmästyttävän arkisesti. Hän ei pyri kiillottamaan hahmoaan pätkääkään, vaan tulkitsee hänet hyvin aidoksi ihmiseksi. Komedia kun kyseessä tietysti on, on hahmon virheet tietysti korostettuja, eikä kukaan oikea ihminen noin käyttäytyisi, mutta Wiig saa silti jotenkin uskottavasti näyteltyä niinkin yliampuvan roolin, että hahmon voisi periaatteessa uskoa olevan oikeasti olemassa.

Myös muut näyttelijät osaavat kyllä roolinsa. Maya Rudolph synkkaa hyvin yhteen Wiigin kanssa. Rose Byrne on loistavasti roolitettu ja tämän leffan jälkeen vetänyt tällaisia jäätäviä nartturooleja komedian hengessä lisääkin. Melissa McCarthy vetää jotain omaa showtaan ja onnistuu kyllä vetämään huomiota itseensä. Sinänsä Oscar-ehdokkuus ei ole ihme. Myös Annien äitiä näyttelevä Jill Clayburgh, viimeisessä roolissaan, on mielenkiintoinen.

Chris O'Dowdin hahmon olisin roolittanut toisella näyttelijällä.

Mutta joka tapauksessa, yksi suosikkileffojani. Taas annan kaksi senttiäni Paul Feigin lahjakkuudesta ja totean, että hän on tehnyt muutamankin aivan suosikkileffoistani. Ja kunnioitan myös sitä, että Wiig ei ole kirjoittanut elokuvalle jatko-osaa, vaikka siitä on huhuttu paljon. Itse tietysti kaipaisin sitä kovastikin, mutta on mielestäni ihailtavan suoraselkäistä kieltäytyä siitä rahasta ja itsensä myymisestä. Jatko-osia on maailma jo täynnä ihan tarpeeksi. Tällaisenaan, Bridesmaids on täydellinen.

Arvostelu: Downsizing

Downsizing kertoo mielenkiintoisen tarinan. Ilmastonmuutosta ja muita globaaleja uhkia vastaan kehitetään uniikki ratkaisu; ihmisten kutistaminen. Matt Damon ja vaimonsa Kristen Wiig päätyvät pitkän pohdinnan jälkeen muuttamaan tulevaisuuden uudenlaiseen yhteisöön, jossa rahalla on arvoa, ihmiset onnellisia ja hyttyset dinosauruksen kokoisia. Valitettavasti kuitenkin elokuva jää vain hyvän idean taholle. Melkein jopa harmittaa kuinka loistavasti elokuva hukkaa näin nerokkaan premissin täysin mielikuvituksettomaan haahuiluun. Kun ajattelee, kuinka innovatiivisella tavalla elokuvan visuaalisuutta pystytään tänä päivänä käyttämään, pidän sitä surullisena, että Downsizing ei ota mitään näistä mahdollisuuksista hyväksi, vaan koko elokuva on erittäin laahaava ja lattea.

En ole Alexaner Paynen suurin fani alun alkaenkaan, joten voin kuvitella, että hänen ihailijansa saavat paljon enemmän irti esimerkiksi elokuvan allamakaavasta huumorista, jonka olemassaolon ohitin täydellisesti. Tiesin, että jotkin elementit elokuvassa olivat tarkoitettu jonkinlaiseksi huumorin muodoksi, mutta en kuollaksenikaan osannut keksiä, miten niistä saisi oikeasti hauskoja.

Mielenkiintoista lähtöideaa lukuunottamatta, käsikirjoitus ontuu todella suuresti. En tiedä, minkälaista elokuvaa tässä on edes lähdetty hakemaan. Joo, Matt Damon kutistetaan, mutta sen sijaan, että siitä tehtäisiin mielenkiintoista draamaa, saamme tyytyä siihen, että uuden elämänsä hän käyttääkin rikkaiden ihmisten asuntojen siivoamiseen tai yläkerran naapurin metelistä valittamiseen. Eikä meille anneta missään kohtaa syytä, miksi meidän pitäisi olla kiinnostuneita näistä juonikuvioista.

Jo alusta alkaen, kun katsojan tekisi mieli päästä näkemään tämä kutistumisprosessi ja kutistuneiden ihmisten elämä, niin haaskaamme aikaa jossain luokkakokouksessa märehtimiseen tai sairaan äidin huolehtimiseen. Ja mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä epämääräisemmäksi käy elokuvan huomionkohteet, lopusta puhumattakaan. En suoraan sanottuna ymmärrä sitä ja kun lopputekstit alkoivat rullaamaan, niin totesinkin itselleni, että "tässäkö tämä? Olipa tapa lopettaa elokuva..."

Mutta mielestäni tämä on aina ollut tyypillistä Paynelle. Hän ei osaa rakentaa arkkia elokuviinsa. Ja minä rakastan kunnon tarina-arkkeja, joissa on vahva alku ja vahva loppu. Väliin jäävä osuus voikin sitten vähän madella ja käyttää aikaansa vähäpätöisempiin asoihin - mitä hitaampi kerronta, sen parempi oikeastaan. Sitä enemmän katsojalla on aikaa imeytyä elokuvaan. Mutta jos koko elokuva on vain asioiden passiivista seuraamista ja virran mukana ajelehtimista, vailla päämäärää tai parempaa syytä asioille tapahtua - jään pakostakin vähän raapimaan päätäni.

Sen sanottuani, voin kuitenkin todentaa, että Downsizing on hienosti toteutettu elokuva. Ne harvinaiset kohdat, joissa oikeasti pääsemme tarkastelemaan tätä mahtavan villiä tulevaisuuden skenaariota, niin sisäinen lapsi herää tietyllä tapaa eloon. Pidin myös elokuvan kuvauksesta, joka ei lähtenyt tekemään tuhatta ja sataa temppua, vaan oli jopa hyvin rauhallinen tyyli kuvata näitä tapahtumia. Jokainen kohtaus tuntui juuri sopivan pitkältä - ei liian lyhyeltä, ettei katsojalle jäisi mitään käteen. Ja etenkin yksi näyttelijä käyttää jokaisen hänelle suodun sekunnin hyväkseen; Hong Chau.

Osasin odottaa hyvää roolisuoritusta, sillä Chau on saanut runsaasti ylistystä osastaan, mutta en ajatellut, että hänen näyttelijätyönsä hiipisi yllättämään aivan samanlaisella iskulla. Ensinnäkin hänellä on sisäistä ja ulkoista kauneutta hehkuvat kasvot, jotka vaativat kameran huomiota, mutta sen lisäksi hänellä tuntuu olevan ainutlaatuinen kyky kuin sytyttää sähkölaitteen katkaisijasta erilaisia tunnetiloja päälle. Hän menee hämmennyksestä kaihouteen tai päättäväisyydestä suruun niin sulavasti, että voisi luulla hänen näytelleen tuhannessa elokuvassa, vaikka tämä on vasta hänen toinen elokuvaroolinsa. Erityisen kaunista on hänen kykynsä olla laskelmoivan tarkka, ja silti vaikuttaa sielukkaan eläväiseltä. Jokainen katse, jokainen silmänräpäytys, jokainen päänkääntö osuu juuri oikeaan rytmiin ja jättää katsojan haluamaan lisää.

Hän myös näyttelee Matt Damonin suohon. En kuvittele, että on helppoa vastanäytellä niin surkeaa roolityötä vastaan, mitä Matt Damon tekee tässä leffassa. Mitä ihmettä hänelle on tapahtunut? On kuin elokuvatähti Matt Damon olisi korvattu taustaan sulautuvalla, olemassaoloaan anteeksipyytelevällä hiirulaisella, josta on kaikki elinvoima imetty pois erittäin pitkällä letkulla. Valtaosa hänen reploistaan tuntuivat järkyttävän korneilta ja vain ja ainoastaan Damonin surkean ulosannin takia.

Kaikista puutteistaan huolimatta Downsizing ei putoa mitenkään huonojen elokuvien laariin. Se onnistuu pitämään katsojan mielenkiinnon läpi elokuvan, mikä on sinänsä Alexander Paynelta suuri saavutus. Lähtöidea on nerokas ja rakastin elokuvan rytmiä. Jotkin huomioista ja efekteistä saadaan todella tehokkaiksi ja tulkinta tälläisen skenaarion vaikutuksista ihmismieleen ja yhteiskuntaan on kiinnostavaa. Tästä olisi voinut tulla jotain todella hienoa.

 ...=)

Mother! (Mother!)

Nainen (Jennifer Lawrence) ja mies (Javier Bardem) jakavat vuoteen isossa maalaiskartanossa. Kun nainen herää uuteen päivään, hän huomaa miehensä poistuneen aviovuoteesta. Hän lähtee etsimään miestään pitkin aavemaisen talon ontohkoja käytäviä. Astuessaan ulos terassille ja hetkeksi huumaannuttuaan paratiisin lintujen laulusta kesäisessä peltomaisemassa, ilmestyykin mies hänen taakseen. Näin ohjaaja-visionääri Darren Aronofsky aloittaa uuden elokuvansa Mother!

Avioparin päivät täyttyvät rauhallisesta yhteisolosta. Nainen muokkaa kodista unenomaista idylliä, nauttii täydellisyyden tavoittelusta ja mies yrittää luoda aiemmin menestyneelle runoteokselleen jatko-osaa. Heidän rauhan tyyssijansa rikkoo Ed Harrisin ja Michelle Pfeifferin esittämät tunkeilijat, jotka löytyvät eräänä päivänä oven takaa kolkuttelemassa. Ajattele Rosemary's Baby- tai Who's Afraid of Virgnia Woolf? -elokuvia. Elokuvan ensimmäinen puolisko on intensiivistä jännityselokuvaa, jatkuvaa psykologista painajaista, jossa tunkeilijoiden läsnäolo jatkuvasti vain eskaloituu.

Elokuvan toinen puolisko muuttuu jopa farssin omaiseksi helvetin pyörremyrskyksi. Ajattele Children of Men- tai Arrival -elokuvia.Pohjasävyltään Mother! on kuitenkin fundamentalistisesti pessimistisempi ja nihilistisempi. Elokuvan kohtalona on varmasti joutua väärinymmärretyksi, ajattele The Neon Demon- tai I ♥ Huckabees - elokuvia, mutta jos kunnioitat Aronofskyn taitelijuutta tarpeeksi, saatat ehkä jaksaa keskittyä elokuvaan huomataksesi, että erityisesti ekologinen vertauskuvallisuus on erittäinkin läsnä. Erityisen kiinteään asemaan laitetaan ihmisen ego, kuinka se ajaa paratiisin tuhoon.

Yhdessä kohtauksessa, kun Lawrence asettuu makaamaan sängylle, sain välittömän mielleyhtymän renesanssiajan maalausten naisiin. En ollut aiemmin tehnyt tätä kytköstä, mutta se sai minut näkemään Lawrencen erilaisessa valossa kuin aiemmin. Jos mahdollista, niin Lawrence on vielä ylittänyt itsensä ja saavuttanut tietyn ajattomuuden ammattitaitonsa jalostamisessa. Myös referenssit raamattuun ovat todella framilla. Tässä omena on vain vaihtunut timanttiin, tulva lavuaariin ja viittauksia tehdään niin apokalypsiin, messiaaseen kuin Jeesus-lapseen.

Arofnosky liikuttelee palapelin osiaan sellaisella huolettomuudella, että niistä on vaikea saada kiinni. Elokuvan on helppo ajatella olevan sekasotku, jossa Aronofsky on antanut oman taiteellisen näkemyksensä tulla tarinansa ja henkilöhahmojensa tielle. Olen kuitenkin tyystin eri mieltä. Vaikka elokuvaa on vaikea tulkita, vaikka sitä ei ymmärtäisi, ei tarkoita, että se olisi huono. Hahmot saattavat tuntua tietynlaisilta, mutta oikeasti niillä on syvempi merkitys, ne eivät ole yksiselittäisiä.

Harvoin olen kuitenkaan nähnyt yhtä ajankohtaista psykologista kauhukuvausta, joka kertoisi maailmasta yhtä pessimistisen realistiseen sävyyn. Siksi on vielä ironisempaa, että suurin osa ei tule ymmärtämään tätä elokuvaa. Miksi ymmärtisivätkään, kun me olemme osa elokuvan kritiikin kohdetta?

On tietenkin mielenkiintoista, mitä tässä saavutetaan tunnelman puolesta. Suosittelen ehdottomasti katsomaan elokuvateatterissa, kodin äänentoistojärjestelmästä tästä ei saa paljoakaan irti. Johanssonin musiikki tukee Libatiquen kuvaa ja Aronofskyn vahva ohjausjälki kaikki tukee kokonaisarkkia. Jopa kliimaksin näennäisen kaoottiselta tuntuva tuhoisa katastrofikohtaus on oikeasti hengästyttävän harkitusti tehty.

Kaikessa on tasapaino. Se jäi minulta käteen elokuvan loputtua. Ed Harris yksinään tuntuu vielä oudon irrationaaliselta elementiltä tarinassa, mutta kun Michelle Pfeiffer saadaan mukaan ruutuun (mitä edesauttaa epäilemättä uran paras roolisuoritus), juoni tuntuu liikkuvan eteenpäin. Tuhon seurana on rakkaus. Himon seurana turvallisuus. Melun jälkeen hiljaisuus. Kuoleman jälkeen uudelleensyntyminen.

Yhtä omaperäistä elokuvaa on vaikea löytää elokuvateatterista. Jatko-osien luvattuna kulta-aikana on aina yhtä valaistavaa päästä katsomaan tälläisiä elokuvahelmiä, jotka tuntuvat oikeasti kertovan jotain jostain - eivätkä ole valmiiksi alleviivattuja. Tässäkin tarina voi olla komedia tai tragedia, kauhu tai draama, raamatullinen tai ekologinen allegoria, synkkä kuvaus narsisistisesta jumalasta, luontoäidin piinasta ilmastonmuutoksen uhan alla tai ei mitään näistä. Elokuvan on tarkoitus ahdistaa, pistää miettimään, haastaa ja jopa uhata. Ei helpoin, ei palkitsevin, mutta yksi mestarillisimmista.

 ...=)

Imogene (Girl Most Likely)

Minulla on joskus pelkoja, että en menesty elämässä. Pelkään, että en saa kaikkea irti elämästäni. Tuntuu kuin vain kulman takana olisi odottamassa joku ihana ja ihmeellinen elämä ja minä en vain tajuaisi sitä. Lainatakseni aikamme suurta ajattelijaa, Katy Perryä: "Before you met me, I was all right. But things were kinda heavy, you brought me to life."

Imogene (Kristen Wiig) on New Yorkilainen näytelmäkirjailijan alku ja edustuspuoliso. Hänen elämästä katoaa suunta, kun poikaystävä jättää tämän. Itsemurhayrityksen jälkeen, Imogene löytää itsensä taakseen jättämänsä perheen (Annette Bening, Matt Dillon, Christopher Fitzgerald, Darren Criss) luota New Jerseystä, kaukana Manhattanin seurapiireistä.

Tarina on samaistuttava. Päähenkilö on hahmo, joka on pitkään sinnitellyt kuvitelmissaan siitä, millaisen hänen elämänsä tulisi olla. Kun tämä elämä ja harhakuva murenee, on pakko kyseenalaistaa oma elämänsä ja sitä kautta itsensä. Voisi puhua jonkinlaisesta eksistentiaalisesta kriisistä: "onko tämä mitä haluan?"

Elokuvan sävy on hyvin samanlainen Morsiusneitojen huumoriin ja Kristen Wiig taitaa kyllä hyvin koomisen ajoituksen. Mutta silti elokuva ei tingi tarkastelemastaan teemasta. Pohdinta käy paikoin syvälliseksikin, ajatusleikki lopullisen pohjan saavuttamisesta on oleellinen. Oma tulkintani menisi jopa niin pitkälle, että elämä on jatkuvaa pohjan saavuttamisesta. Ainakin omassa elämässäni olen huomannut, että joka päivä on uusi mahdollisuus löytää vielä suurempi häpeän tunne tai epäonnistuminen tai nöyryytys. Elämä on sadistinen leikki, jota on leikittävä - muuten päätyy elämään vain "ihan hyvin" eikä koskaan tiedä paremmasta - tai mistäs minä tiedän, mutta ainakin on inhimillistä ajatella ruohon olevan vihreämpää aidan toisella puolella.

Ei ehkä ihan Perryn tasoa, mutta haluaisin lainata vielä Emily Dickinsonia: "That I shall love alway // I offer thee // That love is life, //And life hath immortality". Olen aina yhtä kiitollinen, että joku pystyy löytämään uuden tulkinnan rakkauteen. Tässä Wiigin ja Crissin roolihahmojen välinen suhde on erittäin raikas romanssi - jotain mitä en ole itse valkokankaalla ennen nähnyt. Se on hyvin vaivaton ja pelkistetty. Ja vaikka siitä ei tehdä numeroa, sen merkityksen näkee heidän myöhemmissä päätöksissä, valinnoissa ja elämässään.

...=)

Ghostbusters (Ghostbusters)

Paul Feig on yksi lempiohjaajistani. Jopa niin paljon hänestä pidän, että välillä tuntuu kuin hän tekisi elokuvia suoraan minulle. Kun katson hänen elokuvallisia maailmoja, ne puhuttelevat minua. Niitä on helppo katsoa. Ja jokainen vitsi osuu suoraan nauruhermoni ytimeen. Siksi olen ollut erittäin katkera, että hänen ohjaamansa uudelleenfilmatisointi vuoden 1984 klassikosta, Ghostbusters on saanut osakseen niin suuren vastareaktion. Huomauttaisin, että negatiiviset kommentit löysivät tiensä yleiseen elokuvankeskustelun kaanoniin Ghostbustersin ympärille jo ennen kuin kukaan oli edes elokuvaa nähnyt. Toki syyt voivat olla moninaiset, mutta uskaltaisin väittää, että ainakin yksi syistä on tiedostettu tai tiedostamaton misogynia. Ajatus siitä, että naiset eivät millään voisi astua miesten saappaisiin ja onnistua siinä, mitä miehet ovat tehneet heitä ennen. Ymmärrän, että kritiikkiä voi esittää uudelleenfilmatisointien tarpeesta tai siitä, jos kyseinen uudelleenfilmatisointi olisi huono / huonompi kuin alkuperäinen ja täten ehkä mukamas pystyisikin "tahrimaan" alkuperäisen elokuvan mainetta. Sitä en ymmärrä, miksi kritiikki kuitenkaan pitää esittää jo ennen elokuvan näkemistä ja / tai juuri sitä elokuvaa kohtaan, missä nyt vain sattuu naiset olemaan pääosassa, kaikkien niiden tuhansien uudelleenfilmatisointien sijasta, missä ei ole edes päähenkilöiden sukupuolta vaihdettu. Onko kukaan esimerkiksi kuullut, että Channing Tatum tulee esittämään Darryl Hannahin roolin Splashin uudelleenfilmatisoinnista? Ja eipä ole se leffa kahta urputusta saanut osakseen.

Vuoden 2016 ja 1984 versioiden vertaaminen on jopa aika vaikeaa. Ne ovat niin samanlaiset, mikä on taas yksi syy ihmetellä negatiivista vastareaktiota, sillä elokuvahan ei ole tehnyt mitään muuta kuin osoittanut kunniaa alkuperäiselle. Jopa suuri osa alkuperäisen elokuvan näyttelijöistä nähdään aika mittavissakin cameoissa.

Uuden elokuvan edut ovat siinä, että käsikirjoitusta on luonnollisesti pystytty parantamaan. Saamme mielestäni paremmin rakennettua tämän syntytarinan ja saamme enemmän aikaa kohtausten asettelemiseen, minkä ansiosta elokuvaan on helpompi astua mukaan. Muutamassa vuosikymmenessä ollaan päästy myös elokuvateknologian kanssa pidemmälle, minkä takia uusi Ghostbusters on mielestäni parempi seikkailu. Lopun taistelukohtaus on aika kick-ass ja muutenkin elokuvaan on saatu hyvä rento tunnelma, osittain mikä alkuperäisestä puuttui (ehkä koska ironia vei tunnelmasta tietyn lämmön pois). Ja ihan suoraan sanottuna, mielestäni uusi Ghostbusters on hauskempi, mutta tässä kohtaa olen puolueellinen, Feigin fanina.

Minulla ei ollut mitään ongelmaa Chris Hemsworthin esittämän hahmon kanssa. Päin vastoin, mielestäni hän oli todella hauska, mutta se nyt ei ollut mikään yllätys, ottaen huomioon Loman. Mutta sen voin asettaa misogynistien eduksi, että Hemsworthin hahmo on kyllä pahasti esineellistetty eli uusi Ghostbusters osaltaan sortuu siihen nimenomaiseen seksistisyyteen, mistä se syyttää vihaajiaan. Mutta hei c'mon - se tanssi! Antaisin siitä jopa ihan Oscar-pystin hra Hemsworthille, niin valovoimainen esiintyjä hän tanssilattialla on!

Pidin myös siitä, että kerrankin Melissa McCarthy näytti ihmiseltä. Suorastaan inhosin hänen stailaustaan muun muassa sellaisissa pätkissä kuin Tammy tai The Identity Thief (toki, myönnän, myös Morsiusneidot), jossa hän suorastaan pilkkasi omaa läskiyttään! Se ei mielestäni ole hauskaa. Kristen Wiig oli vähän pettymys. Leslie Jones on kaunis. Kate McKinnonin hahmo on tärkeä siksi, että (no, oletettavasti) hän on lesbo, eikä siitä tehdä mitään numeroa. Mutta mielestäni yhdessä he toimivat erityisen hyvin, vielä kun laskee mukaan Hemsworthin Kevinin, niin toivon, että jatko-osat tosiaan tapahtuvat, sillä en tohtisi laskea tätä porukkaa vielä seikkailusta uloskaan.

Joku voi väittää, että alkuperäinen on aina paras. Voin hyväksyä tämän väitteen, sillä uusi leffa tietysti aina ratsastaa jonkin matkaa vanhan leffan innovatiivisuudella, mutta ottaen huomioon, että Ghostbusters on kuitenkin hauskaa viihdettä, isolla H:lla ja isolla V:llä, niin tohtisin väittää, että enemmän on enemmän ja enemmän on uudessa leffassa.

...=)

Itse ilkimys 2 (Despicable Me 2)

Sanomattakin lienee selvää, että katsoin tämän vain Minioneiden takia. Hauska juttu itse asiassa, katsoin ensin vuoden 2010 elokuvan Megamind, luullen, että siinä ne Minionit olisivat, mutta väärässä olin! Näitä piirroselokuvia alkaa olla jo vähän liikaa... Ei silloin kuin minä olin pieni. Silloin kulutettiin sitä yhtä Pocahontasin vhs-kasettia, kunnes se oli rikki! No, hyvä nyt, että muksuilla viihdettä...

En ole tästä sitä ensimmäistä osaa nähnyt. Tämä kakkonen nyt sattui telkkarista tulemaan ja tuon Megamind-pettymyksen jälkeen, ei enää tehnyt mieli kahlia läpi kaikkia mahdollisia teoksia. Kun tämä kakkonen käsittääkseni se kehutumpi elokuva on. Ainakin tässä on se Pharrellin biisi, "Happy". Saanko sanoa, että se oli kyllä Oscareissa yksi tasaväkisimpiä vuosia laulun kategoriassa, kun samana vuonna oli ehdolla Pharrell ja Frozenin "Let It Go"- molemmat biisit ovat sittemmin kyllä toistonsa takia kärsineet vähän inflaatiota.

Nautin suunnattomasti tästä piirretystä. Se oli tajuttoman hauska. Minionit olivat ihan parhaita ja yltiösöpöjä. Pidin myös päähahmosta, itse ilkimyksestä: Grusta (Steve Carell) sekä muista "ihmis"-hahmoista: Kristen Wiigin Lucy Wilde oli sympaattinen.

Niin, nauroin ääneen, monta kertaa. Aivan loistavat hahmot nuo Minionit ja jos joku päivä vastaan tulee, niin ehdottomasti katson heidän oman spin/off-elokuvansakin. Mutta siinäpä se. En ole liiemmin ollut mikään animaatio-fanaatikko eikä tämäkään leffa kyllä mielipidettäni muuttanut.

...=)