Arvostelu: Crazy Rich Asians

Romanttiset komediat tuntuvat kadonneen. Siinä ehkä syy, miksi pari viime vuotta on ollut itselle todella tummanpuhuvaa aikaa elokuvallisesti. En minäkään romcomeja minään Oscareiden arvoisena välttämättä pidä, mutta koen silti olevani melkoinen hardcore-fani. Se oli itse asiassa yksi syy, miksi elokuvista lähdin alunperin kirjoittamaan, koska koin, että romcomeista ei kirjoitettu tarpeeksi. Ja jos kirjoitettiin, niin se oli aina "taas yksi romcom". Lause jota itse tietoisesti käytän esimerkiksi toiminta- tai kauhuelokuvien kanssa, koska kukaan muu ei näin tee. Vaan se on aina "taas yksi romcom". Että miksiköhän niitä ei enää tehdä niin paljon?

Onneksi valoa alkaa näkyä jo tunnelin päässä. Yksi harvoista romanttisista komedioista viime vuosilta, Crazy Rich Asians, sai ensi-iltansa kesällä ja siitä tuli välittömästi koko vuosikymmenen tuottoisin romcom. Sittemmin esimerkiksi Jennifer Lopez on löytänyt takaisin juurillensa ja tehnyt uuden romanttisen hömpän, joka pyörii parasta aikaa leffassa. Toivottavasti studiopomot ottavat hyvin alkaneesta kipinästä kiinni.

Crazy Rich Asians kertoo Rachel Chusta (Fresh Off The Boat-sarjasta tuttu Constance Wu), joka on taloustieteen professori New York Universityssa. Hän seurustelee Nick Youngin (Henry Golding) kanssa, joka paljastuu singaporelaisen miljardöörisuvun perijäksi. Nuoripari matkaa Singaporeen Nickin ystävän häihin ja samalla Rachel saa tilaisuuden tavata Nickin vaativaisen ja tiukkalinjaisen - nuivakan, oikeastaan - perheen (ml. Michelle Yeoh).

Rakastin tätä. Tietysti. Romanttiset komediat vaan ovat minun genreni. Niitä jaksaisi katsoa ajan loppuun asti. Ei tämäkään täydellinen ollut, mutta minulla on lupa myös olla puolueellinen - etenkin kun ottaa huomioon, että kukaan muu ei ole, kun puhutaan romanttisista komedioista.

Elokuvassa on varmasti vikoja vikojen perään, mutta minun on niitä vaikea nähdä. Tylsin kohta leffassa tuli - tietysti - Ken Jeongin taholta. Siinä on niin väkinäinen koomikko, kuin voi koomikko olla. Ja tietysti hänelle oikein omistettu oma kohtaus - kohtaus, jolla ei ole mitään muuta pointtia kuin palvella Jeongin komediaa. Joku ehkä tykkää sitten.

En myöskään täysin lämmennyt sille, että joka toinen kohtaus elokuvasta on liioiteltu, alkoholin huuruinen juhlakohtaus, jossa musiikki pauhaa kovemmin, kuin merimiesmessussa aikanaan. Yksi aistien päälle hyökkäävä juhlakohtaus olisi ehkä ihan ookoo, mutta kun niitä tulee täyslaidallinen, käy se vähän rasittavaksi.

Harvoin olen sanonut näin entiteetistä, joka ei ole vauva, mutta Henry Golding on niin söpö, että voisin puraista hänen poskensa irti. Muita lahjoja pojulla ei sitten olekaan. Näytellä poikaparka ei osaisi edes pelastaakseen henkeään.

Siihen loppuu oma kriittinen arviointini. Ja kuten jo totesinkin, niin olen ensimmäisenä nostamassa käden ylös ja myöntämässä subjektiivisuuteni. Joten hssh vaan ja menkää tekemään lisää romanttisia komedioita. Paitsi eipäs. Keksinpäs sittenkin pari miinusta vielä lisää: kömpelöt välianimaatiot ja ne iänkaikkiset kertojaratkaisut. Kaksi erittäin suurta punaista vaatetta minun silmissäni. Ja siitä joudun valitettavasti rokottamaan.

Michelle Yeohia pidin aluksi kuivana ja oikein ääneen taisin hohhotella, että kuinkahan kauan hän aikoo vielä viljellä näitä jäisiä katseitaan. Mutta sitten elokuvan lopussa Yeoh kääntääkin pöydät ylös alaisin ja katsojalle selviää miksi hänen hahmonsa oli niin jähmeä. Hienovaraista ja syvällistä näyttelemistä siis.

Constance Wun tiesinkin jo osaavaksi Fresh Off The Boat-riffiensa ansiosta. Hieman petyin siihen, kuinka samanlaiset maneerit hänellä on tässäkin, mutta silti hän onnistuu olemaan suhteellisen luontainen ja luotettava.

Ja todella hienoa on myös se, että aasialaistaustaiset amerikkalaiset näyttelijät ovat saaneet tällaisen platformin. Kun puhutaan diversitysta ja muusta, niin kuinkas ollakaan aasialaistaustaiset näyttelijät usein unohdetaan keskustelun ulkopuolelle. On siis tosi hienoa, että heti kun heille on annettu tilaisuus, niin he kyllä tulevat ja näyttävät miten homma tehdään. Toivottavasti tämä poikisi paljon enemmän töitä näille näyttelijöille.

Ennen kaikkea Crazy Rich Asians on romanttinen. Jotain, mitä kaipaan elokuvilta niin paljon. Loppu melkein sulatti minut. Kuinka se teki jostain niin arkisesta, niin romanttista. Täydellinen vastapaino muulle elokuvalle, joka oikein rypee ylellisyydessä ja fantasiamaisuudessa. Siksi elokuva luo siis kauniin arkin. Toinen vastapaino löytyy rikkaiden kylmänviileän snobeilun ja keskiluokan lämmön ja hellyyden väliltä. Kuinka saatamme pitää jotain äveristä ja kiiltävää hienona ja tavoiteltavana, mutta mikä on oikeasti tärkeää on hyvät arvot, käytöstavat. Mikä on oikeasti seksikästä on kiltteys.